🙄 Ei kuulu miestä kotiin, eikä mitään muutakaan yhteyttä ole ottanut. Ero päätöstä olen harkinnut niin pitkään, etten enää jaksa edes ajatella sitä selkeästi.
Onko siellä ketään joka olisi edes joskus ollut ollut samankaltaisessa tilanteessa. Ero on selvästi oikea ratkaisu, mutta voimattomuuttani junnaan tässä koiran asemassa vuodesta toiseen ja nyt alkaa voimavarat olla hälyttävästi punaisen puolella.
Voisiko joku kertoa miten pitkästä suhteesta pääsee irti. Mistä löytyy voimaa siihen? En ole voinut puhua asiasta kenellekään, koska kannan siitä häpeää. Tuntuu, että minun huonouden takia ja jonkun minusta johtuvan syyn takia tämä avioliitto ei toimi.
Onko ketään joka olisi joutunut synnyttämään yksin ja aloittamaan elämänsä yksin lasten ja pienen vauvan kanssa? Minua hävettää jo neuvolassa, kun kyselevät miten isi suhtautuu raskauteen ja tarvitseeko isi isyyslomapapereita. Taitaa pukata masennusta päälle kun on kuin kuilun reunalla seisois, portaita kuljen alaspäin, vaikka kuinka koitan kääntyä on matkan suunta aina sama.
Jos löytyisi joku joka voisi jakaa samantapaisen kokemuksen kanssani niin siitä voisi olla apua.Tai edes tietäisi jonkun joka on ollut vastaavassa tilanteessa. Siihen asti yksin ja yksinäinen☹️

Hei Ruuth,
Täytyy myöntää että sydäntäsärki lukea viestiäsi. Tulvahti lapsuuden muistot mieleen. Biologinen isäni kun harrasti sammanlaisia asioita. Hän oli myös väkivaltainen äitiäni kohtaan sekä uskoton jatkuvasti. Onko teillä myös näitä ongelmia?

Ollessani 6, äitini mitta täyttyi ja he erosivat. En sano että elämäni olisi ollut täydellistä uusioperheessäni, mutta silti muistan jo 6 vuotiaana olleeni 15min itkunpurkauksen jälkeen tyytyväinen. Mielestäni sinun olisi syytä harkita todenteolla itseäsi ja lapsiasi. En usko että miehesi koskaan muuttuu, ainakaan isäni ei muuttunut, ei seuraavan tai sitä seuraavan tai sitä seuraavan naisen luona. Itseasiassa hän ryyppäsi itsensä hengiltä 39 vuotiaana, koskaan tuntematta minua ja koskaan välittämättä minusta tai muistakaan - vain itsestään.

Muista ettet sinä tässä tee väärin, vaan hän. Mutta muista myös että vain sinä päätät miten sinua kohdellaan ja minkälaiseen elämään suostut. Jokainen on oman onnensa seppä. Vaikkakin ulkopuolisilla on haittaava vaikutus. Muuta elämäsi, ole rohkea. Ensin se kirpaisee ja paljon, mutta muista että aurinko paistaa risukasaankin ja sinä ja lapset löydätte tasapainoisen elämän. Puhu äidillesi, ystäville vaikka naapurille. Tuo asiat esiin asioina, ei nalkuttamalla. Mietippä todella mitä hyötyä sinulle on tuollaisesta miehestä? Vaikka hän ehkä joskus osaakin olla ihana ja sinä varmasti häntä rakastat. Avioliittoa ei voi olla ilman kunnioitusta, entä jos ystäväsi tai vaikka työkaverisi kohtelisi sinua yhtä epäkunnioittavasti, antaisitko heille anteekis ja jatkaisit kertatoisensa jälkeen? Entä epäkunnioitus lapsiasi kohtaan?

Oletko kokeillut tuota net-tukea? Pelkkä puhuminen auttaa, ainakin itseäni.
Mieti samalla myös sitä että lapsesi tarvitsee sinua, sinä olet heidän tuki ja turva ja juuri siitä syystä sinun onkin pidettävä hyvää huolta itsestäsi.

Äläkä ajattele ettei kukaan välitä sinusta, varmasti välittää. Valitettavasti se ei vain ole puolisosi, ei niin paljoa että ottaisi sinut ja lepsenne huomioon.

Koita jaksaa, äläkä jää yksin kotiin. Lähde lasten kanssa jonnekkin ja tehkää omat suunnitelmat ja eläkää omaa elämää. Jos jäät odottelemaan puolisoasi ja laskemaan hänet mukaan kuviohin saat odottaa ja pitkään.

Tarkoitukseni ei ole loukata sinua, vaan päinvastoin. Yritän tuoda lastenne näkökulmaa, niin että ymmärtäisit ettei jatkaminen lasten vuoksi verukkeella ole paras ratkaisu. Ja myös kertoakseni että on joku joka välittää sinusta!

Kiitos vastauksesta raukka🙂

Sain todella itsestäni eilen sen verran irti, että otin yhteyttä oikeusaputoimistoon ja tilasin aikaa asioiden vireille panemiseksi.

En suinkaan loukkautunut kirjoituksestasi, vaan olen jankannut samoja asioita mielessäni monesti ja samoin perusteluin. Nyt on todella menossa 11. kesä kun asiat menevät samaa rataa. Ajattelen jo olevani hullu kun en saa itseäni irti tästä oravanpyörästä. Hylätyksi tulemisen kipu on aivan fyysisellä tavalla rinnasta vihlomista ja vatsakipua, mutta kun mies tulee anteeksi pyydellen on kaikki taas hyvin... seuraavaan lomaan tai vapaaseen asti. On helppo antaa anteeksi fyysisten oireiden häivyttyä ja kun mies on kuin unelmaisä, huomioiva, rakastava, antelias muutaman päivän niin taas mennään metsään ja vauhdilla.

Luottamus on kuitenkin poissa ja pelko tullut varjostamaan tulevia vapaita. Sitä ei osaa enää nauttia yhdestäkään lomapäivästä, kun koko ajan odottaa milloin se uusi syy katoamiseen tulee. Se voi olla vanhan ystävän soitto tai torilla tavattu juomakaveri tai ihan mikä tahansa. Ja olet oikeassa raukka mikään ei ole muuttunut, eikä varmasti muutu ☹️

Tulin itsekin siihen tulokseen, että miksi odottaa jotakuta, joka ei oikeasti halua olla meidän kanssamme. Ja tällä lomalla loukkaa meitä viettämällä aikaa toisen perheystävän lasten kanssa. Eniten harmittaa se, että ystävät pitävät häntä oikeana ihanne isänä, kun hän puheissaan korostaa hyviä tekojaan ja kertoilee hauskasti perhe-elämästään 😞 ja minä häpeän puhua siitä toisesta puolesta. Kerran kyllä mainitsin hänen poissaolostaan eräälle ystävälle niin silloin mies hyppäsi melkein silmille. Osaa kuulema itse kertoa omat asiansa silloin kun siihen tarvetta näkee.

Kiitos raukka vielä kerran vastauksesta, on hyvä saada tukea omille ajatuksilleen, sillä välillä sitä epäilee jo omaa mielenterveyttään kun kaikki päivät vatvoo näitä asioita mielessään. Toivottavasti osaan nyt pitää puoleni ja pysyn päätöksissäni, sillä tällaista elämää ei jaksa kukaan elää. Ei lapset enkä minä. En usko eron vahingoittavan lapsia yhtään, sillä he näkevät isäänsä tuskin koskaan ja olen tottunut valmistamaan heitä tulevia ohareita varten sanomalla, ettei pidä innostua iskän lupaamista asioista, vaan katsotaan mitä tapahtuu ja mennään sitten omalla porukalla jos isi ei pääse. Ja niinhän me aina mennään.

Katsotaan mitä lähipäivät tuleman pitää.. Pelottaa miehen reaktio mun päätökseen.. voi tehdä vaikka mitä... ei kuitenkaan ehkä lyö, mutta kaikki muu on mahdollista. On uhkaillut jo asianajajalla, soitoilla sosiaalitoimistoon ym. Ja jos yhtään häntä tuntisitte tietäisitte miten ystävällisesti, sulavasti ja todellisesti hänellä on taito puhua ihan puuta heinää. No ei auta kun odottaa ja katsoa.

Kiitos Sinulle🙂🌻

Niin. Sitä samaa minäkin olen pohtinut. Mistä saisi kimmokkeen avioeron hoitamiseen loppuun asti. Uhkailu ei tehoa. Sitä on käytetty jo liikaa. Silloin kun pahin viha on päällä, niin voisin pakata saman tien ja lähteä lasten kanssa johonkin tyhjään asuntoon. Yön yli nukuttua suunnaton vihantunne alkaa hiipua ja iskee taas sellainen rohkeuden ja päättäväisyyden puute: josko se nyt taas tästä.... Eikä se ikinä muuksi muutu.

Tälläkään viikolla ei ole ollut mitään tietoa miehen liikkeistä. Töissä on käynyt, tullut välillä illalla seitsemän-puoli kahdeksan aikoihin kotiin, toisina iltoina yhdentoista aikaan. Tällä viikolla kuitenkin selvin päin. Käytännössä olen ollut yksinhuoltaja. Lapset on kulkenut mukana rautakaupassa, tilitoimistossa jne. Perjantai-ilta on ollut yleensä kauppailtani, jolloin haen yksin viikon ruoat ja mies katsoo lapsia. Ei ole miestä kiinnostanut tällä viikolla lasten asiat, maidon loppuminen. Sitten herätään, kun eväsleipä ja -makkara on loppu.

Miestäni leimaa hirveä itsekkyys ja aina omien asioiden edelle laittaminen. Minä taasen olen jättäytynyt marttyyriksi koiran virkaan. Joka sietää kaiken, puhuu/selittää/huutaa/haukkuu turhaan. Mies on myös yrittänyt kovasti lasten kanssa, mutta kun se menokenkä tulee niin vaimo ja lapset eivät paina vaa’assa. Olen kyllä ilolla seurannut hänen puuhailuaan lasten kanssa. Meidän kahden välillä ei kuitenkaan ole mitään. Kun lapset on saatu nukkumaan, alkaa hiljaisuus. Mies tuijottaa pari-kolme tuntia televisiota. Minä puuhailen kotiaskareita ja menen yksin nukkumaan.

Hei Ruuth,

Mielestäni sinun pitäisi ehdottomasti kertoa ystävillesi ja perheellesi miehesi käytöksestä. Sillä näin saat tukea puheillesi siinä tilanteessa että se olisi sana-sanaa vasten ja toisekseen miksi suojelisit miehesi mainetta? Sinullahan ei ole hävettävää vaan hänellä. Sitäpäitsi lopettaisi se hänen haarniskansa turhan kiiltämisen. Nythän hän saa kunniaa asioista joista se ei hänelle kuuluu. Eli luuri käteen ja soitto ysäville, esim tiedustelet onko hän sielä? Siitähän onkin sitten kiva kertoa koko tarina, mutta muista ei motkottamalla, vaan surullisena niin kuin oletkin. Se että miehesi suuttuu, sillä ei ole mitään väliä. Sillä sinähän olet itse vihainen ja loukattu. Uhkailuista pääset leikkaamalla niistä siivet. Ota itse yhteys sinne sosiaalitoimistoon ja hae apua itsellesi ja lapsillesi. Sitä kautta sinun on mahdollista saada monenlaista apua, esim, lastenhoitoapua jne.
Ottaen huomioon että olet raskaana on vielä tärkeämpää ettet jää yksin.

Mitä tulee siihen neuvolan tätiin, niin kerro hänelle totuus. Huomaa sinulla ei ole mitään hävettävää ja toisekseen hän on siellä sinua varten. Sinun pahaolosi riskeeraa myös sinun terveyttäsi ja lapsesi.

Tiedän että kaikki tämä on helppoa sanoa toisella, mutta kun elää itse siinä tilanteessa on se vaikeaa.

Itse peittelin n.10 vuotta sitten mieheni pahoinpitelyä. Kun lopulta kyllästyin ja toin asiat päivänvaloon ja hain eroa se loppui. Puolisoni joutui katsomaan niin vanhempiaan kuin minunkin ja tuttaviaan silmiin ja myöntämään oma käytöksensä. Myöhemmin hän on montakertaa pyytänyt tekojaan anteeksi tarkoittaen. Meillä oli mahdollista jatkaa liittoamme sillä viina ei ollut osatekijä vaan mustasukkaisuus. Olin itsekkin tehnyt väärin pettämällä häntä joten aloitimme puhtaalta pöydältä ja olemme onnellisia.

Mutta ei meillä mikään olisi muuttunut ilman totuutta ja sitä miettimistä omilla tahoillaan. Sinun osalta voi olla että miehesi ymmärtää, todennäköisesti ei, sillä viina sanelee hänen käytöstään ei järki. Mutta silti löydät paremman elämän. Nyt on vaikeaa ja raskasta, mutta ole silti onnellinen siitä mitä on: terveet lapset, oma terveys jne. Asiat voisi olla huonomminkin.

Eli pää pystyyn, ja voimia sinulle.

Kiitos viestistä raukka 🙂.

Tiedän, että juuri mainitsemallasi tavalla minun pitää toimia, mutta kun siinä on se mutta...

Tilanne on nyt se, että minulla on edelleen tarkoitus tehdä lopullinen ero ja oikeusaputoimistoon aika elokuun alussa. Viime viikko oli aivan ihana. Mies tuli reissusta ja oli kuin unelma-aviomies. Lapset pääsivät lomareissulle ja huvipuistoon ja muutenkaan ei ollut yhtään riitoja.

😐"Tällaisina aikoina sitä uskoo kaiken kääntyvän hyväksi ja miehen muuttuneen.Silloin arvelen että olisin pilannut kaiken kertomalla huonoista asioista lähipiirille ja ystäville ja se saa minut sulkemaan suuni ja tuntemaan sitä häpeää tilanteestamme ja hyvät päivät antavat taas aihetta hehkuttaa perheonnea, joka ei edistä lainkaan todellisuudessa pysymistä. Olen tainnut kaivaa itse itselleni melkoisen sudenkuopan. johon putoan kerta toisen jälkeen."😐

Kaikki palasi kuitenkin ennalleen toissapäivänä. Mies lähti toimittamaan asioitaan ja häipyi taas jonnekin. Eilen vielä tavoitin puhelimella ja hän kertoi tulevansa illasta kotiin, mutta niin kuin ennenkin ei tullut, eikä enää vastannut puhelimeen.

Olen todella iloinen etten perunut aikaa oa.tstoon viime viikon aikana. Se kävi jo monesti mielessä, mutta joku järki kehoitti katsomaan eteenpäin.

Odotan innolla seesteisen elämän aikaa. Nyt tämä tunteiden myllerrys on niin kuluttavaa. Välillä onnellinen sitten petetty ja raivon vallassa. Sitten taas onnea jota varjostaa itsetuntoa nakertava pelko uudesta pettymyksestä.
Olisi ihanaa elää vaikka ilman rakkautta, kunhan tämä tunnemyrsky laantuisi. Eikä raskauskaan sitä ole edistämässä.

Luottavaisin mielin katson kuitenkin eteenpäin, sillä tiedän jo jotenkin selviäväni ja tiedän kivun helpottavan joskus. Kiitos vielä vastauksistanne.🙂🌻