kirje, jonka kirjoitin kumppanilleni; tästäkö vihdoin ylös ja ulos?
Olen turta, olen vihdoinkin tajunnut, että en saa sinua puhumaan asioista. En keskustelemaan miten voisi yrittää toimia meidän parisuhteessa tai miten toimiessa kummankin olisi hyvä olla. Järkyttävä esimerkki eilinen jälleen. Tulet luokseni, et mitenkään erityisen ikävissäsi (hakeudu
lähelle tmv) ja muutaman sanan vaihdettuamme kerrot vain, miten puhuit lapsesi (23v) kanssa lähteväsi reissuun. Sitten minun loukkaantumisestani (mistä se johtui, olitko siitä kiinnostunut?) vedit ihan tuulesta temmattuja väitteitä, etten anna sinun viettää aikaa lapsesi kanssa. Meidän suhteessa, joskus molemmin puolin, oli tapana ottaa toinen huomioon. ”Onko sinulla mitään sitä vastaan, että ajattelin tehdä näin”, ”sopiiko sinulle, että teen näin”, ”tiedän sinunkin tulevan mielelläsi tapahtumiin, mennään me yhdessä toinen kerta” jne. Tapoja olisi ollut paljon, kuten asioitakin. Kuluneen syksyn aikana pyysin sinulta nyt yhtä viikonloppua, jonka voisimme viettää yhdessä. Kesälomallahan me juuri vietimme yhden illan/yön yhdessä (siis muussa kuin ns työn merkeissä). Syksyn sait käyttää toisen tyttäresi kanssa (18 v), arki-illat ja viikonloput ja yhä viikonloppusi kuluu hänen autoaan laittaessa. Ja olet todella sitä mieltä, että en anna sinun viettää aikaa lastesi kanssa? Olin vilpittömän iloinen puolestasi, kun sait opettaa tytärtäsi ajamaan. En muista, että olisin kieltänyt olemasta vanhemman tyttäresi kanssa, mutta jostain syystä en tänä vuonna enää mahdu teidän kanssa samoihin tapahtumiin. Ymmärrän senkin, että kaksinkin on joskus kiva mennä, vaikka kyse onkin jo aikuisesta nuoresta naisesta. Mutten ymmärtänyt sitä, ettei minua huomioitu enää lainkaan. Sain syytteet että olen sairas, että yritän tunkee kiilaa sinun ja tyttösi väliin. En yritä. En ole yrittänytkään. Sait minut jatkuvasti tuntemaan syyllisyyttä joka asiasta. Eilenkin ensin. Sitten havahduin siihen, ettei voi olla mahdollista,
että kaikki viat ovat vain minussa? Sinä olit meistä se, joka sai tehdä tahtonsa mukaan. Sinulla oli ”erikoisoikeuksia”, sinun tahtoasi piti kunnioittaa, jottei synny riitaa. Jos ”poikkesin uralta”, niin syytökset olivat jo valmiina odottamassa. Minulle ei saanut tulla pahaa mieltä mistään; ei siitä, että sinä haluat viettää aikaa exäsi kanssa silloin tällöin (mutta minä en, vaikken siitä katkera olekaan, mainitsen kuitenkin), ei siitä että minä halusin joskus viettää aikaa kanssasi, mutta sinulla ei ollut siihen aikaa (vai halua?). Jo aikaa sitten pyysin, että käydään edes leffassa, mutta siihenkään ei löytänyt aikaa. Eli kyllä minullakin oli toiveita, ei edes kovin isoja (=toteutettavia, mikäli tahtoa olisi ollut), mutta priorisoit niin, ettei aika enää siihen riitä. Tosiasiassahan sinulla on oikeasti liian vähän aikaa, mutta sen priorisointi olisi ollut sitten sitäkin tärkeämpää. Siis siinä tapauksessa, että meidän suhdetta olisi halunnut kehittää. Ja silloin kun aika ei oikeasti riitä kaikkeen,
niin ehkä juuri silloin pitäisi voida sitten jakaa sitä hyvin harkitusti. Ei ainakaan niin, että ”hylkää” useimmat kumppaninsa toiveet ja muiden toiveet ottaa huomioon.
Oli helppo hyväksyä, että lapset menevät minun edelleni (joka ei tarkoita sitä, että olisit voinut pahoittamatta minun mieltäni vain toimia ”selkäni takana”). Muiden ihmisten/asioiden meneminen olikin jo kinkkisempi juttu. Ja jos jostain pahoitin mieleni, niin olin syyllinen. Hirveä, itsekäs ihminen.
Ennen eilistä olin jo miettinyt, miten saamme asiat ”balanssiin”, kun tabuja on niin paljon ja minun kantamaani syyllisyyttä. Miten minusta, joka on ollut hyvä ystävä,
luotettava, empaattinen toiset huomioon ottava ihminen, tuli itsekäs paskiainen, joka ajattelee vain omaa parastaan? Laiska ja saamaton. Kaikin tavoin siis huono ihminen. Minusta pidettiin ja ihmeteltiin välillä miten jaksan, yksin kaikessa 3 huollettavan kanssa. Nyt lähden hakemaan sitä ihmistä uudestaan. Koitan löytää siis itsestäni jotain hyvää, oppia pitämään itsestäni. Sinulle olin itsekäs friikki, mutta koitan kaivaa sen empaattisen, huolehtivaisen lämpimän ihmisen itsestäni. Pohjalta ei ole kuin 1 tie ja se on ylöspäin.
Sinusta luulin joskus saavani kumppanin itselleni, mutta sinä et kaipaa rinnallesi ketään. Et kykene tuntemaan empatiaa (olet usein pilkannut minua siinä), et välitä vaikka minä itkisin verta. Koet kaiken aina hyökkäyksenä itseäsi kohtaan, etkä todellisuudessa päästä ketään, ainakaan minua, lähellesi. Et halunnut sitoutua
ja sekin kertoi jostain. Minä olen satoja öitä itkenyt ja valvonut, mitä minä olen taas tehnyt ja sitten pyytänyt anteeksi. Sama kuvio toistui kerta toisensa jälkeen. Pelkäsin
päästää irti sinusta, pelkäsin, etten pääse siitä yli. Tapan itseni (henkisesti) jos jatkaisin kanssasi, ilman sinua osa minusta kuolee, mutta ehkä jonain päivänä huomaan
jälleen auringon paistavan. Huomaan, että olen onnellinen. Vapaa. Voin olla, kulkea ja hengittää pelkäämättä että se suututtaa jonkun. Rakastan sinua, se ei ole
muuttunut, mutta minun rakkauteni ei riitä siihen, että sinä ymmärtäisit mitä menetät. Et ehkä/luultavasti edes koe menettäväsi mitään, päinvastoin. Saathan nyt keskittyä
”sata lasissa” niihin oikeasti tärkeisiin asioihin.
Ystävänkin luulin sinusta saavani. Edes sen. Vaan sinullahan on jo 1 ystävä, etkä tarvitse enempää. Minun piti olla ystävä ja kumppani, mutten kelvannut mihinkään
rooliin. Hyviä, kivoja päiviä oli mukava viettää kanssani, kunhan vaan muistin hymyillä ja olla näyttämättä, jos minulla oli paha mieli jostakin sinun aiheuttamastasi asiasta.
Aika näyttää miten meidän käy. Sairaus, jota sairastan, on yksi syy muuttaa elämää. Haluan elää, roikkua kiinni elämäni langoissa. Jokainen valvottu, epäsäännöllinen,
itketty yö lyhentää aikaa tiimalasissani. Et ole sitä ikinä ymmärtänyt tai uskonut, miten tuollainenkin asia ”syö”, mutten enää jaksa ajatella vain sinua ja kokemaasi mahdollista
epäreiluutta. Kuten sanoin aiemmin, minun oli turha odottaa empatiaa sinulta. Olen koettanut olla valittamatta turhasta, mutta joskus tuntuu, etten jaksa…. Enkä jaksakaan,
jos en tekisi muutoksia. Rankkaa on ollut miettiä, miten joku rakastamani ihminen kärsii jatkuvasti lähelläni, minun vuokseni. Kun itse tunnen kaatuvani jo näiden syyllisyyden
tuntojen kanssa, ratkaisu on itsenikin kannalta oikea. Kun saan itseni nostettua tuhkasta, on seuraavan muutoksen aika. Elämäni kaikki langat sinkoilevat mikä minnekin ja
niiden kiinni kurominen on jonkinmoinen työ. Ex-miehenikin oli sitä mieltä, että tekemäni toimenpiteet hänen kanssaan olivat sodanjulistus. Mikäs siinä, menisikin liian hyvin
muuten….
Tekstistäni ilmenee monenlaisia tuntoja. Et poimi sieltä kuin itseesi kohdistuvat ”syytökset”. Mikään ei ole sinua saanut tähän päivään mennessä ajattelemaan, että minulla
on tunteet ja että olen yhtä arvokas ihminen kuin kuka muu. Mikään ei ole sinua saanut näkemään asioita minun perspektiivistäni, eikä saakaan. Kuinka kaipasinkaan välillä
kuulla äänestäsi samaa huolestuneisuutta, välittämistä kuin esim. exäsi kohdalla. Että haloo, minuun sattuu ja on paha olla, ota syliin, lohduta! Sinun sylisi piti aina ansaita, et
halunnut vain tukea, olla lohtuna siirtäen omia tunteitasi syrjään. Minä pääsin syliisi jos olin ollut ”kiltti tyttö”. Haluan aikuisen, välittävän ihmisen rinnalleni, mikäli sellaisen ylipäätään
haluan. En sitä, että heikkona hetkenä paiskotaan ovia ja mennään kuin ”teinit”. Jonkun asian pitää tässä epävakaassa maailmassa olla vakaa. Huolet työssä, lapsista, rahasta,
terveydestä riittävät pitämään nöyränä, en tahdo enää tuntea syyllisyyttä parisuhteesta, jossa en onnistu.
Alla artikkeli netistä. Kolahti.
Syyllisyys tunteena on erittäin kuluttava, persoonallisuutta ja itsetuntoa nakertava, koska se aiheuttaa alistumisen tunteen. Silloin toinen osapuoli parisuhteessa on vahvassa yliotteessa ja toinen alistetun asemassa, jolloin jälkimmäisen liikkumistila on hyvin vähäinen. Syyllisyyden tunteen kanssa kulkee usein mukana toinen raskas ja kuluttava tunne, pelko. Tämän kahden tunteen yhtälön lopputuloksena on usein narsistin lonkeroissa loppuun kulunut alistunut ihminen, joka kokee epätoivoa siitä onko mahdollista irtautua tästä kumppanista ja näistä tunteista vai ei.
On raskasta, jos parisuhteessa toiselle moni muu asia on tärkeysjärjestyksessä korkeammalla, kuin puoliso. Ajattelen, että lapset tulevat aina kummallekin ensin, jos niitä on, mutta seuraavana pitäisi olla puoliso.
Ajattelen, että koirakin on toissijainen puolisoon nähden, vaikka se monesti varmasti onkin isännälleen/emännälleen todella rakas ja läheinen.
Rakkaus lapsiin on erilainen, kuin puolisoon, siksi en itse kokisi niitä kilpailevaksi. Ajankäytön suhteen tietysti on suunniteltava, miten systeemi toimii. Jos molemmat haluavat olla yhdessä ja tekevät töitä sen eteen, että parisuhde toimii, ei tuossakaan pitäisi olla suuria vaikeuksia tai sen pitäisi tuntua pahalla.
Kyllä sen vaan tuntee ja huomaa, haluaako toinen olla läsnä ja lähellä vai ei. Se vain näkyy kaikessa tekemisissä. Ne tekosyytkin oppii huomaamaan.
Parisuhteen ei ole hyvä olla sellainen, että toinen määrää, mitä toinen saa tehdä ja mitä ei. "annoin sinun mennä sinne, nyt kyllä tulet tänne"...-tyyliin. Parempi olisi olla, että yhdessä päätetään ja keskustellaan ja katsotaan ja mietitään. Lähtökohtana toisen ja itsen hyvinvointi. No juu, täydellisyydeltähän tämä alkaa tässä vaikuttamaan 🙂 No, sellaista ei sinällään kai ole, muutakuin täydellinen epätäydellisyys.
Itsekin ajattelen, että parempi lähteä pois, kuin kuoriutua pala palalta ja riutua kuiviin. Parempi lähteä, kuin hukata tunteitaan.
Kumpa vain oikeat palaset kohtaisivat tässä elämän palapelissä, mutta aina ei niin käy. Se on sitä, elämä.
Voimia jatkoon ja onnellisia ja vapaita, hyviä hetkiä toivottelen!
Hei blackbird!
Kun luin kirjoituksesi, tuli puolestasi surullinen olo. Se kirje olisi voinut olla kopio myös minun elämästäni. Tiedän miltä sinusta tuntuu.
Lähdin heinäkuussa ex-avopuolisoni luota uuteen kotiin, toiselle paikkakunnalle. Erosimme lopulta.
Olet ollut vahva, kun olet jaksanut ja kirjeenkin kirjotit, saman tein minä. Luulin, että se olisi auttanut tai pariterapia, mutta kun mies ei ollut halukas muuttumaan. Mä kun olin kaikkeen syyllinen.
Lähtö on joskus viimeinen vaihtoehto, luin kerran jostain " joskus luovuttaminen voi olla vahvuutta" niin se meni mun kohdalla. Luovutin, olin vahva kun etsin oman asunnon, pakkasin ja muutin.
Kurjaa miten usein sitä nykyään törmää tuollaisiin tarinoihin ja omalla kohdallani en uskonut koskaan että se voisi olla totta. Mutta niin se vain on.
Sinä olet arvokas ihminen.
Tarvitset ihmisen joka kertoo sen sinulle, joka on läsnä, pitää lähellä.
Jossain tuolla se on. Itse en jaksa siihen vielä täysillä uskoa.
Älä anna satuttaa itseäsi enempää.
Ero tuntuu raskaalta päätökseltä, se onkin sitä, mutta sun hyvä olo painaa siinä vaakakupissa enemmän.
En tajunnut ex-miehen kanssa ollessa oman hyvänolon merkitystä,elin vain sille toiselle. Kunnes lähdin pois ja jonain päivänä huomasin miltä se tuntuu, se oli älyttömän hieno tunne!
Voimia sinulle, olet tärkeä🌻🙂🌻
Aika kuluu ja yhä löydän itseni samasta tilanteesta. Aina uudestaan petyn ja itken, kun koen ettei toinen välitä. Hän riiteli jouluna lapsensa kanssa ja minä koitin olla sovituskappale. Puhuin lapselle ja puhuin miehelle. Loppu kääntyi hyväksi. Eilen riitelin omien lasteni kanssa. Pahoitin mieleni ja itkin. Mies katsoi tv:tä kaikessa rauhassa. Sanoi, ettei edes huomannut kun minä itkin? Tuntuu että pahoitan mieleni kovin usein... Että mies saa kiukutella, mutta häntä kohtaan pitää olla joustava. Hänen huonoa tuultaan pitää ymmärtää, mutta minun huono tai paha mieleni laitetaan heti kiukutteluksi. Turhaa tämä purnaaminen on, mutta sitä on vaan vielä jaksanut uskoa, että asiat jotenkin muuttuisi. Että toinen huomaisi, miten tärkeä olen ja sen myös joka suhteessa näyttäisi. Suhteemme on on/off suhde, nimenomaan miehen puolelta. Lähes joka riidan yhteydessä "tosiasiat" lyödään pöytään "ei tästä mitään tule, aina tämä on tätä samaa jauhamista". Olen halunnut sitoutua, miehessä on hirmuinen määrä ihaniakin piirteitä. Sitten yht´äkkiä, ilman varoitusta, hän saattaa olla tosi ärsyyntynyt jostakin. Ystäväni ovat sitä mieltä, olleet lähes alusta alkaen, ettei tästä mitään tule. Sanovat, että minä muutun, minä joustan, jotta suhde toimisi. Toisaalta, eivät tiedä mitä kaikkea hyvää toinen tekee vuokseni tai minun lasteni vuoksi. Se tässä kai niin ristiriitaista onkin. Yksi syy riippuvaisuuteeni saattaa olla sekin, että sairastan tautia, jonka edessä tiedän joutuvani muuttamaan elämäni suunnan kokonaan, ainakin joksikin aikaa. Tuntuu pelottavalta jäädä yksin. Jostain syystä ex-mieheni on tyystin katkeroitunut minuun, ei vastaa edes viesteihin enää. Kuka huolehtii lapsista, vaikka isoja ovatkin, kun joudun käyttämään kaiken voimani omaan selviytymiseeni?
Vaikka sinusta tuntuu että sinun on kannettava huolta lapsista, huolehdit heidät jo parempaan alkuun sillä matkalla kun pidät ensin huolta itsestäsi, eikö niin? Et ole onnellinen tuossa kuluttavassa suhteessa, jossa sinua ei arvosteta. Älä nyt enää hyvä ihminen ala pyörtämään päätöstä ja puolustamaan miestä vaikka kuinka pahalta tuntuukin. Sinä olet arvokas. Älä anna kenenkään, koskaan, ikinä, missään tilanteessa viedä sinulta sitä tunnetta pois.
Olet arvokas.
Olet arvokas ja sinun aikasi hupenee, kerroit niin. Sitä suuremmalla syyllä: älä anna viimeisten hetkien kulua tuollaisten tunteiden kanssa minkä kanssa nyt elät. Olet jo yrittänyt, tehnyt kaikkesi. Elä sinulle suodut hetket omilla ehdoillasi, nyt on sen aika. Lapsesi varmasti selviävät, olethan sinä heidät kasvattanut.
Muista että olet arvokas.
Tunnen jonkinlaista häpeää, kun yhä kirjoitan tänne... Että olen niin heikko, etten saa päätöksiä tehdyksi elämässäni. Tämä on sinänsä uusi juttu, en ole ollut huono päätöksentekijä aiemmin. Minun pitäisi päättää isoja asioita elämässäni, talo pitäisi myydä, kai, koska tuskin pystyn sitä kuitenkaan pitämään kun taistelen terveyteni kanssa. (Varmaa on, että olen sairaslomalla ainakin jonkinmoisen pätkän). Nuorin lapsista päättää peruskoulun vuoden päästä, joten hänen kannaltaan ei olisi hyvä muuttaa nyt (olen suunnitellut muuttavani paikkakuntaakin). Parisuhteessani taistelen yhä, välillä puhumme yhteenmuutosta jopa, mutta kun järki, kummallakin, sanoo ettei siinä ole järkeä kun aina
uudestaan riidellään. Mies on huomattavasti vähentänyt tuota erolla uhkaamista, mutten tietenkään yhäkään voi luottaa häneen. Meillä on hyvät, ihanat hetkemme, mutta jotenkin tuntuu ettei tämä ehkä sittenkään ole minun juttu. Olen tunteellinen, pidän hellyydenosoituksista ja tunnen myötätuntoa jos toisen on surullinen tai masentunut. Mies pitää kyllä kainalossa ja osoittaa hellyyttäkin, mutta ns tosipaikan tullen vetäytyy kauaksi. Jos riidellessä puhkean itkuun mielipahasta, niin ei puhettakaan, että mies vetäisi syliin tai edes sanoin lohduttaisi. Päinvastoin, hän osaa olla erittäin karkea tyyliin "mitä siinä poraat".
Kun minulla on paha olla, tahdon sylin johon vetäytyä. Tahdon, että on turvapaikka, jossa voin olla omana itsenäni. Koen, ettei sitä paikkaa ole minulla. Mies on naurettavan herkkä kritiikille; tänä aamuna heitin hymyillen hänelle, että "kuuluukos tuo tyhjä jogurttipurkki tuohon pöydälle". Hän nokkiintui ja hetken perästä oli täysi rähinä päällä. Sanoin hänelle, että on uskomatonta, ettei edes asiallista, huumoriin kytkettyä kritiikkiä voi hänelle antaa. En oikein tiedä mistä se kertoo, ettei ihminen voi minkäänlaista palautetta ottaa vastaan?
Olo on jotenkin hirveän tyhjä. Janoan päätöksiä, edes jotain mutten saa aikaiseksi tehdä niitä. Koen rakastavani "miestäni", mutta toisaalta huomaaan välillä itse johdattelevani häntä eroon. En taida siis itsekään tietää tällä hetkellä mitä haluan...😞. Haluaisin vain, että elämä olisi harmonista, vailla pelkoja. Ollako vai eikö olla? Tätä en voi yksin edes päättää muuta kuin toiseen suuntaan. Kun tuo päätös on tehty, niin pitäisi päättää asuminen; miten, missä ja milloin? Miksei elämä voisi välillä olla helppoa ja yksinkertaista? Tavallista arkea.