Mulla todettiin viime viikolla varhainen keskenmeno, jossa raskausmateriaali ei ollut vuotanut itsestään ulos, joten jouduin tekemään kohdun tyhjennyksen kotona lääkkeillä. Suru siitä ettei juuri tämä toukka (jota jo olin alkanut rakastaa) saanut kasvaa sen isommaksi on valtava.
Tiedostan sen olevan hieman epäreilua, mutta tunnen katkeruutta neuvolan terveydenhoitajaa kohtaan, joka kannusti minua ajattelemaan, että niin kauan kuin kipuja tai vuotoja ei ole, kaikki on todennäköisesti hyvin ja olen edelleen raskaana vaikka siltä ei joka hetki tuntuisikaan. Samalla tiedostan että niinhän sitä varmaan kannattaakin ajatella, jos ajatus siitä ettei kaikki välttämättä mene hyvin aiheuttaa voimakasta stressiä, joka puolestaan voisi vaikuttaa alkion hermoston kehittymiseen. Olisiko pettymys ollut pienempi, jos olisin pitänyt kaksin käsin kiinni varovaisesta ’jos kaikki menee hyvin’ ajattelusta sen sijaan että annoin itselleni luvan täysin sydämin luopua epävarmuudesta ja haaveilla ajasta lapsen syntymän jälkeen? Ehkä, mutta oli se myös niin ihanaa aikaa etten ainakaan tällä hetkellä kadu sitä ettemme maksaneet varhaisultrasta yksityisellä (jolloin olisimme saaneet tienneet alkion kasvun pysähtyneen jo melkein kuukautta aiemmin), ja saimme haaveilla täysin rinnoin unelmasta, joka oli liian suuri toteutuakseen ensimmäisellä yrityskerralla.

Aiheesta on varmaan aiempaakin keskustelua, mutta en jaksanut selata kaikkia otsikoita läpi.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Lisäys ja editointi
• Muokattu moderaattoreiden toimesta 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: -