Erosimme noin vuosi sitten miehen uskottomuuden ja juoppouden vuoksi. Lapset jäivät huostaani ilman erillistä sopimusta tapaamisista. Lapset ovat olleet tai tavanneet isäänsä kahtena viikonloppuna kuukaudessa, eli perjantai iltana lähteneet ja sunnuntai aamuna palanneet.

Ongelmia on ollut alusta asti. Ex ei selvästi ole lainkaan halukas tapaamaan omia lapsiaan. Nämä vähäiset kohtaamiset järjestääkseni on minun käytävä useita puheluja, luvattava viikonlopun ruuat ja sopeuduttava siihen että aika hakemiseen on vapaa, eli minun pitää kyttäillä koko päivä tuleeko vai ei. Joskus olen erehtynyt ehdottamaan jotain aikaa, niin tarkoituksella tulee pari tuntia myöhässä. Ja tämä mies ei todella vaivaudu ilmoittelemaan pikku myöhästymisiä.

No kyllä tällainenkin vielä meneisi, mutta minun on hakujen aikana tarkkailtava puheitani, sillä jos vastaan jotain mikä ei exää miellytä, hän kääntyy kannoillaan ja jättää lapset kotiin. Tämän vuoksi en voi tehdä mitään suunnitelmia viikonvaihteeksi, sillä useammin kuin kerran on menoni peruuntunut juuri huonon sanavalintani takia. Ja varmasti en ole edes yrittänyt puhua kun tavallisista asioista.

Tänään sitten tuli viimeinen paukku, kun ex soittaa ja sanoo harkinneensa osan lapsista ottamista itselleen. Oli jo valinnut kaksi kilteintä ja hoputti minua käymään toimeen että olis hyvä aloittaa koulu uudessa paikassa. Tietenkin kieltäydyin, sillä exän ja hänen nykyisen kihlattunsa perhe-elämä on todella riitaisaa ja puhelu tuli selvässä humalatilassa.

En koskaan voisi antaa lapsia sinne, sillä esimerkiksi viimeviikonloppuna kun lapset olivat isällään soi puhelin klo 2.30 yöllä ja ex sanoo humalassa että voidaanko tulla lasten kanssa sinne, kun exän kihlattu oli heittämässä heitä pihalle. Jouduin kieltäytymään, sillä en itse ollut edes samalla paikkakunnalla. Mielestäni on täysin vastuutonta isältä olla humalassa ja pitää sellaista elämää silloin kun lapset ovat kyläilemässä. Varsinkin kun nuorin lapsista on vasta alle 2v.

En tiedä miten tästä jatkaisin. Ex tietysti suuttui ja sanoi sitten kaikkien tapaamisten olevan ohi. Kielsi ehdottomasti koskaan soittamasta. Kai se on sitten parempi niin. Olen oikeastaan enemmän huolissani omasta jaksamisestani. Se kaksi kokonaista vapaapäivää kerran kuussa oli mulle todella suuri mahdollisuus edes joskus huokaista. Päivät on niin täynnä työtä kuuden lapsen kanssa.

Olisiko kenelläkään neuvoja miten ratkaisisin tilanteen ja mikä olisi paras tapa toimia. En tiedä haluanko edes yrittää enää pakottaa isää tapaamaan lapsiaan. En koe sitä lasten edun mukaiseksi vaikka kuinka isää tarvitsisivatkin. Melko varmasti myös minun elämäni yksinhuoltajana jatkuu hamaan tulevaan, sillä harvassa on ne miehet jotka kykenevät tällaisen populaation sulattamaan. En tiedä onko elämäni edessä vai takana. Mieli on ainakin maassa😟

Aika jännä miten tällaisen joukon keskellä tunnen itseni hyvin yksinäiseksi☹️