Olihan se silloin joskus hyvä idea tehdä kaikki lapset vaan siihen samaan syssyyn? Piti olla helpompaa valvoa valvomiset niillä samoilla voimien rippeillä ja vaipparallit hoitaa kaikki samaan putkeen?

Mutta entäs sitten kun mies lähti jo kun lapset oli pieniä ja yksin on tahkottu siitä asti. Olihan se aikamoista menoa, kun huomaat olevasi 4, 6 ja 8 vuotiaiden yksinhuoltaja, mutta eihän se ole mitään kun nyt ikämittarit näyttää 12,14,16.

16 vuotias on fiksu, rauhallinen ja järkevä. Puhuu pulisee ja kertoo ummet ja lammet. Tiedän aina missä mennään ja kenen kanssa ja mitä tehdään… ne pussikaljatkin. 14 vuotias on nyt se jonka kanssa menee oma mieli mykkyrälle. Lapsi ei syö, laihtuu silmissä, on ilmoittaut olevansa seksuaalisen vähemmistön edustaja, tuntee olevansa elämänsä velkaa jo vuosia sitten kuolleelle ystävälleen ja on joskus miettinyt itsemurhaa. 12 vuotias on maailmanvalloittaja, kuvittelee voivansa tehdä mitä vain ja milloin vain. Säännöt ja rajoitukset, varsinkin ne äidin asettamat on jotain jolle ei tarvitse puolikasta ajatusta uhrata.

Kertokaa hyvät ihmiset miten sitä repii itsensä kolmeen osaan, että jokainen lapsista saisi itselleen sopivaa tukea ja kannustusta? Ja miten minä äitinä pidän itseni selväjärkisenä, kun tuntuu ettei rahkeet riitä edes sen keskimmäisen kasvattajaksi?