Kolme vuotta ja 300 kilometriä välissä. Tiesin koko ajan seurustelun alusta alkaen, että tyttöystäväni "lähtee maailmalle" vuotta aiemmin. Alkoi hänen abi-vuosi ja vakuuttavinta mitä keksin, oli ostaa kihlasormus. Kyllä, olimme juuri niitä ällöidiootteja, jotka meni kihloihin, LUKIOSSA! Yök, siirappiasiirappia, hyh, phyi, jne... Ihan kuin se sormus muka mitään auttaisi.

Hän kirjoitti, haki yliopistoon 300 km päähän ja pääsi heti sisään ja sinne meni. Kannoin isänsä kanssa muuttolaatikot solukämppään. Koko seuraavan syksyn kuuntelin puhelimessa kertomuksia fuksivuoden bileistä. Kyllä kaihersi. Ei voinut kuin luottaa. Kaikki ympärillä epäilivät ja suoranaisesti hymöhtelivät kihlautuneille lapsille, että siinähän leikkivät. Näimme melkein joka viikonloppu, ja toisinaan oli väliviikonloppu kun ei nähty. Sunnuntait ovat edelleen päiviä, jotka masentavat iltaa kohden ja syy siihen ei ole saapuvassa maanantaissa vaan eroahdistuksesta jonka keho oppi tapana. Niin pitkään kun ahdisti, niin kaipaus ja halu veti uudestaan yhteen. Ja kun tunne oli molemminpuoleinen, niin selvisimme omasta abi-vuodestani edelleen parina. Hah! Siitäs saitte, epäilevät Tuomakset!

Sitten olikin armeijavuoteni. Tämä oli tiedossa. Sehän on vain puoli vuotta? Vuonna 2000 armeija oli vielä muinaismuistoa 80- ja 90-luvulta. Varusmiehillä ei ollut alokkaina juurikaan vapaa-ajan oikeuksia, joten yhteydenotot ja -soitot olivat todella satunnaisia. Neljä viikkoa heinäkuussa oli todellinen blackout. Minusta ei kuulunut mitään. Yksi tekstiviesti illalla oli jo kova saavutus. Puolisoani piiritti mukavanpuoleinen kaveri, jonka kanssa heillä luisti juttu niin hyvin, että anoppiehdokkaani joutui muistuttamaan tytärtään siitä, että pitäisi valita. Itselleni asia paljastui vahingossa puhelimessa (ääni taustalla) ja olin sitä myöten henkisesti murtunut. En voinut asialle mitään ja tuolloin näki kuinka raakaa parisuhdepeliä jotkut pelaavat. Alokastupani kuudesta seurustelevasta kaverista selvisin ainoana edelleen seurustelevana alokaskaudesta: Tyttöystäväni ja kihlattuni kuitenkin valitsi minut ja kuulin vasta vuosia myöhemmin kuinka lähellä hän olikaan toisenlaista ratkaisua. Tämä oli aivan tietoinen valinta tulevaisuudennäkymiin perustuen.

Puoli vuotta venyi vuodeksi ja päälle vielä kuukaudeksi ennen kuin jätin armeijan. Tosin armeija ei koskaan lähtenyt minusta. Olin jäänyt opiskelupaikkaa vaille ja pelasin itselleni elämäni työpaikan vuodeksi armeijan kouluttajana. Kaksi vuotta takana kaukosuhteilua ja kolmas edessä. Ongelmia oli ollut, mutta niistäkin selvitty ja suhde tuntui varmalta. Ei mitään syytä tehdä radikaaleja ratkaisuita.

Kolmas vuosi oli näistä helpoin. Näimme säännönmukaisesti joka viikko. Olin töissä, illat ja usein viikonloput vapaalla ja toisinaan kumppanini tuli varuskunnan asuinalueelle viikonlopuksi. Rahaa oli ja hyvin meni ja elämä tuntui luksukselta kahden edellisen vuoden jälkeen.

Kolmannen vuoden lopussa hain opiskelupaikkoja ja niitä tuli kolme: kadettikouluun, Teknilliseen korkeakouluun ja aivan lopussa hakemani AMK-paikka kumppanini opiskelukaupungissa. Kaksi ensimmäistä olisivat tarkoittaneet kaukosuhteilun jatkumista, mutta minä halusin enemmän ja koko lähipiirini kauhistukseksi jätin muut arvostetut opiskelupaikat ottamatta, valitsin heikoimman koulutusohjelman ja lähdin kumppanini perässä saman katon alle.

Tästä seurauksena vuotta myöhemmin yhteinen lapsi, puihin menneet opiskelut (kesken jäi), välivuosi lapsen kanssa ja sitten unelmien opintoalan löytäminen.

Nyt lähes 15 myöhemmin, olemme edelleen naimisissa, kolme lasta ja 10 vuoden työkokemus alalta jolle en olisi koskaan kuvitellut päätyväni ilman kohtalon oikkua. Koskaan ei voi tietää mitä huomispäivä tuo tullessaan ellet uskalla heittäytyä ja ottaa riskiä.

Onhan tässä ollut ongelmia ja pettämisiä (vaimoni lopulta petti kuin pettikin sen armeija-aikaisen ihastuksen kanssa ja sen seurauksena olen edes koko palstan alkujaan löytänytkin) ja siksi suhtaudun omaan alkuumme hieman kyynisesti, mutta opettavaisena tarinana: ei ole olemassa tosi rakkauksia, joiden tulee kestää mitä vain. On vain päätöksiä, joista halutaan pitää kiinni ja se vaatii molemmin puoleista halua ja aitoa tahtoa, luottamusta sanan jokaisessa merkityksessä. Joku voi pitää kihlasormusta sen symbolina, mutta toisen tekoja ja ajatuksia sillä ei voi kahlia. Aika näyttää, pettyä ei saa. Sillä pääsee pitkälle.

Aika liikuttava tuo teidän elämänkertomus. Tuli toisaalta paha mieli ja toisaalta hyvä mieli. Suloisen katkeraa... Minulla ei aikaisenpi kaukosuhde kestänyt. Oli kyllä monta muutakin juttua mitkä sen pilasi. Esimerkiksi poikaystäväni vastenmielinen käytös. Oletko sinä Keaton koskaan ollut kenenkään muun kanssa? Joillakin ei suhde kestä jos ei ole saanut kokeilla muita koskaan. Mutta se toisen kokeileminen ei tunnu erikoiselta vaikka luulisikin niin. Jos minä pettäisin miestäni niin repisin samalla itseni kappaleiksi ja kaikki olisi todella kamalaa. Ja toisinpäin myös. En halua loukata ketään. Rakastat varmaan vaimoasi kovasti kun pystyit anteeksi antamaan? Oliko se vaikeaa... antaa anteeksi?

Minun vaimoni kipuili lapsen saamisen jälkeen kovastikin sen kanssa ettei ollut koskaan ollut kenenkään muun kanssa. Varmasti hänelle oli jäänyt kytemään pinnan alle ristiriitaisia tunteita siitä että oli "valinnut" minut silloin kun hänellä olisi ollut maailma auki mihin suuntaan tahansa ja sitten lapsen myötä oli sementoinut itsensä loppuelämäkseen edes jollain tavalla minuun.

Itse olisin ollut varsin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen perheemme kanssa, mutta vaimoni halusi kokea muutakin. Nimenomaan kokea. Eli hänelle se ongelma oli isompi ja hän kokeilikin ruohon vihreyttä aidan toisella puolen. Ja tämä nyt aivan jonkun random tyypin kanssa eikä sen armeija-aikaisen ihastuksensa kanssa, josta oli luopunut.

Tämä tapahtui noin 10 vuotta sitten. Sen seurauksena itse olin hieman hukassa ja en kokenut suurtakaan tarvetta olla uskollinen. Sitä tosin olin, mutta kunnioitukseni vaimoani kohtaan oli aika lähellä nollaa. Sitten kun tilaisuus tuli vastaan puolihuomaamatta vuosia myöhemmin ja puolialaston nainen kiehnäsi itseänsä minua vasten, niin annoin tilanteen vain viedä mukanaan.

Se, että oliko se sen arvoista, niin ei todellakaan ollut. Se vain alleviivasi minulle sitä kuinka yhdentekevää loppujen lopuksi pelkkä seksi on vain pelkkänä seksinä. Tämä oli minulle herätys siihen suuntaan, että annoin vaimolleni sydämessäni anteeksi seikkailunsa ja halusin jatkaa eteen päin.

Niin, sitten taas vastaavasti heiluriliike meni toiseen suuntaan ja vaimoni lähentyi armeija-aikaista ihastustaan ja kehitti siitä sen suhteen joka jatkui vuosia aivan silmieni alla, mutta jonka todellinen sävy pysyi taitavasti piilossa aivan viime vuoteen asti.

Pystyn kyllä pelkän seksin antamaan anteeksi pelkkänä seksinä, mutta vuosia jatkuneen valehtelun/vähättelyn/peittelyn anteeksi antaminen vaatii jo aikaa. Tällä hetkellä menemme päivä kerrallaan eteen päin. En ole sydänjuuria myöten ahdistunut hänen teostaan eikä asia pyöri minulla enää päivittäin mielessä. Näen, että voimme jatkaa yhdessä, mutta mikään pakko meidän ei ole sopia toisillemme jos ihmiset muuttuvat vuosien myötä.

Hei! Sainkin tuosta vastauksia ihan hyvin itselleni ja minun kait pitäisi olla onnellinen kun olen ennen minun ja mieheni suhdetta ollut parin kanssa. Mutta mieheni on ollut 64:n kanssa ja kerskailee siitä eikä ole paha mieli tai itseinho. Minulla on paha olla jo siitä yhdestä yhden yön suhteesta ja vieläkin se palaa mieleen. Miten voin luottaa että tällainen ihminen muka rakastaa vain minua. Hän kertoi että oli laittanut kalenteriin tukkimiehen kirjanpidon aina yhdestä panostaan. Minun mielestä kamalaa ja ällöttävää. Miten tosiaan voin luottaa tällaiseen joka käyttäytyy ihan idioottimaisesti? Minulla on koko ajan päässä vain kysymyksiä... Miten jollakin ei voi edes kaduttaa tuollaiset jutut... Kunpa olisin ajoissa tiennyt hänen ällöttävät juttunsa ja olisinpa osannut suojella itseäni. Nyt on vain jäljellä viha itseään ja muita kohtaan, eikä se lopu ikinä. Oli tosiaan yhteydessä muutaman viikon panoonsakin ja sanoo että ovat kavereita. Säälittävää.