Hei!

On kokemus Kelan terapiasta: Sain myönteisen päätöksen joitakin vuosia sitten niin, että se tuli tammikuussa.Olisin sitä aiemmin jo tarvinnut, mutta rahat oli loppu. Hyödyllisyydestä en osaa sanoa, sillä kela ei katso myönteisesti terapian vaihtoa. Terapiaa antavia terapeutteja ei ole niin helppo löytää, puhumattakaan, että heti olisi aaltopituustunne. Terapia myös loppui kesken, jolloin pääsin kunnalliseen ja minun kohdallani kunnallisessa löytyi tosi pätevä, mutta kuinka ollakaan, hän lopetti kunnasssa. Taloudellisesti omavastuu on kelan osuudesta huolimatta erittäin suuri. Terapeutin etsiminen on myös kallis ja vaativa prosessi ja hyvä, jos jaksaa etsiä sitä oikeaa.
Näissä kelan korvauksissa minua ihmetyttää myös nuo lääkekorvaukset. Onhan todettu, että, jos on toistuvasti masennuskausia, niin lääkitystä suositaan elinikäiseksi. ( Olikohan se kolme vaikeaa masennusta ? ) Kuitenkaan se ei ole syy korvauksiin ja psyykelääkkeet ovat kalliita. Täytyisi saada oikea diagnoosi: eli skisophrenia tai kaksisuuntainen mielialahäriö, mutta depressio ei riitä.
Mielenterveysasioissa on niin helppo luistaa, sillä ongelmissa olevat ihmiset eivät jaksa eivätkä kykene pitämään puoliaan. Milloinkahan kela uudistaa diagnoosilistaansa nykyaikaisemmaksi korvauksien suhteen ja hoitojen suhteen ?
Nimimerkki Optipar

Minulla on hyvä kokemus KELA:n tukemasta terapiasta. Hain kuntoutustukea kesällä 2004, ja sain myönteisen päätöksen syksyllä. Kun hain kuntoutustukea, kävin lausunnon siltä psykiatrilta, jonka hoidossa olin ollut jo vuosia. Hän suositteli terapeuttia, johon otin yhteyttä ja sovittiin alustava tapaaminen. Se oli sitä varten, että "tunnusteltiin" olisiko hän sopiva terapeutti minulle. Totesimme, ettei ole mitään estettä, joten hakemukseen laitoin hänet terapeutiksi. Satuin ilmeisesti hyvään saumaan, kun syksyllä päättyi runsaasti aikaisempia terapioita ja siksi sain myönteisen päätöksen.

Olen nyt käynyt yksilöterapiassa pari kuukautta, kahdesti viikossa 45 min kerrallaan. Tuntuu hyvältä, huomaan jo nyt sen vaikuttavan. Ilmeisesti minulla oli hurjan hyvä tuuri, kun myös terapeutti sattuu olemaan henkilö, jonka kanssa on helppo tehdä yhteistyötä. Toivon että myös toisilla onnistuu!

Kirjoitin jo edellä omasta kokemuksestani KELA:n tukemasta terapiasta. Nyt haluan vielä kertoa siitä, mitä tapahtui tätä ennen. Olen ollut saman psykiatrin hoidossa vuosia, ainakin 6 vuotta. Käynnit 2-3 kertaa vuodessa. Lääkitys päällä koko ajan, ja mahdollisuus ottaa häneen yhteyttä sähköpostilla tarvittaessa, mutta terapiaa hän ei ole suositellut koskaan oma-aloitteisesti. Kerran pari vuotta sitten kysyin itse, mistä saisin keskusteluapua, kun tunsin että tarvitsisin ammatti-ihmistä jonka kanssa saisin puhua. Hän tokaisi vain, että "niitä terapeutteja on niin monenlaisia, että hyvää on vaikea löytää - saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä jos sattuu väärä terapeutti".

Olen nyt hakenut terapiaa sitä kautta, että työterveyslääkäri suositteli hakeutumaan psykologille, joka kartoituksen jälkeen suositteli terapiaa. Sitten hain näitten papereitten kanssa lausunnon psykiatrilta, joka puolsi hakemusta ja niin se hakemus saatiin liikkeelle. Hyvin tuloksin: myönteinen päätös yksilöterapiasta vuodeksi, kaksi kertaa viikossa 45 min istunto.

Mutta edelleen kritisoin psykiatrin ylimielistä suhtautumista terapiaan. Olen kokenut, että nyt vihdoin olen saanut apua. Terapia, puhuminen, asioiden tarkastelu ja pohtiminen todella auttaa ainakin minua. 🙂👍

Kiitos Optipar ja Pikkulintu viesteistä.

Kerroit Pikkulintu, että pitkäaikainen lääkärisi ei edes ollut suositellut sinulle terapiaa. Minun lääkäri kyllä suositteli sitä jo alkuvaiheessa minulle-ilmeisesti, koska katsoi että hyötyisin siitä ja koska hänellä on myös psykoterapeuttikoulutus. Lääkäri tarjosi minulle myös lääkkeitä, mutta päädyimme yhdessä sitten siihen ratkaisuun, että en niitä ota, jos pärjään ilman. Hän sanoi, että voisin soittaa hänelle tarvittaessa. Tapasin hänet alkuun n. kerran kuukaudessa, mutta nyt kun terapia on käynnissä tapaan häntä harvemmin.

Olen tosi tyytyväinen sekä lääkäriini että terapeuttiini, mutta nyt julkisen puolen terapiarahoitus loppuu ja minun pitäisi taas lähestyä Kelaa "hattu kourassa" nöyränä. Virkailija oli edellisillä hakukerroilla hyvin epäkohtelias, joten pelottaa lähestyä samaa virkailijaa uudelleen.

Jos jälleen kerran saan hylyn Kelasta, täytyy miettiä taas kaikki uudelleen. Olen yrittänyt sinnitellä töissä, ja terapia on ollut minun elämälleni tärkeä. Onneksi sain mielestäni tosi hyvän terapeutin...toivoisin niin hartaasi, että terapiani ei katkeaisi- itse en kyllä kykene sitä kokonaan rahoittamaan, ellen siten ota lainaa tms.,

Tunnen ystäviä, jotka ovat hyötyneet terapiasta, mutta tiedän myös ystävän, jolle ei terapiaa ole koskaan suositeltu. Hän taistelee lääkkeiden sopivuuden kanssa- lääkkeitä on muutettu lukuisia kertoja. Hänellä on jokinlainen tk:n tukihenkilö, jota hän tapaa ehkä kerran kuukaudessa, mutta hyvin usein hän kyselee terapiastani ja ihmettelee, ettei hänen kohdallaan ole sitä edes harkittu. Mitä lie priorisointia näissä asioissa sitten harjoitetaan. Hän on nimittäin työttömänä ja minä töissä....

Mitä mieltä olette hoitotakuuasiasta, jonka pitäisi ensi vuoden alusta ottaa käyttöön. Miten on mielenterveysasiakkaiden hoitotakuun laita?

Psykiatrin suhtautuminen terapiaan riippuu siitä mitä koulukuntaa hän itse edustaa. Terapioita on monta sorttia, on käyttäytymisterapiaa, NLPtä, psykoterapiaa. Masennustakin on ainakin kliinistä ja reaktiivista, ja niistä vielä eri vaikeusasteet. Kunnallinen terapia on kuin lottovoitto, jos vielä sattuu systeemit ja henkilökemiat pelaamaan. Mitä minä ihmettelen on tämä termi mielenterveyskuntoutuja. En niinkään itse sanaa, sehän pitää sisällään jotain positiivista, näistäkin voi kuntoutua, vaan sitä, että kun sairauden akuuttivaihe on ohitettu, jää sen jälkeen helposti enemmän tai vähemmän heitteille. Kuntouttavaa toimintaa on kai monenlaista tarjolla, mutta määrällisesti niin vähän ettei niitä juuri mainosteta. Ja nämä Kelan tukien nimitykset. Joku saa kuntoutusrahaa, jota maksetaan, kun oikeus sairauspäivärahaan loppuu, mutta ei saa vielä eläkettäkään. Sitten maksetaan kuntoutusrahaa tai-tukea terapioihin yms.? Mahdollisimman vaikeaksi hahmottaa nämä asiat on tehty. Ja se elinikäinen hoito! Vaikka "vain" lääkkeillä. Mitä se maksaa + potilaiden ja omaisten kärsimykset. Varmasti hoito purisi paremmin jos sitä olisi riittävän tehokkaasti saatavilla? Ja nopeasti tarvittaessa? Tää on vähän kuin leikkausjonoissa, että potilaiden jonottaminen maksaa enemmän, kuin varsinaiset hoitotoimenpiteet. Pitäis jaksaa viettää Ilonan påivää ja mielenterveysviikkoa ja nostaa näitä asioita esiin. Toivoo määvaa

Tami hei,

tee hakemus ajoissa! KELA:n käsittely vaatii monta viikkoa. Eikö sinulla ole kuitenkin hyvä lääkäri, jonka lausunnon voit siihen hakemukseen liittää - ja jos on hyvä terapeuttikin valmiina (onko hän KELA:n hyväksymä terapeutti?), niin ei kun hakemus liikkeelle!

Hei Pikkulintu ja muut

Kyllä vaan. Lausuntoja ja hakemuksia on tehty vuoden vaihdetta varten, jolloin nykyinen terapia loppuu. Tympäisee vaan lähestyä Kela-virkailijaa kolmannen kerran. Terapeuttini täyttää kyllä Kela-ehdot-siitä ei ole kiinni. Mieluisinta minulle olisi, että saisin rahoituksen julkiselta puolelta, koska Kela on ollut hyvin epäjohdonmukainen terapiapäätöksissä.

Kelassa hakijoiden tiedot kulkevat sellaisten virkailijoidenkin käsissä, joilla ei ole pätkääkään terveydenhoito- tms. koulutusta. Päätöksistä ei pääsääntöisesti voi edes valittaa.

Minä toivoisin, että mielenterveysasiat ja siis myös terapiahoidot olisivat muiden sairauksien tavoin osa julkista terveydenhoitoa-päätöksen tekijänä olisi yleensä alan erikoislääkäri. Ottakaapa selville, kuka on paikallisen Kelanne asiantuntijalääkäri- yllätys oli minulle ainakin melkoinen, kun sain selville, kuka papereitani oli lukenut...
Potilaiden oikeusturva tulisi mielestäni paremmin varmistaa. Hoito ei saisi olla kiinni siitä, mitä rahoja Kela kunakin vuotena terapioihin käyttää. Hoitoa pitäisi antaa silloin, kun sitä tarvitsee-ei vuoden päästä tm....

Vertailkaapa vaikka fysioterapiaa ja psykoterapiaa. Jokainen tavallinen tk-lääkäri voi tehdä lähetteen fysioterapiaan, josta potilas saa edes osan kustannuksista takaisin Kelalta, mutta jos huippukoulutettu psykiatrian erikoislääkäri puoltaa lausunnossaan psykoterapiaa, niin Kela voi siitä huolimatta tehdä hylkypäätöksen...itseltäni hävisivät selkävaivat, kun olen käynyt säännöllisesti psykoterapiassa. Ihminenhän on psykofyysinen kokonaisuus....se "psykologinen" osa vain tahtoo unohtua tässä suorituskeskeisessä tehokkuusyhteiskunnassa. Mitä mieltä te olette?

Hei Tami ja muut,

itselläni on seuraavamlaisia kokemuksia psykoterapiasta ja Kelan psykoterapiapäätöksistä:

Olin muistaakseni 21 kun aloitin psykoterapian yksityisellä psykoterapeutilla, koulutukseltaan lääketieteenlisensiaatti, psykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti, psykoanalyytikko. Eli hänellä oli aika laaja koulutus ja tietoa asioista. Nyt olen käynyt terapiassa 5 v 3 kertaa viikossa. Täytin juuri 26. Olen saanut koko tamän ajan Kelan lasten ja nuorten kuntoutusrahaa, eli LN:ksihän ne siellä Kelalla aina sanoi. Tuki loppui siis nyt, kun täytin 26, eli tästä lähtien olen omillani, ainoastaan sv- korvaus maksetaan.

Ensin hakeuduin YTHS:n psykiatrin vastaanotolle, koska se oli opiskelijana ensimmäinen paikka kokeilla, josko apua saisi. Terapiaan on kuitenkin aika pitkät jonot myös yths:llä, niinpä sain lähetteen yksityiselle puolelle ja siihen sai hakea kuntoutusrahaa. Tuolloin tilanne oli nykyiseen verrattuna hyvä, koska minulle myönnettiin kahden eka vuoden aikana melkein täysi tuki, eli sain sv-korvauksen, ja sitten kuntoutusrahaa, joka melkein kattoi kaikki kulut.

Näin oli siis 2-3 eka vuoden aikana. Sen jälkeen korvaus muuttui, eli psykoterapia korvattiin täysin 24- vuotiaaksi saakka. Sitten viimeisenä vuotena alkoi tämä haloo, kun yhtäkkiä oli paljon terapiaan hakeutuvia ja rahat loppuivat kesken. Viimeisen vuoden kela korvasi täysin vain yhden kerran viikossa, tavallaan terapian loppuunsaattamiseksi.

No, terapia ei ole loppunut vielä eikä varmaan ihan heti lopukaan. Nyt olen sinnitelly töissä koulun ohessa ja keväällä täytynee nostaa opintolainaa. Tietty voisin yrittää jostain kysyä tukea, mutta aika huonolta näyttää. Tiedän kyllä olleni onnekas, koska olen saanut tukea Kelalta pitkään, ettei sen puoleen.

Toivoisin vaan sitä, että Suomessa päättäjät havahtuisivat ja enemmän rahaa satsattaisiin terapiaan, eikä tosiaankaan vain lasten ja nuorten,vaikka ne kyllä ovat mielestäni ensisijaiset kohteet. Tämä masennuslääkkeittensyöntirumba on mennyt aivan mahdottamaksi tässäkin maassa. Nekin rahat voitaisiin käyttää terapian tukemiseen niin lapsille, nuorille kuin myös aikuisille!

Tuntuu, että monesti ihmisiltä vaan puutuu sellanen aito kontakti muihin ihmisiin ja terapiassa luottamuksellisen suhteen rakentaminen toiseen, elävään ja hengittävään ihmiseen saa aikaan ihmeitä jos verrataan vaikka masennuslääkkeisiin, joita kyllä voi popsia vuosikaudet, mutta ne ei poista YDINongelmaa.

Itse en ole koskaan syöny masennuslääkkeitä, lähinnä siksi, että minulla on ollut niin viisaita ja kokeneita psykiatreja, siitä kiitos. Esim. tämä terapeuttini on joskus nuorena psykiatrina määrännyt masennuslääkkeitä ihmisille, mutta ei ole tehnyt sitä varmaan yli vuosikymmeneen, koska hänellä on työn ja kokemuksen kautta tullut se vakaumus, ettei niistä ole loppujen lopuksi apua. Henkilökohtaisesti ajattelen, että akuutissa kriisivaiheessa niistä voi olla apua, mutta ajan myötä niistä olisi kyllä luovuttava.

Itse toivoisin myös sitä, että myös muut apua tarvitsevat lapset ja nuoret saisivat niin tiivistä tukea Kelalta, kun itse sain. Tuttavapiirissäni on tälläkin hetkellä ihmisiä, jotka kipeästi tarvitsisivat apua ja tukea terapiaa, mutta he eivät täytä myöntämisne kriteerejä. Surullista.

Pitäisi varmaan itse pyrkiä eduskuntaa vaikuttamaan, hih..

No, nyt pitää lähteä terapiatunnille, eli en kerkeä nyt enempää kirjoittaa, mutta ehkä joku toinen päivä sitten lisää..🙂👍

Neiti Pörriäinen, ihanaa, että olet saanut olla niin pitkään intensiivisessä terapiassa, joka vieläkin jatkuu. Tämä ei valitettavasti ole nyt monellekaan mahdollista näiden KELA:n korvaamisten vuoksi. Itse olen käynyt vuosia terapiassa yksityisesti, mutta vain kerran viikossa, koska en pysty maksamaan enemmästä. Saan peruskorvauksen, koska terapeuttini on lääkäri. Olen ymmärätänyt, että intensiivisessä terapiassa, kuten sinulla, pyritäänkin välttämään masennuslääkkeitä, jotta kaikki tulisi ilmi ja käsittelyyn. Mutta muussa tapauksessa ne usein ovat hyvin tarpeen ja auttavat 2/3-osaa masentuneista, niin ettei niitäkään voi väheksyä. Toivon sinulle pärjäämistä. Itse sairastan kroonista depressiota, sinulla on toivoa ja paljon onkin. Meriluu

Hei Meriluu!

Olet ihan oikeassa, ettei masennuslääkkeitä tai niiden käyttäjiä pidä väheksyä, eikä se toki ole tarkoituksenikaan. Ehkä annoin väärän kuvan kun nopeasti kirjoittelin kiireessä.. 🙂

Hyvää jatkoa sinullekin Meriluu!

Hei,
minullakin on ihan hyvä kokemus siitä, että sain kelan terapian kattamaan psykoterapiaani kaksi kertaa viikossa yhteensä 80 krt vuodessa. Käsittely aika oli vain viisi viikkoa, mikä oli kuulema lääkärin mielestä hyvin lyhyt, itsellä odottaessa tietenkin liian pitkä. Mutta päätöksen tultua se astui voimaan vasta toisen viiden viikon kuluttua, joka ihmetytti. Osan tästä ajasta olin sairaalassa. Nyt minulla on lähdössä toisen vuoden hakemus.Olen ymmärtänyt että kela korvaa nykyisin vain kaksi vuotta terapiaa (opiskelijoille kolmas vuosi on mahdollista).
Jotenkin itse jo ennalta miettii miten sitten kun terapia on ohi. Mikä on seuraava tukimuoto, koska varmaan tulen sitä edelleen tarvitsemaan ainakin jossain määrin.

Toinen kelaa koskeva asia, mikä minua mietityttää on sen että vuoden sairasloman jälkeen on palattava töihin tai muuten on eläke vaihtoehtona. Minulle ainakin tuo sana eläke ja sen mahdollinen toteutuminen tuntuu ahdistavalta. Toki ymmärrän että joku raja kelalla täytyy olla sairasloman pituudessa, mutta minulle ainakin jo tiedossa oleva päivämäärä toukokuun lopussa aiheuttaa tunteen että on pakko toipua ennen sitä, jotta vältän eläkepäätöksen. Tavallaan vaikka tässä on monta kuukautta, niin mielessä paine että on kuntouduttava. Tämä varmaan vaikuttaa negatiivisesti kuntoutumiseen, mikä on mielestäni erittäin harmillista.

Olen toipumassa rankoista elämän kolhuista, kuten mm. lapsuuden aikaisesta raiskauksesta (olin unohtanut tapahtuman täysin, kunnes vajaa vuosi sitten muistin sen), erosta väkivaltaisesta avioliitosta sekä siitä että minut raiskattiin uudelleen viime heinäkuussa. Olen kirjoittanut tästä aiheessa traumojen kanssa eteenpäin.

Sitten vielä lääkityksestä. Olen syönyt eron jälkeen mielialalääkkeitä, lääkärin mukaan tukena arjen jaksamiseen. Nyt viime keväästä lähtien minulla on ollut aika isollaan oleva ahdistuslääkitrys, jotta ahdistukseni olisi paremmin hallittavissa. Nyt kuitenkin lääkitystäni pikku hiljaa vähennellään, koska on tavoitteena kuntoutua takaisin työ elämään toivon mukaan kesän korvilla. Tietenkään koko lääkitystäni ei voida purkaa tässä vaiheessa. Lääkkeiden niin aloittaminen kuin vähentäminenkin on rankkoja aikoja. Paljon mietittää vaikutukset. Nyt vähennyksen aikana monesti nousee pelkoja jos en pärjääkkään nyt ilman lääkkeitä, tai jos jonkun lääkkeen vähennys ei onnistu, syönkö sitten niitä vaikka kuinka pitkään. Entä miten ne sitte vaikuttaa olenko valmis lähtemään töihin.

Tuntuu että liian paljon kysymyksiä mielessä?

kohti uutta elämää kirjoitti 06.01.2005 klo 22:00:

Toinen kelaa koskeva asia, mikä minua mietityttää on sen että vuoden sairasloman jälkeen on palattava töihin tai muuten on eläke vaihtoehtona. Minulle ainakin tuo sana eläke ja sen mahdollinen toteutuminen tuntuu ahdistavalta.

Eihän sen eläkepäätöksen tarvitse olla mikään lopullinen "tuomio". Minä ainakin sain pari ensimmäistä määräaikaisena "kuntoutustukena".

Itselleni oli lopulta helpotus, kun päättivät, ettei minusta enää työhön ole. Helpompi ajatella elämää eteenpäin. Yksi epävarmuus vähemmän.

Jonkinlainen surutyö minulla vieläkin on meneillään. Yllättävän tärkeää työ taitaa olla itsensä arvostamisessa. Jollakin tavalla haluaisin olla hyödyksi. En ole löytänyt sopivia tapoja. Ehkä en ole uskaltanut tosissani etsiäkään.

Ei minunkaan eläkkeeni ole "lopullinen", vaan myönnetty "toistaiseksi". Olen velvollinen ilmoittamaan, mikäli työkykyniu palautuu ja alan työskennellä.

Urpo