Hei kaikille

Olen 49-vuotias mies ja ollut vaimoni kanssa yhdessä lähes 30 vuotta  ja avioliitossa yli 20 vuotta. Meillä on kolme lasta ja olemme aina olleet hyvin perhekeskeisiä; ilman isompia ”perhekriisejä”. Suurimpana haasteena – ja toki megalomaalisena kriisinä – meihin on vaikuttanut yhden lapsemme (puoli vuotta sitten omilleen lentänyt) vakava sairaus joka on tehnyt muutamasta viime vuodesta teho-osastoineen, ambulansseineen, itsemurhayrityksineen, itkuineen ja kauhuineen lähes elinkelvottoman.

Vaimoni kanssa suhde on lämmin ja hellä, mutta enin seksuaalinen kiihko puuttuu. Se haittaa ehkä enemmän vaimoani. Emme riitele ja tulemme juttuun.

Oma taustani on sellainen että olin aikanaan isosti koulukiusattu, joka on tehnyt minusta tietyllä tapaa sisäänpäin kääntyneen. Korjaus kaikkeen on sulkeutuminen oman pään sisään ja asioista EI puhuta. Olen silti sosiaalinen ja puhelias; mutta se lienee kulissia. Mielin on ollut aina rikki ja ”piilossa omassa mielessäni” olen ollut aina jollain tasolla itsetuhoinen ja itsetuntoni on tavattoman heikko, ja sitä koitan pönkittää hulppealla rahankäytöllä, työmenestyksellä (olen isossa roolissa asiantuntijatehtävissä) ja muulla tyhmällä. Olen myös hyvin impulsiivinen, mutta silti täysin saamaton. Eli esimerkki: Vaimo pyytää että remontoi keittiö – ja pyyntöjä tulee 5 vuotta ja en oikein jaksa ja välttelen ”annettua tehtävää”. Sitten kun lopulta tartun toimeen niin yötä myöden nukkumatta hakkaan sitä kyökkiä kasaan 2 viikkoa ja lopussa ihailen loppuun palaneena työn jälkiä. Ja sitten viikonloppuisin YKSIN lääkitsen voipumistani alkoholilla. Ja kompensoidakseni alkoholin liikun hullun lailla (5 kertaa viikossa punttia, pyöräilyä, frsibeegolfia, sählyä ja AINA täysillä).

Olen pitkän jänteen työuupunut ja keskivaikeasti myös masentunut. En juuri ole ikinä halunnut olla ihmisten kanssa vaan puuhannut yksin mieluummin; mutta silti olen ihmisryhmässä se äänekäs höpöttäjä.  Ei ole ikinä ollut vaimoni lisäksi todellista ystävää (kavereita vaan) ja kenellekään en ole IKINÄ puhunut vakavia.

Miksikö tänne kirjoitan. <u>Puhuminen</u> on lopullisesti rikkonut minut.

Vaihe 1) Lapsen sairastumisen (välillä 2019-2021) myötä piti / sai käydä kymmeniä keskusteluja psykiatrien, sairaanhoitajien, viranomaisten jne. kanssa ja se oli minulle täysin uutta ja ahdistavaa kun olen AINA sulkeutunut. Se oli rankkaa ja jo kymmenen vuotta jatkunut työuupumukseni nousi myös tuon myötä uusiin sfääreihin. Sitten kesällä 2020 lasi alkoi kuntoutumaan ja pääsi hoidosta kotiin ja alkoi tuntumaan että kaikki tuo keskustelujen rankkuus on pois ja elämä alkaa taas.

Vaihe 2) Saman ajanjakson (alkaen 2019) aloin keskustelamaan säännöllisesti (etänä kun hän asui ulkomailla) naispuoleisen kollegani kanssa ja aika pian huomasin että on erittäin luonnollista puhua hänen kanssaan ja keskustelut eivät ahdistaneet. Sekä työasiat, että muut. Hän muutti sitten 2020 perheineen (hänellä mies ja 2 lasta) Suomeen. Sitten yhtenä viikonloppuna yksin tissutellesani (taas ☹ ) hän laittoi viestin minulle ja siitä sitten helvetti aukesi. Minusta tuli pettäjä!
Tuosta vaiheesta aloimme tapaamaan säännöllisesti. Ajoin toimistolle (65 km suunta) monta kertaan viikossa ihan vain hänen takiaan. Teimme samaa projektia ja näimme senkin puitteissa. Puhuimme IHAN KAIKESTA luonnollisesti ja pian se meni myös fyysiskeksi. Minä luulen että tähän vaikutti jotenkin se huuma että lapseni tuntui selviävän hengissä ja se huuma vei minun tähän suhteeseen myös?  Heikon itsetunnon tuoma huuma huomiosta jonka sain? Tosin rakastajani sanoi että hän oli ollut ihastunut minuun jo jonkun aikaa (ja minä en ollut tuota huomannut). Syksy 2020 alkuvuoteen 2021 oli ihan yhtä huumaa. Voin suoraan sanoa etten IKINÄ kenenkään ihmisen kanssa ole tuntenut sellaista. Tunsin hänet nimittäin fyysisesti. Joskus kun olimme lähekkäin sisälle tuli voimakas tunne ja katsoimme toisiamme silmiin koska molemmat huomasivat saman. Silti elin myös kotona normaali elämää (toki kyttäsin puhelinta koko ajan viestien takia). Täytyy myöntää että tunsin rakastajani olevan minulle se oikea suuri rakkaus. Ja hän tunsi samoin. Silitkään en halunnut tuhota avioliittoani ja perhettäni. Tyypillistä jahkailevaa minua impulsiivisen päätöksen jälleen….

En missään vaiheessa suunnitellut tätä, mutta omaan saamattomaan tapaani en missään vaiheessa myöskään suunnitellut miten asioissa mennään eteenpäin. Se minua hämmästytti että tässä suhteessa salarakkaani oli (ja on) todella voimakas ja ”jyrkkä” ihminen. Hän sanoi heti syksyllä 2020 että hän tulee jäämään elämässä ihan yksin, koska hänen tulee erota – ei ole mitään vaihtoehtoa. Olin ihan äimänä että miten sen tiedät? Mehän voidaan yrittää korjata elämämme. Mutta hän sanoin  tietävänsä että näin käy. Hän myös alkoi alusta saakka inhomaan omaa miestään ja minulle kertoi kuinka ahdistavaa on kotona ja hän ei siedä kun miehensä tulee lähellekkään. Hän myös ”painosti” minua eroamaan, solvasi vaimoani myöskin – ja se ahdisti minua. Eihän minun vaimo ole mihinkään syyllinen. Hän halusii minun muuttavan itseäni täysin ja alakvan toimimaan ihan uudella tavalla – koska kuulemma asiat eivöt muutu ellei niitä muuta.
Sitten keväästä 2021 alkoi mennä huonommin ja koko tuo tilanne huononsi minun mielenterveyttäni. Soittelimme usein rakastajani kanssa ja lähes aina oli riitaa. Ne puhelut ahdistivat yhtä paljon kuin ”vaiheen 1” lapsen sairauteen liittynet keskustelut. Silti samalla tapasin häntä ja tunne oli edelleen yhtä voimakas ja seksi maagista. Pahin kriisi joka vaikutti kaikkeen oli alkuvuonna 2021 lapsemme viimeinen iso kriisi ambulansseineen teholle. Silloin romahdin. Kevät 2021 oli hankalaa.

Sitten sain vihdoin elämässäni tehtyä jotain ja kesäkuussa 2021 lähdin työpaikastani. Siitä rakastajani sanoi että siis haluat jättää minut ja emme enää ikinä näe. Minä sanoin että eihän se sitä tarkoita; mutta sisimmässäni kai kuitenkin sen takia pakenin. Emme ole sitten kesäkuun 2021 tavanneet. Mutta hän jatkoi viestittelyä (sekä ahdistunutta joka johti riitoihin että hyvähenkistä). Viestittelyt ja puhelut olivat ahdistavia, koska tunsin syyllisyyttä tekemisistäni (vaimoani kohtaan) ja aiheuttamastani tuskasta (rakastajaani kohtaan) Viestittely sitten harveni harvenemistaan.

Nyt tasan kolme kuukautta sitten kesäkuussa hän laittoi viestiä ja juttelimme ja puheli ei päättynyt hyvin. Sen jälkeen emme viestitelleet. Ja siitä alkoikin minun oloni korjaantuminen. Katsoin kyllä joka päivä tuleeko viestiä (koska pelkäsin taas riitaa) mutta meni 12 viikkoa ja 1 päivä ilman mitään ja minä aloin myös normalisoitumaan. Korjasin elintapojani; urheilen fiksummin ja tapaan nyt ihmisiä ja itsetuhoisuus hävisi. Ajattelin että kohta olen kunnossa käsittelemään ja ehkä keskustelelamaan tämän elämäni typerimmän teon ja sen seuraukset. Pääsin jotenkin yli rakastajastani ja tein elämässä normaaleja asioita. Ja ajattelin että tämä seikkailu on ohi jotenkin elämä vie minut taas normaaliin ja kukaan ei koskaan saa tietää.
Nyt viikko sitten ajattelin että olen niin hyvässä hapessa että voin kolmen kuukauden jälkeen kysyä rakastajaltani että miten hänellä menee ja se ei mene tappeluksi. Ei mennyt. Hän ilmoitti että kesän aikana oli eronnut, löytänyt uuden miehen joka on hänelle täydellinen ja hän on onnellinen. Samalla sanoi ettei halua enää kuulla minusta mitään ja hyvästi.
Ja tässä olen nyt kärsinyt viikon! Koko tämä helvettihän periaatteessa ”meni hyvin”. Hän erosi mutta miehensä ei tiedä miksi. Minä voisin jatkaa elämääni (epärehellisenä) eteenpäin vaimoni kanssa – jota rakastan suunnattomasti vaikka näin pahaa tein. MUTTA!!!
Sen viime viikkoisen viestin jälkeen (jossa siis paljastui että kaikki on periaatteessa selvää pääsen kuin koira veräjästä pahantekoni kanssa ja voi unohtaa koko homman) mielessäni ei ollut MITÄÄN MUUTA kuin ex-rakastajani. Oloni on todella ahdistunut ja ajattelen vain mitä hänen kanssaan teimme ja koimme jne. Pitää ottaa taas unilääkkeitä että saa edes vähän nukuttua. Ja kohta varmaan taas mielialalääkkeitä.

Kesällä siis voin jo hyvin kun en halunnut kuulla hänestä mitään. Mutta nyt kun HÄN sanoin että hän ei halua kuulla minusta mitään niin ahdistuin. Miksi? Kyselen päässäni että miten hän muka parissa kuukaudessa erosi ja löysi itselleen elämänsä miehen vaikka minä olin muka se. Luulisi että hän olisi yksin ja selvittäisi ajatuksiaan.

Miksi en pääse nyt näistä ajatuksista eroon?  Mitä ihmeen oikeutta mulla on miettiä miksi hän tekee mitä kun en kuitenkaan ollut valmis mihinkään? Miksi en saa unohdettua häntä?

Kaipaisin tähän kriisiin apua; en vielä tuomintaa syrjähypystä jne. Sen aika on myöhemmin

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Typoja