Hei.
Muutama päivä sitten loppui miltei neljän vuoden parisuhde. asuimme kolme vuotta yhdessä. Juuri nyt olen äitini hoteissa, sillä pelkkä kotona oleminen saa pääni sekoamaan.
Olen peloissani enkä voi ajatella muuta kuin miten paha olo miehellä on. Toisaalta en itse osaa muuta kuin itkeä.
Suhteemme päättymisen syynä oli luottamuspula, sillä mies on alkoholisti. Takana on niin suuria pettymyksiä, tyhjiä lupauksia ja valehtelua. Luottamus ihmisiin on mennyt miltei kokonaan. Toisaalta oma sairauteni (masennus, mielialanaaltoiluhäiriö ja paniikkihäiriö) ei taatusti ole helpottanut yhteistä elämäämme.
Ikävöin häntä enemmän kuin olen koskaan ikävöinyt ketään. Tiedän etten voi kuitenkaan jatkaa suhdetta sillä joka kerta petyn ja menen aina vaan huonommaksi.
Kuulostaa tekopyhältä, mutta tämä oli oikeasti vaikein päätös minkä olen koskaan tehnyt.
Juuri nyt tuntuu että tämä oli viimeinen pisara. Itsemurhaa olen miettinyt liian usei ja minulla on jo vuosia ollut tapana viillellä. Elämässäni olen kokenut liikaa pahaa. Vanhempien eron, sairaalat, seksuaalista hyväksikäyttöä, alkoholismia perheessä kaksi kertaa ja parisuhteen aikana satunnaista, lievää väkivaltaa, Olen ollut alaikäisenä huostassa ja asunut yhteensä kaksi vuotta laitoksessa. Nyt tuntuu etten kestä enää. Piste on jo I:n päällä.
Käyn terapiassa, ja näen tukihenkilöäni kaksi kertaa viikossa, mutta , mikään ei tunnu auttavan enää. Apua! ennen minulla oli sentään mies jonka syliin pääsin turvaan. Nyt olen yksinäine työtön, sairas, ja palasina. miten pääsen eteenpäin? olen vasta 20 vuotta vanha, ja elämän pitäisi olla vielä edessä, mutta näyttää siltä että taakse se jää.
Hei!
Teit mielestäni oikean ratkaisun erotessasi parisuhteestasi. Olet nuori ja kokenut jo todella kovia aikoja elämässäsi.Varsinkaan siksi alkoholistin kanssa eläminen ei paranna oloasi ja omaa toipumisprosessiasi. Niinkuin sanoit, jatkuva pettyminen on raskasta ja nakertaa omaa toipumistasi. Myös hänellä lienee jokin syy juomiseen, mutta se ei tässä nyt ole tärkeintä, vaan sinä ja sinun toipumisprosessisi. Toivottavasti sinulla on myös ystäviä ja sukulaisia, joiden kanssa voit puhua. Puhuminen auttaa. Nuoruuteen kuuluu myös tunnekuohut normaalistikin, sinä tosin olet kokenut vaikeita asioita. Todella hyvä, että käyt terapiassa, se auttaa varmasti. Kaikki vaan vie oman aikansa ja asioiden käsittely saattaa olla tuskaistakin, mutta sillä tavalla vahvistut ja saat elämäsi raiteilleen pikkuhiljaa. Koita olla kärsivällinen ja itsellesi armollinen. Jos tämä hetki tuntuu vaikealta ja ahdistavalta, niin ajattele, että huominen ja ainakin ylihuominen on jo pikkuriikkisen parempi päivä . Itse en ole yhtään uskonnollinen, mutta kun minulla oli vaikeaa, ajattelin aina, ettei Jumala anna minulle enempää taakkaa kannetavakseni kuin jaksan kantaa. Sillä tavalla ajattelemalla selvisin ja niin teet sinäkin!🙂Elämä tuo sinulle tulevaisuudessa paljon ihania aikoja.Tsemppiä ja positiivisia ajatuksia🙂👍 Sinä selviät!
Hei!
Kiitos vastauksesta! On helpottavaa ajatella, että joku näkee vielä minullakin tulevaisuuden.🙂 Varsinkin silloin kun itse en sitä näe. näissä tilanteissa olen aina niin sokea. Kai pitää vaan yrittää, ja olla vahva.
Kysymys teille jotka olette eronneet: Kuinka pitkään meni, ennen kuin saitte elämän jälleen raiteilleen? Yritän ajatella ettei tämä ikävä ja paha olo kestä ikuisuutta. tai jos kestää niin ainakin se joskus jää taka-alalle. Milloin saitte epätodellisen olon hiipumaan? Itse kuljen vielä sumussa ja elämä tuntuu
unelta.
😟
Hei taas!
Kyllä sinua odottaa hyvä tulevaisuus edessäsi🙂👍.Jokaisen selviämis aika erosta on aika yksilöllistä. Sinä olet vielä nuori, nuorempi kuin tyttäreni. Sinun iässä tapahtuu luonnollisestikin paljon ja usein nopealla sykkeellä. Luulisin, että teillä nuorillä selviäminen saattaa olla nopeampaa. Kuvioissasi ei ole mukana yhteisiä lapsia tai omaisuuden jakoa ym.
Minulla ainakin ensimmäiset viikot olivat yhtä sumua, mutta viikko viikolta helpotti. Minua ainakin auttoi, että pystyin puhumaan asioista ystävilleni ja terapeutille. Meillä eron syy oli mieheni uskottomuus, luoja tietää kauanko sitä oli kestänyt ennenkuin asia tuli ilmi. Sitä hän ei suostunut kertomaan. Nyt erosta on kulunut kaksi vuotta ja nyt pystyn nauttimaan kaikenlaisista pikkuasioista ja suuremmista. Mutta vieläkään haava ei ole vielä arpeutunut kunnolla.
Uskon vakaasti, että kaikki kääntyy vielä parhain päin sinun kohdalla. Puhu, puhu ja vielä kerran puhu! Älä murehdi yksin asioista, silloin tuppaa asiasta pyörimään ympyrää, eikä näe kunnolla etteenpäin elämässä.Jo se, että pystyit kirjoittamaan tänne on jo iso askel eteenpäin, ja pikkuhiljaa muutkin kirjoittelevat sinulle rohkasuja, sillä niitähän me kaikki tarvitsemme,silloin kuin elämä ei hymyile. kyllä se vielä hymyilee🙂👍🌻🙂🌻
Hei Mörkö, sanotaan, että ero on kuin pieni kuolema. Se aiheuttaa suunnatonta tuskaa, vaikka ajan kuluessa pystyykin näkemään selkeämmin myös negatiiviset puolet, joiden lopulta tajuaa näytelleen suurempaa roolia omien henkisten voimien loppumisessa, kuin aluksi pystyi edes kuvittelemaan.
Vaikka sinulla oli syli, johon käpertyä vaikeana hetkenä, hän myös vahingoitti sinua . Itse alkoholismiperheessä kasvaneena ja alkoholiongelmaisen kanssa yhteistä elämää viettäneenä voin sanoa, että sillä oli hyvin vahingollinen vaikutus mielenterveyteeni. Lähdin viimeisillä voimillani tuosta suhteesta ja jouduin tekemään pitkään töitä, jotta pääsin "elävien kirjoihin".
Alkoholistiin rakastuminen on monesti ansa, jossa ensin haluaa suojella ja ymmärtää tätä herkkää ihmistä ja luulee olevansa se, joka rakkaudella voi raitistaa toisen. Sitten seuraa pettymykset ja turhautuminen ja lopuksi masentuminen, kun toinen pettää lupauksensa kerta toisensa jälkeen.
Olet kokenut paljon pahoja asioita, mutta koita elää hetki kerrallaan eteenpäin. Eron tuska hellittää pikkuhiljaa ja saatat havahtua jonakin päivänä siihen, että elämällä voi olla tarjottavana myös hyviä asioita.
Hei.
Kävn tänään asunnollani hakemassa postini. Poikaystäväni oli kotona ja pyysi halausta.
Halusin itsekin halauksen, mutta jo pelkkä näkeminen tuntui kamalalle. En meinaa kestää hänen kyyneliä ja paha oloa. Toisaalta haliuaisin jäädä lohduttamaan ja toisaalta tahdoin vain pois. kun olin pihalla, aloin itkemään kuin hullu.
Miten minun pitäisi toimia näissä tilanteissa? On kuitenkin pakko käydä yhteisellä asunnollamme aina silloin tällöin käytännön asioden hoitamiseksi. Se vaan tuntuu niiin pahalle.😭
Mitä olette mieltä siitä, voiko eron jälkeen pysyä ystävinä? Haluaisin olla ystävä hänelle kunhan aikaa on mennyt tarpeeksi, mutten tiedä onko se vain itsensä kiduttamista.😑❓
Hei Mörkö, toivottavasti luet vielä tätä. Olen todella surullinen puolestasi, olet kokenut niin paljon pahaa. Ja ero vielä siihen päälle. Olet kuitenkin vielä niin nuori, elämäsi on oikeasti edessäpäin! Toivon että sinusta tuntuu jo nyt paremmalle, edes vähän.
Oma tarinani on paljon lievempi, mutta eron tuska on aina yksilöllinen, sitä ei voi verrata muihin. Erosin 6 vuotta kestäneestä suhteesta 3 vuotta sitten, mies halusi lähteä kun minä suunnittelin meille häitä. Hänellä oli joo uusi ihastus joka muutti tilalleni kotiimme kuukausi sen jälkeen kun minä kannoin tavarani sieltä pois. Se tuska oli kauheaa, koska piti opetella olemaan ihan yksin, olinhan avoliittoon muuttanut lapsuudenkodistani.
Tämä erokipu helpotti edes vähän vasta 3 kk:n kuluttua, kun tapasin uuden miehen. Hän vei minut ihan uusiin ulottuvuuksiin, ja kaikki kipu hälveni. En edes muistanut että minuun oli joskus sattunut.
Ja nyt mennään taas, suhde päättyi viikko sitten, vajaa kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Etsimme yhteistä kotia, reissasimme ja äkkiä mies vain ilmoitti että ei ole tuntunut samalta enää syksyn jälkeen. Minä hänet kyllä sitten jätin, koska hän siirsi erokeskustelua viikkotolkulla, milloin halusi sittenkin vielä miettiä ja milloin tahtoi juhlia kavereiden kanssa. Viimeiseksi hän vielä tahtoi hakea avaimensa minulta itse ja nähdä minut vielä kerran, mutta hän ei koskaan saapunut sovitulle paikalle. Maailma on romahtanut taas. En tiedä koska tästä toivun.
Anteeksi avautumiseni, tarkoitukseni oli kertoa kauanko minulta kesti toipua. Luulen että tämä viimeinen pommi vie vuosia. Mutta olen sen verran vahvempi että tiedän nyt mitä teen. Puhun, en kerää pahaa olo sisälle, en pidä itseäni häviäjänä. Ja päätän että kesään mennessä teen muutakin kuin itken. Yritän keskittyä omien vahvuuksieni kehittämiseen, eli itseeni. Se voi olla vaikeaa, varsinkin sinun tilanteessasi kun kannat huolta toisesta. Mutta uskon minäkin, kuten moni muukin täällä, että eropäätöksesi oli ehdottomasti oikea! Voimia Sinulle!🌻🙂🌻