Oli pakko saada vähän muidenkin näkemystä asiaan. Erosimme ex-miesystäväni aloitteesta kaksi kuukautta sitten. Olimme seurustelleet kuusi vuotta, hänellä on neljä lasta, jotka asuvat hänen luonaan ja kolme kissaa, minulla kaksi. Tulin lasten kanssa hyvin juttuun ja tarkoituksena oli, että olisin muuttanut heille lähitulevaisuudessa.

Mies oli saanut kuulla kahta viikkoa ennen eroa sairastuneensa kissan allergeenin aiheuttamaan keuhkoahtaumatautiin. Hän ei kertonut edes käyneensä tutkimuksissa. Ilmoitti vain kesken työpäiväni tekstiviestillä, että haluaa erota. Syyksi hän oli listannut mm. etten ole ollut tarpeeksi heillä, ei ole tarpeeksi puhuttu tärkeistä asioista ja jotain perusasioita joka parisuhteessa, kuten erimielisyys siisteydestä. Ei varmasti ollut puhuttu tarpeeksi, mutta hänkin on ollut hyvin varovainen puheissaan eikä hänen ole ollut helppo pyytää minua heille ja minä olen tulkinnut sen väärin, ettei hän halua minua sinne. Menin tietysti heti hänen luokseen työpäivän jälkeen ja juteltiin. Olin todella järkyttynyt, koska viimeksi kun oli nähty, oli puhuttu remontista yms. Toki hän oli ollut viimeiset pari viikkoa jotenkin vaisu ja väsynyt, mutta pistin sen työstressin piikkiin. Hän ei silloinkaan kertonut mitään sairaudestaan. Sovittiin, että hän tulee viikon päästä luokseni ja jutellaan. Silloin hän sanoi, että syynä on juuri nämä useat pikkuasiat, tätä sanaa hän käytti. Vasta kun oli jo menossa ovelle, kääntyi ja sanoi, että on yksi asia, jota minä en tiedä hänestä, ettei hän voi enää pitää kissoja. Kyselin sitten myöhemmin viestillä ja hän kertoi tarkan diagnoosin.

Olin sitten reilut pari viikkoa yksin ajatusteni kanssa, en juurikaan ollut häneen yhteydessä, kysyin jossain vaiheessa voitaisiko nähdä, koska minulla oli tarve puhua. Sitten näimme kahvilassa hetken, kerroin hänelle oman kantani niihin ”tärkeisiin asioihin”. Hän sanoi vain, että olisi pitänyt puhua aikaisemmin, ettei aikakonetta ole keksitty. Hän sanoi myös ettei tunne enää tarpeeksi, mutta välittää kyllä minusta.

Toki hänen näkemisensä helpotti hieman oloani, mutta silti jäi paljon asioita, joita en voinut julkisella paikalla sanoa. Hän kävi pari kertaa luonani hyvin lyhyesti auttamassa huonekalujen kantamisessa.  Pyysin, että jos voitaisiin jutella minun luonani tai hänen kotonaan. Hän halusi silti taas nähdä kahvilassa. Näimme pari viikkoa sitten ja jos sanoin jotain, hän vaan toisteli, ettei se muuta hänen päätöstään. Vaikka en edes mitenkään häntä anellutkaan. Sanoi vielä lopuksi, että minun pitää uskoa hänen päätöksensä. Järjellä sen uskonkin, mutta sydän ei suostu uskomaan. Varsinkin, kun meillä oli niin hyvä olla yhdessä ja oli niin lähellä, että oltaisiin oltu päivittäin yhdessä, eikä olisi ollut enää aikataulujen yhteensovittamisen kanssa ongelmia.

Sain hänet kuitenkin lupaamaan, että juteltaisiin vielä rauhassa kotona, koska minulla on vielä paljon asioita sanottavana. Nyt näemme sitten ehkä ensi viikolla. Olen jo jonkin aikaa kirjoittanut hänelle kirjeen muodossa asioita, joita haluaisin sanoa. Nyt haluankin teiltä neuvoja, miten ja mitä kaikkea minun pitäisi kirjoittaa? En voi kiistää sitä, että haluaisin hänet takaisin, mutta tiedostan, että hänen päätään en pysty kääntämään. Mitä minun pitäisi sanoa hänelle, että saisin hänet edes ajattelemaan? Aion siis lukea kirjeen hänelle. Sen verran tiedän, että nyt pystyn jo puhumaan vähän paremmin, kun olen vähän enemmän kasassa kuin aikaisemmin kun olemme nähneet. Kaveri sanoo vaan, että sinun pitää vaan hurmata hänet uudelleen. Olisikin niin helppoa:)

Olisin erittäin kiitollinen hyvistä neuvoista 🙂