Hei Kuottarulla!
Olen siinä suhteessa samassa asemassa kanssasi, että minunkin mieheni sairastui huomaamattani masennukseen, hänen tilanteensa pääsi niin pitkälle, että hänet jouduttiin toimittamaan sairaalahoitoon, jossa hän on edelleen. Eteenpäin on menty, mutta lopullista ennustetta ei kai vielä oikein osaa sanoa.
Kerroit, että miehesi käy terapiassa. Entä Sinä itse, minkälaista apua Sinulle on tarjottu? Olet neljän pienen lapsen kanssa, onko varmistettu Sinun tukiverkostosi? Pystyvätkö omat vanhempasi/sisaruksesi/ystäväsi auttamaan välillä lastenhoidossa, että saat aikaa itsellesi, muuten uuvut itsekin. 38% masentuneen läheisistä kokee itsekin olevansa masentunut, eli olet vaarassa itsekin sairastua. Mielestäni Sinun tulisi päästä ehdottomasti terapiaistuntoihin mukaan, ja niissä pitäisi käsitellä myös parisuhteenne tilannetta. Ehkä myös oma istunto pelkästään Sinulle omien tunteittesi läpikäymiseksi olisi tarpeen. Oletko saanut tarpeeksi tietoja lääkityksestä yms, lääkkeethän vaikuttavat todella paljon, kerroit miehesi muuttuneesta persoonallisuudesta, osa saattaa olla lääkkeiden vaikutusta. Minä ainakin huomaan miehessäni jo lyhyen (2-3 vk) lääkityksen jälkeen tapahtuneita muutoksia, mutta niistä ei ole mitenkään informoitu, netistä olen saanut etsiä tietoja. Olen tässä huomannut miten yksin meidät omaiset jätetään, ei anneta tietoja juuri esim. lääkkeiden vaikutuksista ja kuitenkin me läheiset elämme arkipäivää sairastuneen kanssa, olisi tärkeää saada tietoa, jotta ymmärtäisimme mistä on kyse ja miten me parhaiten auttaisimme läheistämme.
Juttele miehesi kanssa ja esitä yhteistä käyntiä. Mielestäni yhteisten käyntien kuuluisi olla automaatio, mutta eipä näytä olevan. Kun kaikissa oppikirjoissa sanotaan sairastumisen olevan kriisi koko perheelle eikä vain sairastuneelle itselleen, tulisi sen myös näkyä hoitokäytännöissä.
Voimia Sinulle, hae apua omasta verkostostasi, että pääset välillä hoitamaan myös itseäsi, teet siten parhaan palveluksen myös lapsillesi, jotka tarvitsevat Sinua vielä pitkään. Ja pidä huolta, että pääset terapiaistuntoon, niin pääsette alkuun parisuhteenne selvittämisessä.

HEI !
Uskon että miehesi on vain niin sairas tällähetkellä, ettei tunne jaksavansa nyt mitään. Onko hän saanut sairaslomaa, saadakseen itseään kuntoon ? Onko teillä mahdollista olla kaksistaan joku viikonloppu, jossa voisitte vain hemmotella toisianne ja pohtia elämän vaikeitakin kysymyksiä ja saistte suhteenne ehkä toiselle mallille. Ei sitä yksi viikonloppu saa aikaan, mutta uskon, että miehesi on jotenkin pudonnut prheestä pois oman masennuksen takia ja sen takia, että niitä lapsia on useampi ja sinun aikasi menee hyvin pitkälti heidän kanssa, jos mies ei siihen tällähetkellä jaksa osallistua.

Kotielämä voi alkaa tuntua miehistä tylsältä varsinkin pienten lasten kanssa, vaikka minulla itselläni ei siitä todellakaan ole kokemuksia kuin ystävien kautta. Suositelisin että voisitte laittaa lapset johonkin hoitoon väliaikaisesti ja saisitte omaa aikaa ...keskustelisitte...kirjoita miehellesi kirje, mitä sinusta tuntuu. Teillä on niin paljon yhteistä, lapsia, yhteiset vuodet yhdessä..ei se rakkaus mihinkään ole kadonnut, sitä on vaan jakamassa niin moni nyt ja ette yksinkertaisesti pysty keskittymään vain toisiinne. Ei se eroamalla miksikään muutu. Lapset tarvitsevat teitä molempia.
Oletko itse tehnyt selväksi miehellesi, että sinäkin tarvitset omaa aikaa. Tekisikö se miehellesi hyvää, ottaa vastuuta lapsista, kun vaikka kävisit lenkillä ? Lapset ovat teidän molempien aikaan saannoksia, yhteisesti hankittuja ja haluttuja...hoito ei kuulu ainoastaan sinulle, vaikka olisit kotona päivät, sekin on työtä.

Oletteko suunnitelleet, että voisitte yhdessä koko perhe mennä johonkin, vaikka eväsretkelle luontoon..nauttia lapsistanne yhdessä, katsoa kun he tekevät havaintoja luonnosta...pelaisitte pallopelejä yhdessä...suunnittelisitte tulevaa...mitä sitten kun ?

avioliitossa tärkeintä on se että viestintäkanavat ovat auki ja että molemmat kuuntelevat ja kunnioittavat toisiaan. Yhdessä tekeminen ja suunnitteleminen on perheelle hyvin tärkeää. aterian valmistaminen, lasten kylvetttäminen, satujen lukeminen...yhdessä koko perhe...tunteeko miehesi ettei häntä tarvita ? Oletko tunnollinen kotiäiti joka yrttää pitää kaiken kasassa oli mitä oli ? Oletteko hakeneet apua parisuhde neuvonnasta...

Helppoa on sanoa asioita...vaikeaa on toteuttaa ne, mutta yhteinen suunnitelma sille että perhe pysyy kasassa ja arki sujuu helpommin, kaikki huomioon ottamalla vaatii työtä, jopa aikataulun tekemistä...

Meitä on vain kaksi ja niin kovasti haluaisimme lapsia mutta emme ole saaneet. siinä on meidän ongelmamme...kaikilla on jotain,mutta sydämestäni toivon, että saisitte asianne kuntoon ja että lapset saisivat nauttia molemmista vanhemmista, koska te molemmat olette heille tärkeitä !

Moro!

Ja kiitos teille vastanneille. Minulla on onneksi tukiverkkoa aika paljonkin, ystäviä ja sukulaisia ja neuvolan perhetyöntekijäkin käy. En kyllä muuten
jaksaisikaan todella, nyt menee, kun ajattelen päivän kerrallaan. Jos lähden miettimään, että jatkuuko tämä elämä tälläisenä esim. ensi talven,
toivottomuus valtaa kyllä mielen. Käymme mieheni kanssa myös pariterapiassa, mutta siellä ei ole vielä paljoakaan saatu aikaiseksi, hän ei jaksa
alkaa käsittelemään asioita, sanoo vain, että ei näe mitään syytä jatkaa kanssani. Se tuntuu aika käsittämättömältä. Minun kanssani hän ei
todellakaan halua olla, seksiäkään ei ole ollut moneen kuukauteen. en saa koskea häneen sormellanikaan. Sekin on tosi rankkaa, tekisi ihan
hirveästi välillä mieli koskettaa.
Tiedän, että en hae riittävästi itselleni omaa aikaa, jotenkin en kai haluakaan, lapsia paimentaessa ajatukset ovat siinä. Jos olen yksin alkavat
ajatukset pyöriä synkissä kuvioissa. Oman ohjelman täytyy siis olla aika toiminnan täyteistä. Ehkä olen itsekin jo aika masentunut. Välillä tuntuu
myös, että näännyn ja turhaudun lasten vaatimuksiin. Vanhempi tytöistäni on ylivilkas lisäksi, kärsivällisyyteni on siis aika kovilla. Toisaalta taas, jos
saan välillä vähän omaa aikaa, olen esim. vain vauvan kanssa, pystyn jäsentämään päätäni, saan ajatuksia edes johonkin mittoihin. Nyt tuntuu, että
jokin ratkaisuhan tähän on tultava, en jaksa tätä epätietoisuudessa elämistä enää.
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia lisää teidän kanssanne.

Hei taas!

Hyvä, että Sinulla on toimiva verkosto ympärilläsi. Niinhän se on, että ne samat asiat, jotka antavat voimavaroja, tässä tapauksessa siis lapset, myös vievät voimavaroja. Sanaleikkinä joku on sanonutkin, että lapset ovat sekä voimavara että voimavaras. Kun on lasten kanssa, on pakko hoitaa arjen rutiineja ja saa ajatukset muualle. Minulla ei ole enää pieniä lapsia, mutta hoidan tässä kesällä lapsenlapsia, päiväkodin ollessa kiinni, ja se ajaa saman asian. En ehdi miettiä masennusmurheita.
Jotenkin on tulkittavissa, että rakastat yhä miestäsi ja haluaisit jatkaa elämää hänen kanssaan, mutta hänen puoleltaan ei välttämättä ole näin. Liittykö hänen tunteidensa loppuminen hänen sairauteensa vai onko yhteinen tienne vaan käyty loppuun? Kaikkein pahinta ja rankinta on juuri kuvaamasi epävarmuudessa eläminen. Ratkaisun tekeminen, on se sitten kumpaan suuntaan tahansa, yhdessä jatkaminen vai ero, helpottaa. Sen jälkeen voi suunnitella ja jatkaa elämää eteenpäin. Jos yhteistä säveltä ei tässä kohtaa tunnu löytyvän (katsasta ensin ja yritä myös ne saamasi vihjeet miehen kanssa yhdessä tekemisestä), niin on piinallista vain yrittää sinnitellä yhdessä. En tiedä, olisko yksi vaihtoehto, sitten kun kaikki muut on loppuun asti katsottu, muuttaa erilleen ja katsoa miten tilanne muuttuu. Huomaako miehesi kenties kaipaavansa perhe-elämää vai onko hän tyytyväisempi elämäänsä näin? Olen itse ollut avioliitossa kohta 34 vuotta ja kokenut monet karikot, mutta pohjalla ollut tunne, että rakastetaan toisiaan, on aina pelastanut. Kova pala oli tyttäremme avioero, mutta siitä opimme, että jos ei kerta kaikkiaan kaikista yrityksistä huolimatta voida jatkaa, niin sitten ero on kaikille osapuolille, niin puolisoille kuin lapsillekin paras vaihtoehto. Se ei sittenkään ollut maailmanloppu, vaikka ensin siltä tuntuikin, vaan uuden alku. Mutta ensin on käytävä kaikki vaihtoehdot ja mahdollisuudet avioliiton "pelastamiseksi" läpi.

Hyvä, että käytte pariterapiassa, usein on kuitenkin niin, että nämä ovat pitkiä prosesseja ja asioiden eteneminen kestää. Miehillä varsinkin ei ole samalla lailla kykyä ja taitoa sanallistaa tunteitaan niin kuin meillä naisilla on. Terapeutiltakin voisi kysyä väliaikatietoja, mitä mieltä hän on, mikä suunta näyttää tässä todennäköiseltä, näkeekö hän, että edellytyksiä suhteen korjaamiselle on/ei ole. Päätä ei kannata hakata loputtomasti seinään. Mutta ymmärrän, että ratkaisu on vaikea, on kysymys paitsi teidän, myös lastenne tulevaisuudesta. Tyttäresi ylivilkkaus saattaa olla myös reagointia perhetilanteen epävarmuuteen.

Kirjoittele, miten asiat etenevät.

Moi!

Tässä on kulunut aikaa, en ole ehtinyt kuulumisia kirjoittaa. Olen ollut todella väsynyt lasten hoitamisesta, olimme juuri kaksi viikkoa
mummulassa, siellä saa edes vähän apua. Pahempaan suuntaan menee koko ajan, mies on todella omituinen. Juhannuksen vietimme erillään,
en edes tiedä, missä hän oli, laukusta löytyi avattu kortsupaketti. Kertoi, että tarvitsee jo naista puolen vuoden selibaatin jälkeen.

Pariterapiassa meille ehdotettiin aikalisän ottamista. Nyt mieheni ilmoitti, että jos hän lähtisi etsimään asuntoa ja alkaisimme elää molemmat
tahoillamme omaa elämäämme. Hänellä siihen kuuluisi naisten metsäsätys baareista ja hän kehtaa nimittää sitä aikalisän ottamiseksi. Yritin
vähän selventää, mitä pariterapiassa luultavasti tarkoittivat sillä, että tämä hänen versionsa tarkoittaa mun korvissani kyllä aviolitton tuhoamista.
Siihen hän vastasi, että no, erotaan sitten suoraan.

Tuntuu todella epätoivoiselta, miten toinen ihminen voi muuttua noin totaalisesti. Hän pyörii täysin itsensä ympärillä, ei ajattele nokkaansa
pidemmälle. Lapsia on neljä, pienin 8 kk!!! Koko ajan hän kehoittaa minua lähtemään myös baareihin, ihan kuin elämä olisi jotain leikkiä. Olen
suostunut jo vaikka mihin, tuntuu, että itsetuntoni karisee kovaa vauhtia. Jotenkin en uskalla kuitenkaan potkaista häntä pellollekaan, pelkään,
että romahdan siihen. Ja minähän en voi romahtaa, lasten takia on pakko pysyä järjissään.

Olen kelannut avioliittoamme ja tunnustanut itselleni, että olen miellyttänyt miestäni koko ajan, olen passannut ja niellyt omat toiveeni. Olen
nostanut hänet jalustalle ja alkanut pitää itseäni jotenkin alempiarvoisena. Tätä kaikkea en ole suostunut näkemään, olen kait läheisriippuvainen.

Toivon toisaalta, että mies löytäisi asunnon ja nopeasti, en enää osaa olla hänen seurassaan. Elämä vaan menee sitten todella uusiksi, itselläni
on huono palkka ja nythän en ole edes töissä, ihan kohta jään kodinhoidontuelle. Mies suunniiteli ottavansa lapset mahdollisimman paljon
itselleen, mutta en tiedä, voinko antaa, on niin kiukkuinen koko ajan, käyttää unilääkkeitä, miten hän voi vahtia vilkkaita lapsiamme.

Tämä on nyt aikamoista vuodatusta. Toivottavasti joku jaksaisi vastata mulle jotain. En kyllä tiedä, mihin kysymykseen. Haluaisin, että loputkin
tunteeni miestäni kohtaan kuolisivat. Miten saan ikinä uutta miestä itselleni tälläisen lapsikatraan kanssa. Olen kyllä muuten nätti, mutta kyllähän
kroppa on aika rupsahtanut.

Vaikeudet kasvattavat, sen olen kyllä jo huomannut, ehkä tämän kaiken jälkeen olen "kypsä ja hieno" ihminen. Toivon tätä, katkeroitua en
ainakaan halua, uskon, että se on pitkälti valinta.

Että tällaista.