ei tämä kettään taida kiinnostaa, kirjotan vaikka itsekseni sekin auttaa.

Oikeastaan minä mietin mikä on se vaihe, että vanhemmista tuleekin omaisia joilla on raskasta olla. Ja vanhemmat liittyvät Omaiset tuki ry;n ja haluavat tukea jotta jaksavat olla omaisia.
Mikä oikeus minulla on saattaa vanhempani siihen tilaan, että he tarvitsevar Omaiset tuki ry, tä?

Hei, maanvaiva, vastaan sinulle tietäen miltä tuntuu kun odottaa viestiinsä vastauksia.

Viestisi otsikko kuulostaa kovin lohduttomalta. Omat lapseni ovat jo aikuisia ja ’lentäneet pesästä’, aloittaneet oman itsenäisen elämänsä omilla tahoillaan. Eivät ole kuitenkaan hylänneet, emmekä mekään vanhempina heitä. Olen kuitenkin iloinen, että he ovat voineet ottaa vastuun omasta elämästään. Aina ei ole heilläkään kaikki mennyt hyvin ja ovat tarvinneet tukea. Olen äitinä joutunut itsekin kääntymään ammattiavun puoleen kun elämä on heittänyt eteen vaikeita tilanteita.

On hyvä, että on tahoja, kuten Omaisten tuki ry ja tämä tukinetti ym., joista voi etsiä tukea, jos omat keinot ja voimat ehtyy.

Kaikkea hyvää elämääsi ja voimia! 🙂🌻

Hei maanvaiva 😋 tuntuupa kurjalta kirjoittaa noin kun tuskin olet maanvaiva kuitenkaan.
Ei se niin ole että ei kiinnostaisi vastata sinulle, en itse vaan ainakaan osaa tuohon vastata mut yritetään nyt jotain raapustaa. Milloin tajuta...ehkä jos olisin itse siinä tilanteessa että tarvitsis lähteä kodista ja " antaa omaisten elää elämäänsä" kuten kirjoitit, ensin keskustelisin heidän kanssaan että mikä olo on, olenko se maanvaiva. Elämäntilanne ja perhesuhteet vaikuttaa niin kovasti siihen. Kun en tiedä tilannettasi enemmän, on vaikea vastata tuohon. Jos helpottaa, voisit kenties kirjoittaa enemmän sitä puolta niin tulisi ehkä myös paremmin vastauksia.🙂🌻

minä periaatteessa asun jo omassa mökissäni, periaatteessa vaan, koska ei se oikein onnistu. Ja vanhempani (ovat kyllä adopiotvanhemmat) asuvat naapurissa ja ne on ihan paperillakin mun tukihenkilöitä. Ehkä en raha-asioissa niitä tarvitse tai mulla on edunvaljoja erikseen mutta lähes muuten joka päivä heitä tarvitsen ja aika usein en pysty ollenkaan olemaan yksin vaan sitten asun kokonaan vanhempien luona. Ensin oli sopimus, että tarvitsen heitä yhden vuoden , sitten olisi pitänyt jo yksin pärjätä. Mutta juuri vasta sopimusta jatkettiin vielä ainaki vuodella ja tämä jos mikä tuntuu aika kurjalta, aivan kun kaikki olisin pettänyt kun en kykene yksin asumaan.

en minä tiedä miltä mun vanhemmistani tuntuu. Näin vaan, että niille tuli kirje Omaiset Tuki Ry:ltä ja netistä luin niiden sivuja. Ja vaan päähäni iski kuinka raskasta on olla omainen. että mikä oikeus sitä kenelläkään on tehdä jostakin toisesta ihmisestä omainen. Jotenkin vielä kuvittelen, että eivät nämä vanhemmat tajunneet ettei musta näytä koskaan tulevan oikeaa aikuista, tai eivät tajunneet, kun mut adoptoivat, että niistä jossain vaiheessa tulee adoptio-omaisia.

🙂🌻 Hei maanvaiva, joskus vaan voi ympyrät käydä niin niin pieniksi, että kaikki huomio kohdistuu yhteen tai yksiin ihmisiin. Näin maalla tai pienissä kylissä, kaupungeissa. Mietin onkohan sinulle nyt käynyt niin?
Jotain vastaavaa koin itsekin elämänvaiheessa jolloin sairastuin. Koin että minun tekemisiäni vahdittiin ja se tuntui ahdistavalta. En kyllä muista, en tiedä miten kaikesta selvisin, mutta niin vaan selvisin. Sisua se vaatii ja omanarvon tunnon kohotusta. Lukeminen, harrastukset, matkustaminen, - niin ja yksin oleminenkin. Koira, - ulos ja lenkille, metsään. Seuran hakeminen tietenkin ihan henkilökohtaisellakin tasolla esim. kirjeystävä jne.
Sekin että tänne sivuille kirjoittaa on ihan mukava asia. Olen lukenut viestejäsi ja toki olen kiinnostunut ollut,- enemmänkin mietin sinua.
Vaikutat niin avoimelta ja kivalta ihmiseltä että mietin sitäkin kuinka niin maanvaiva oikein😐
Oikeita ystäviä on vaikea löytää ja eivät ne kuitenkaan taida kotoa tulla hakemaan, - ainakaan kaikki. Kannatta ehkä hieman nähdä vaivaa ja etsiä tosi-hyvä-ystävä, vai mitä?😉, ihan oma.🙂🌻

Hyvä maanvaiva
Vastaan nyt sulle heti koska sun asias tuntuu kovasti mua koskettavan. Itselläni on kaksi lasta joten vanhemmuuden kokeneena voisin sanoa sulle että olet vanhemmillesi tärkeä olkoon sitten adoptio,-tai biologisia vanhempia. Vanhemmuuteen kasvetaan vuosien myötä, uskoakseni myös adoptiovanhemmuuteen. Kun en nyt tiedä minkä ikäinen osapuilleen olet mutta oletan sun olevan nuori aikuinen...omille "jaloillesi" pääsyyn tarvitset vielä tukea mutta onhan se hyvä että sulla sitä vanhemmiltasi saa. Ehkä se että ovat ottaneet siihen Omaisten tukeen yhteyttä, tarkoittaa sitä että ottavat sun tilanteesi vakavissaan ja haluavat jaksaa olla sellaisena tukena kuin haluavat olla. En toivoisi sinun ajattelevan että olet maanvaiva, olet ihminen joka tarvitsee toisia. Omaisiahan meillä on oikeus tarvita. Keskustelu asioista on yleensä hyväksi, miten lie pystyisitkö puhumaan heille suoraan tästä? Jospa se toisi helpotusta. Ymmärrän kyllä pointtisi tuossa mitä kirjoitat, ei varmasti ole aina helppoa "tarvita" apua enkä halua väheksyä sun tuntemuksiasi, haluaisin vain rohkaista sua ottamaan se apu vastaan mitä saat kunnes sitten joskus selviät omillasi ennemmin tai myöhemmin.
Haluaisin myös rohkaista sinua ajattelemaan positiivisesti vaikka kokemuksesta tiedän ettei se ole todellakaan helppoa. Mun on oikeesti helpompi yrittää saada muita ajattelemaan positiivisesti kuin ajatella itse niin 😋 Toivon sinulle todellakin jaksamista ja kirjoittele kun siltä tuntuu 😉

Olen 23-vuotias ja asun edelleen kotona kun en pärjäisi yksin. Lukiossa ja vähän sen jälkeenkin minulla oli kova hinku muuttaa omilleni ja tuntui, että sen ikäisen, etenkin lukion jälkeen, pitäisikin. Vanhempani ovat eronneet, ja heillä olo sopimus, että sitten kun olen täyttänyt 23, muistaakseni, isälläni olisi oikeus mydä oma osuutensä asunnosta. Kun sopimus tehtiin, oletettiin, että olisin siihen mennessä jo muuttanut pois kotoa. Sairastumiseni myötä se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Alussa äiti suunnitteli usein miten kalustaa ja sisustaa kun saa oman kodin, kodin jossa ei ole ketään muuta eikä esimerkiksi isäni ratkaisuja tai minun koiraani joka pitää ottaa huomioon sisustuksessa. Jonkin aikaa minulla oli huono omatunto ja syyllinen olo kun estin äitiä toteuttamasta tätä. Puhuimme asiasta, ja äiti sai minut uskomaan, että on ihan ok että asun kotona ja että saan asua niin kauan kun sitä tarvitsen. Jossain vaiheessa hän päätyi ostamaan isäni osuuden asunnosta ja on nyt remontoinut ja sisustanut sen enemmän omien toiveiden mukaan. Toki minut ja koirani huomioon ottaen.

Tällä hetkellä minä en ollenkaan halua pois kotoa. En halua asua yksin, enkä voi kuvitellakaan pärjääväni jonkun vieraan kämppiksenä. En muutenkaan jaksa ihmisä kovin paljon. Minua stressaa nyt enemmän se, että en ole töissä tai opiskele, enkä usko pystyvänikään. Isteluottamusta ei siis tämän suhteen ole nimeksikään. Kyllähän minä pikkuhiljaa harjoittelen itsenäistymistä ja esimerkiksi raha-asioiden hoitamista, mutta ajatus aikuistumisesta ja itsenäisestä pärjäämisestä kauhistuttaa.

Kiitos, kun osallistutte tähän ketjuun.
Minä, xera aika usein mietin sinua että kun asut kotona ja ihan hyvin siinä onnitustut. Ehkä minäkin aivan tyytyväisenä asuisin kotona, jos olisi pelkkä äiti siellä. Koska aina kun isäni on matkoilla, mie muutan kokonaan kotiin, kun sitä voi aatella, että äidin ei tarvitse olla yksin.
Minustakaan ei kyllä ole asumaan kenenkään vieraan kanssa .
onhan meilläkin tehty remonttia, silloin kun minä ja koirat muutettiin omaan kämppää mutta mun huone on säilynyt joten voisi siitä kuvitella, että ne haluaa mun olevan kotonakin.

Minua ei kuitenkaan kauhistuta olla aikunen ja itsenäinen, haluan sitä todella paljon. Se ei vaan onnistu. Minä olenkin väillä tosi aikunen, mutta minussa on se sisäinen lapsi olemassa ja kai se on ongelma ettei se pysy sisässäni vaan tulee esiin vaikka kuinka yrittäisi estää.

Minä luulen, että olen jotenkin väärin tajunnut vanhemmille tullee kirjeen Omaiset Tuki Ry:ltä, voihan se jotain muutakin koskea kun niiden jaksamista mun kanssa. minä odotan net-tuen vastausta mitä kaikkea se voikaan tarkottaa ja ehkä sitten voinkin asiaa kysyä vanhemmilta ja syytä siihen miksi he yhtäkkiä tuntevat itsensä omaisekseni?

Maanvaiva, omainenhan tarkoittaa omaan perheeseen tai lähisukuun kuuluvaa, eli vanhempasi ovat aina sinun omaisiasi. Voihan aivan hyvin olla, että kirje on lähetetty yhdistykseltä vanhemmillesi ilman heidän aloitettaan. Eli he eivät välttämättä ole ottaneet yhteyttä yhdistykseen. Toisaalta, jos ovat, se ei välttämättä tarkoita, että he olisivat lopen uupuneita eivätkä enää jaksaisi tukea sinua, ei todellakaan. Luulen ,että yhdistyksessä on paljon ihmisiä jotka vain mieluusti jakavat kokemuksia, sekä hyviä että huonoja muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien kanssa, ei niin että kaikki tarvitsisivat suoranaista apua. Etkö voi vain kysyä, mitä kirje koski kun se vaivaa sinua? Turha kai siihen on hirveästi energiaa kuluttaa? Varmasti tämäkin asia helpottuu kun saat puhuttua siitä vanhempiesi kanssa, eikö?

-Xer

Kyllä kysynkin varmaan tämän viikonlopun aikana. Minusta vaan tuntuu pahalta lukea Omaiset Tuki Ry, kun silloin kun äiti kuoli saatiin sielttä usein kirjeitä missä sanottiin kuinka raskas suru on kohdallenne iskenyt ja että kuinka vaikeaa on selvitä itsemurhan tehneen omaisena. Minulle on jäänyt mieleen kuinka ne usein sanoivat kuinka raskasta onkaan tai ei pidä jäädä yksin. Minä olen sitten ajatellut että kun tulee omaiseksi, niin on tapahtunut jotain surua ja niin raskasta ettei siitä voi millään yksin selvitä vaan pitää hakea apua. Että omaisen pitäisi mennä kokouksiin ja kertoa miten surullista onkaan olla omainen ja aattelin, että aikooko nuo tosiaan mennä jonnekin ja kertoa miten karseaa on olla mun omainen, ottamatta huomioon, että minä olen elossa vielä.

Olethan säkin niiden omainen koko ajan. Omainen on ihan neutraali sana, kai sen voi ajatella niinkin, että omainen on omaan väkeen kuuluva, perheenjäsen.

Hei Maanvaiva!

Olen xeran kanssa samaa mieltä, että on turhaa tuhlata energiaa miettimällä itsekseen sitä miksi vanhempasi ovat liittyneet yhdistykseen, kannattaisi jutella heidän kanssaan. Olen itse omainen (mieheni sairastui viime kesänä psykoottiseen masennukseen) ja liityin heti yhdistykseen, koska kaikki mahdollinen tuki kaikista mahdollisista kanavista siinä tilanteessa oli tuikitärkeä. En suinkaan liittynyt siksi, että olisin kokenut mieheni niin raskaana, vaan siksi, että todella tarvitsin ihan tietoa tästä sairaudesta, mistä oli kysymys, ja valitettavasti koin, että sairaalan taholta tietoa ei tullut. Tarvitsin tukea ja tässä kohtaa en sitä voinut saada, niin kuin olin tottunut, mieheltäni, enhän voinut häntä rasittaa. Kun sain itse tukea, pystyin omalta osaltani tukemaan häntä. Muiden kanssa tilanteen jakaminen on tärkeää, kuten tälläkin palstalla on huomannut, sekin on yksi ilo yhdistyksessä ja jokainen tarvitsee omat kanavansa, jossa tuulettaa tunteita.
Voi hyvin ja hyvää jatkoa!

🙂🌻maanvaiva, totta puhut; sana omainen kolahtaa aikas pahasti, sen helpoiten mieltää kuolemaan, suruun, kuolinilmoituksissakin on usein "omaiset" sana. On omaishoitajia jne.
Olisikohan sana Läheis Tuki lämpimämpi sanana käytössä.

Ehkä vanhempasi ovat voimattomia ja avuttomia jostain syystä ja itse tarvitsevat apua ja tukea.

En ole koskaan ollut missään tukiryhmissä mukana vaikka olisi kai ollut syytä joskus mennäkin. Ajattelen kuitenkin ettei mun elämääni voi kukaan niin lähelle tulla ja vaikuttaa, ottaa osaa minun suruuni tai muihin elämän tilanteisiin, että kannattaisi liittyä ryhmiin.
Joskus kuitenkin käy niin etteivät omat voimat riitä, silloin on hyvä hakeutua vertaistukiryhmiin, sieltä kuulee kokemuksia vertaisiltaan eli samoin kokeneilta. Ehkä vanhemmillasi on kysymys jotenkin tällaisesta asioista. Parhaiten autat itseäsi (myös vanhempiasi) kun menet ja juttelet heidän kanssaan.🙂🌻

Terve teille ja kiitos avusta. juttu on selvitetty, äitini on sen yhdistyksen joku jäsen, isäni taas kannatusjäsen joka vaan maksaa kannatusmaksua. Minun äidilläni on ollut surua muutenkin kun vaan minusta, kun .....tai se on sen asia en niistä puhu. Mutta kuitenkin se tarvii muiden aikusten seuraa ja siksi on liittynyt ryhmään ja lisäksi siitä on muille paljon apuu, koska se on mulle jo joutunut hakemaan tukihenkilöä kouluun ym asioita mihn olen oikeutettu mutta yleensä ihmiset eivät niistä tiedä, siksi tästä äidistä on apua muille omaisillekin ja samalla se voi hieman puhua omasta olostaan.
Puhukoon sitten, ei se ryhmä just tässä kylässä kokoonnu ja mulla ja äidilläni on eri sukunimi, niin eivät ihmiset osaa yhdistää mua mitenkään sen murheisiin.

aamulla menin kouluun, piti täyttää lomake ja siinäki kysyttiin kuka on lähiomaiseni ja veinasin pyörtyä. Kun mielessä kävi että kuolen koulussa ja ne siksi kyselee kelle ilmottaa ja kelle antaa omaiselle kuuluvaa tukea.
Minä olen vaan tajunnut koko omainen-sana väärten. ehkä siksi etten muista sitä kuuleeni muuten kun kuolleitten yhteydessä.

🙂🌻hei maanvaiva, hieman sananlainen asia ko mulle kävi, jouduin sairaalaan äkisti, vastaanotolla istui saattajani (kolme henkilöä), lääkäri otti minut vastaan ja kysyi; ovatko nämä sinun omaisia.
Sillon jouduin miettimään oikein olantakaa että kuolemaanko tänne tulinkin. No, onneksi ei mitään vakavaa.
Kaikkea kivaa sinulle! -pajukukka