Moi!
Onko muissa perheissä sellaista ongelmaa, että isä ja äiti ovat eri mieltä lähes kaikessa kasvatukseen liittyvässä?? Olen tulla hulluksi, koska kärsin kotona monista kasvatukseen liittyvistä erimielisyyksistä. Keskimmäistä lasta ei saisi rajoittaa juuri mistään ja kaikki päättömyydet mitä hän tekee esim kännissä on ihan normaalia. Minulle haistatellaan ja haukutaan, mutta kaikki pitäisi vain niellä.
Mielestäni se ei ole oikein ja minulla on omassa kodissani paha olla päivittäin. Silti minussa on kaikki syy ja minun pitäisi mennä hoitoon. Onko muilla tällaista? 😭
Ihan kuin olisit kertonut minun kokemuksestani. Tosin meillä esikoinen on 12-vuotias (vasta) ja on ottanut vallan määräillä, miten tässä perheessä eletään. Mieheni ja minä emme pääse sopuun erimielisyyksistämme ja asiat kaatuvat minun niskaani. 6-vuotias tyttäremme ja minä olemme 12-vuotiaan pojan tulilinjalla päivittäin. Hän on lopettanut kommunikointinsa kanssani, koska mieheni sanoin on "syvästi loukkaantunut" minulle, eli äidilleen. Poikani on kertonut, että olen aina pikkusiskon puolella. Toki ymmärrän pojankin tunteita, mutta hän kalastelee huomionsa "negatiivisin" keinoin kurmuuttamalla pikkusiskoaan ja nimittelemällä yms. muulla epäsopivalla käytöksellä minua kohtaan. Kerroit, että saat syyt niskoillesi ja sinun tulisi hakeutua hoitoon=kuin myös. Mieheni ihan avoimesti lasten kuullen kääntää asiat minua vastaan (esim. kun pyysin poikaa lopettamaan lehden luvun ruokapöydässä, hän alkoi syyttää minua huonon mallin antamisesta).
Olen hakenut apua, mutta mieheni ei näe tilanteessa mitään väärää-ainoastaan minun toimintani. Poika täytyy jättää Avun hakemisen ulkopuolelle, ettei hän vaurioidu. Ja minun näkökulmastani poika on vaurioitunut mieheni ja minun riitaisista väleistä. Isä on pojalle (puoli)jumalaa, mutta toki aika ajoin kapinoi isäänsä vastaan. Mieheni kun ei pysty olemaan johdonmukainen poikaa kohtaan.Mieheni ei myöskään halua lähteä yhdessä minun kanssani keskustelemaan tilanteesta. Ja kun yritän puhua hänen kanssaan kahden kesken, hän vaikenee enkä saa häneen kontaktia. Ja näen pojan käyttäytyvän samalla tavalla minua kohtaan.
Juttelin asiasta kouluterveydenhoitajalle, joka sanoi, että perheessämme on pattitilanne, joka ei kenties avaudu koskaan. Kehoitti minua kirjoittamaan pojalleni kirjeitä, jotka voin antaa hänelle sitten joskus aikuisena. Mutta pakottaa kuulemma ei pysty. Ja koska isä ei halua tukea minua pyrkimyksissäni parantamasan välejä poikaamme kohtaan, niin olen jo melkein luovuttanut.
En tiedä, onko tästä apua sinulle, mutta avun hakeminen itselle vahvistaa minua ja näin ollen siedän kotitilanteita hieman paremmin. Käyn siis juttelemassa perheasiainneuvottelukeskuksella ja se hieman helpottaa. Tällä hetkellä tavoitteeni on itseni vahvistaminen. Tunnen nimittäin myös päivittäin pahaa oloa kotonani. Enkä aika ajoin tiedä, miksi ihmeessä jaksan täällä. Myös kirjoittelu tukinetin tukihenkilön kanssa auttaa kirkastamaan omia ajatuksiani, joten siedän vielä vähän.
Kertoisitko Sinä, miten olet jaksanut tähän asti ja mitä keinoja olet käyttänyt? Ainakin minä voisin tukea Sinua tämän palstan kautta, koska tunnen olevani samassa veneessä kanssasi.
Moi Vilma!
Ihanaa, että joku vastasi viestiini. Uskon, että meitä on monta vastaavassa tilanteessa. Mukavaa, että yksi rohkaistui kirjoittamaan. 🙂🌻
Kyselit miten jaksan. No, yleensä en jaksakaan vaan minulla on omassa kodissani liki päivittäin paha olla. Ristiriita lapsen kasvatuksen suhteen aiheuttaa jatkuvaa kränää avioliitossamme ja ihmettelen miten kauan kestämme yhdessä. Olemme melkein joka asiasta eri mieltä ja miestäni ei huolestuta esim. lapsen joka viikonlppuinen juominen. Minä olen todella huolissani asiasta ja samoin siitä miten minulta on viety kaikki auktoriteetti edes sanoa asiasta. Jos sanon juomisesta niin minä olen aina se joka on väärässä ja nipotan. En enää jaksa edes yrittää. ☹️
En ole vielä hakenut ulkopuolista auttajaa, mutta monesti se on ollut mielessä. Itsetuntoni on alamaissa ja olen masentunut, koska tunnen etten ole kotonani minkään arvoinen. Sanonpa mitä vain niin kannatusta en saa. Perheessämme on myös tyttöjä ja heidän kanssaan pärjään. Vanhimmalla on aikanaan ollut kapinointia, mutta ei tuossa määrin mitä keskimmäisellä. Aina olemme silti pystyneet puhumaan muutakin kuin huutamalla.
En osaa sanoa onko sukupuolella mitään asian kanssa tekemistä. Ehkä mies tulee paremmin toimeen pojan kanssa ja minä tyttöjen. Kuitenkin rakastan kaikkia lapsiani ihan valtavasti ja siksi tämä tilanne onkin minulle niin paha. En halua olla aina nokka pokalla lapseni kanssa.
Mies sanoo, että lellin nuorimman pilalle ja häneen minun pitäisi kiinnittää huomiota. Helliminen on lellimistä. Kuitenkin nuorimmallekin on rajat ja virheistä seuraamukset. Miksi siis keskimmäiselle pitäisi antaa kaikki periksi? Kuitenkin takaisin saan vain haukkumista ja huutaista ja väheksymistä. Ei se juurikaan kannusta löysäämään liekaa.
Kiitos, että olet valmis tukemaan ja varmasti ainakin tiedät mistä puhun. Sen verta tuttua oli sinunkin tekstisi. Vertaistuki on kaiken a ja o eli ehkä tästä noustaan. Hyvää kesää ja pidetään keskustelua yllä. 🙂👍
No vihdoin kerroit lisää! Ja ihan kuin minun kokemuksestani jälleen. Nyt meillä kärjistyi, kun mieheni sisko oli kyläilemässä ja poikahan kävi päälleni nyrkein tädin läsnäollessa. Tuntui hyvältä, kummallista sinänsä, mutta täti puuttui tilanteeseen ja sanoi tekevänsä lastensuojeluilmoituksen(=teko, joka on ollut mielessäni ja puheissani, mutta en ole kyennyt toteuttamaan, koska olen liian lojaali miehelleni ja siten en pysty suojelemaan lapasiamme). Oli hyvä kuulla, että täti otti kantaa ja juuri sillä tavalla, joka mielessäni on käynyt. Mieheni ei vastaanottanut minkäänlaista huolta, vaan suojautui lapsellisesti-joten keskustelu valui kuin vesi hanhen selästä. Kokemus, joka minulla on ollut liian usein mieheni kanssa.
En tiedä, mikä minut saa jatkamaan täällä, koska näen, että tilanne ajutuu pahempiin tilanteisiin lastemme kannalta. Kai se on usko, että mieheni heräisi jostain pahasta unesta ja muuttuisi taas sellaiseksi, millainen olen hänen aikaisemmin tiennyt olevan. Olemme erittäin tukossa parisuhteessa ja tämä pojan oireilu vain pahentaa meidän perheen sisällä olevaa kahta leiriytymää. Siihen mieheni yrittää vaikuttaa, että lepertelee 6-vuotiaalle tyttärellemme ja ostelee dvd-elokuvia. Todella heikot keinot!
Olen väsynyt ja pelottaa tuo tulevaisuus, mutta vastauksesi antoi voimaa, etten todellakaan ole ainoa.
Totean vain kirjoituksestasi, että joka viikonloppuinen juominen nuoren kohdalla on huolestuttavaa minunkin mielestäni. Ja kun saa tällaisia oikeudenmukaiselta kuuluvia, omien mielipiteiden kanssa samankaltaisuuksia, niin se oikeudenmukaisuushan auttaa jaksamaan. Jossain kohtaa meinää nimittäin usko horjua, että taistelenko tuulimyllyjä vastaan. Lisäksi epäröinti huolestuttavien asioiden suhteen, että olenkohan oikeilla linjoilla horjuu, kun toinen vähättelee kaikessa.
No nyt täytyy lopettaa pikaisesti, mutta palaan varmasti asiaan!Voimia sinulle🙂🌻
Piiiitkästä aikaa kirjoitan kuulumisia. Onpahan ollut melkoinen kesä!
Meidän 16-vuotias saa edelleen tehdä ihan mitä huvittaa enkä minä voi puuttua tilanteeseen millään tavalla. Minulta on viety kaikki auktoriteetti meidän perheessä ja lapsi tietää kyllä, että vaikka äiti sanoisi mitä niin isä hänet "pelastaa". Kuten sinäkin kerroit viestissäsi niin tällainen leiriytyminen kahteen porukkaan vie kyllä pohjan parisuhteelta ja tuntuu välillä, että tällä parisuhteella ei ole edellytyksiä jatkoon. Silti vain joka päivä herään tähän painajaiseen. Minäkään en tiedä mikä minut saa jatkamaan täällä? Tottumus? Rakkaus ainakin kärsii tällaisesta jatkuvasta riitelystä.
Mielestäni 16-vuotias ei voi tehdä ihan mitä huvittaa. MItä tästä seuraa kun ei ole minkäänlaisia rajoja? Uskon, että nuorestamme kasvaa hirviö, joka tekee mitä huvittaa ja ajattelee, että kaiesta selviää koska hän saa tehdä mitä huvittaa.
Samat tuntemukset minullakin, on että minusta ei ole mihinkään kun toinen koko ajan vie pohjan kasvatuksesta ja maton jalkojen alta kaikessa. MIksi ihminen alistuu tällaiseen? Olen alkanut entistä enemmän miettiä, että elämäni menee hukkaan tässä avioliitossa ja ehkä lapsillekin olisi parempi, jos me emme asuisi kaikki yhdessä. En ole vielä ottanut sitä ratkaisevaa askelta, mutta tuntuu ettei tällainen voi kauan jatkua. 😭
Olen saanut tosi paljon voimia huomatessani, että on muitakin samassa tilanteessa. Se todella helpottaa, koska ajoittain tulee epäusko omiin tuntemuksiin ja taitoihin kasvatusasioissa ja tuntee olevansa täysin nolla ja väärässä. Kiitos saamastani tuesta.
Mukavaa kesää!
No hei taas!
Miten kirjoitatkaan kuin minun elämästäni. Edelleen tilanne on vastaava,kuin mitä kirjoitin toukokuussa ja miten kuvaat elämääsi. Kesä on mennyt rimpuillessa. Lohtua ehkä tuo se, että mieheni kävi perheneuvolassa (pyynnöstäni, niin kuin hän asian ilmaisee) ja kuvittelen, että hän sen käynnin jälkeen hieman tuki minua suhteessa poikaan kesälomansa aikana. Mutta kuin taikaiskusta syksyn tullessa ja lomien loppuessa=töiden alkaessa elämän kiivas rytmi alkaen tilanne on toukokuun jumin kaltainen. Nyt vielä huolestun, miten tilanteemme vaikuttaa nyt 7-vuotta täyttäneeseen tyttäreemme? Hän on juuri aloittanut koulun ja yrittää olla reipas, mutta riitelymme saa hänetkin säikyksi. Terävänä tyttönä hän kuvaa, että mitä enemmän isoveli hölmöilee, niin sitä enemmän me iskän kanssa riitelemme.
Välillä en usko silmiäni/korviani, miten aikuinen mies voi olla ajattelematon suhteessa poikamme oikkuihin. Ja kun tähän soppaan lisätään vielä poikaansa ja pojanpoikaansa järjettömästi "ihastunut" isoisä, niin vastakkain asettelu on valmis.
Tuo kesälomainen tukeminen mieheni suunnalta antaa tietenkin hieman lohtua, mutta miten sen ristiriitaisuus vaikuttaakaan poikaamme? Isä, joka välillä hyvin tiukasti suhtautuu poikamme oikkuihin ja välillä taas kaivaa maata jalkojeni alta. Mies on itsekeskeisyydessään tyrmistyttävä. Kaikki mitä kireässä tilanteessa sanon poikamme käytöksestä on kuulemma mun ilkeyttä Siis voitko kuvitella, että isä=mieheni syyttää äitiä (siis minua) ilkeilystä poikaamme kohtaan? Olemme tietenkin negatiivisessa kehässä, koska poika hankkii huomionsa ikävällä tavalla:väkivallalla, rajattomuudella yms.Poikamme on vieläpä niin tietoinen tilanteesta, että käytös muuttuu täysin isänsä läsnäollessa. Mieheni ei voi edes uskoa, minkälaisiin venkulointeihin poikamme kykenee. Lisäksi mieheni passaa tätä 12-vuotiasta parhaansa mukaan:voitelee leivät, petaa sängyn ja huoltaa muutenkin viimeisen päälle. Lisäksi hankkii karkit, jätskit, limut kaappeihin, että poikamme voi sivuuttaa tarjoamani terveellisemmät vaihtoehdot. Olen tuntenut mieheni 21 vuotta, enkä voi uskoa että siitä samasta miehestä löytyy näin järkyttävä puoli. Eihän hän edes kykene perustelemaan käytöstään, vaan loukkaantuu kun yritän käydä perustelujen kanssa keskustelua kasvatusperiaatteista. Voit uskoa, että keskustelumme ovat tuloksetonta yksinpuheluani tai järkyttävää kinaamista, joka johtaa entistä pahempaan tilanteeseen. Olen ajatellut, että miksi ottaa kantaa pojan oikkuihin, joten tilanne on ajautunut siihen, että poikamme kertoo, etten välitä hänestä. Juuri niinhän käy, kun lopettaa taistelun tuulimyllyjä vastaan.
Ainoa apu tilanteeseemme on, ajattelen, että mieheni ja minä pääsemme yhteisymmärrykseen, mutta luulen ettei mieheni edes halua. Hänellä on tällä hetkellä jumalainen asema pojan elämässä, koska toteuttaa kaikki pojan oikut, mutta entä vuoden päästä tai viiden vuoden päästä? Minunkin kauhuskenaarioni on, että pojastamme kasvaa "huligaani", joka vähät välittää yhteiskunnan normeista. Toki pienenä lohtuna on, että olen itse ollut vaikuttamassa varhaiseen vuorovaikutukseen poikani kanssa ja uskon, että jotain merkitystä niillä varhaislapsuuden vuosilla on, kun poikamme on saanut rakkautta, hyväksyntää ja välittämistä yllin kyllin. Mutta nyt vain tuntuu niin lohduttomalta, että milloin se esille pilkistää. Ajatuksiini hiipii myös pikku piru, olenko epäonnistunut äitinä suhteessa poikaamme+ Mutta samaan aikaan tyttäremme kohdalla totean iloa, onnea ja rakkautta.
Ihana revittää sydämen kyllyydestä tekstiä Sinulle, joka elät samanlaista perhefarssia. Mutta jos jaksat kääntää ajatuksesi niihin pieniin asioihin, joissa tänäänkin toisaalla onnistuit, niin lataat parhaalla mahdollisella tavalla akkujasi taas seuraaviin koitoksiin poikasi kanssa.
Lähetän Sinulle voimia mennä niiden raivostuttavien tilanteiden yläpuolelle ja uskomista omaan ajatteluusi, että sittenkin olet vain ihminen ja teet parhaasi ja se riittää.
vilma6 kirjoitti 14.8.2009 17:39
Tuo kesälomainen tukeminen mieheni suunnalta antaa tietenkin hieman lohtua, mutta miten sen ristiriitaisuus vaikuttaakaan poikaamme? Isä, joka välillä hyvin tiukasti suhtautuu poikamme oikkuihin ja välillä taas kaivaa maata jalkojeni alta. Mies on itsekeskeisyydessään tyrmistyttävä. Kaikki mitä kireässä tilanteessa sanon poikamme käytöksestä on kuulemma mun ilkeyttä Siis voitko kuvitella, että isä=mieheni syyttää äitiä (siis minua) ilkeilystä poikaamme kohtaan? Olemme tietenkin negatiivisessa kehässä, koska poika hankkii huomionsa ikävällä tavalla:väkivallalla, rajattomuudella yms.Poikamme on vieläpä niin tietoinen tilanteesta, että käytös muuttuu täysin isänsä läsnäollessa. Mieheni ei voi edes uskoa, minkälaisiin venkulointeihin poikamme kykenee.
Minunkin kauhuskenaarioni on, että pojastamme kasvaa "huligaani", joka vähät välittää yhteiskunnan normeista. Toki pienenä lohtuna on, että olen itse ollut vaikuttamassa varhaiseen vuorovaikutukseen poikani kanssa ja uskon, että jotain merkitystä niillä varhaislapsuuden vuosilla on, kun poikamme on saanut rakkautta, hyväksyntää ja välittämistä yllin kyllin. Mutta nyt vain tuntuu niin lohduttomalta, että milloin se esille pilkistää. Ajatuksiini hiipii myös pikku piru, olenko epäonnistunut äitinä suhteessa poikaamme
Tästä ketjusta on jo näköjään vierähtänyt aikaa, mutta kirjoitan kuitenkin. On tuo(kin) niin kuin omasta elämästä. Tosin olen onneksi päässyt eroon lapseni isästä, mutta hänen kylvämäänsä satoa korjaan edelleen, kun ainokainen kokeilee rajojaan oikein voimalla eikä masentunut äiti jaksa niitä riittävästi asettaa. Ja isän kommentti on aina, ettei hänellä ole koskaan minkäänlaisia ongelmia pojan kanssa. Nii-in, olen kyllä kokenut monesti olevani täysin surkimus äidiksi. Ja mistä kaikki tämän hetkinen surkeus on saanut alkunsa? Helvetillisestä parisuhteesta narsistin kanssa ja lapsen synnyttyä hänen vallastaan estää rajojen asettaminen pojalle. Miksi meitä tälläisestä kärsiviä äitejä ja lapsia on niin paljon???
Hei Anitta ja Maikku!
Mites sujuu nyt, kun vuosi on lopuillaan? Itse elän samaa helvettiä kuin koko tämän vuoden, en vain ymmärrä, miksi? Tällä hetkellä painiskelen joululahjapulmien kanssa. Itse rajasin, ettei 12-vuotiaalle voi ostaa kolmatta kännykkää/vuosi, ja tietysti pahoitin poikani mielen. Mutta kun elämä saattuu olemaan niin kornia, niin johan vaari menee ja ostaa kännykän. Kesällä vaari osti läppärin kuulemma tuleviksi joulu- ja syntymäpäivälahjoiksi, ja nyt sitten kävi näin. Ja postissa tuli lisää lahjoja, kun ei edelliset ilmeisesti riittäneet. Mikä pojalle jatkossa riittää, kun vaari lahjoo näin ja isä vielä ps3-konsolilla ja 240 dollarin edestä jääkiekkomailoilla? Samaan aikaa isänsä ei paljonkaan panosta tyttärensä (7-vuotta) lahjoihin. Ja kun otan näinkin ikävän asian puheeksi, niin olen se pahin ja kaikkea muuta.
Tiedän, että riitamme pahentavat välejäni lapsiini, mutta en voi ummistaa silmiäni enkä korviani tällaiselta kasvatustyötä. Miten saada asioihin näkymään laajempaa näkökulmaa?
Mieheni isä on tehnyt jo riittävästi pahaa mieheni lapsuudessa, mutta ihan kuin mieheni olisi pikku poika, joka ei pysty vaikuttamaan isänsä käytökseen. Hän suorastaan hyökkäsi kimppuuni, kun kehtasin arvostella hänen isänsä valintoja.
Mistä löytäisin viisauden puuttua asioihin järkevämmällä tavalla, joka veisi myös perhettäni eteenpäin? Lastensuojelun tarpeen arviointi oli täyttä fuulaa, mieheni ja poikani pistivät parastaa, ettei asioiden todellinen laita tullut esille, joten sossut vain ihmettelivät, miksi he kartoittivat meidän perhettä. Kuitenkin oma asiakassuhteeni perheasiainneuvottelukeskukseen on kestänyt jo vuoden ja työntekijä ymmärtää tilanteen kannaltani. Lisäksi käymme mieheni kanssa perheneuvolassa, mutta työntekijät ovat sen verran pliisuja, ettei asioiden todellinen laita ole paljastunut. Mieheni on erittäin hyvä esiintyjä, ja kotitilanteissa täydellinen avuttomuus ja kyvytön keskustelemaan asioista. Ja tiedän tämän niin hyvin, niin kuitenkaan en halua olla hiljaa ja keskustelematta. Tiedän, että maton alle lakaisu kostautuu, jos ei heti niin seuraavassa mutkassa.
Toivon, että joku kommentoisi ja antaisi minullekin vertaistukea sietää ja viisautta jaksaa elää tämän kaiken keskellä
Vilma6🙂
Hei, Vilma6,
Voi miten harmillista, että tilanteesi jatkuu edelleen samanlaisena. Mutta miehesi tuntuu kirjoitustesi perusteella olevan sitä lajia, joka ei muutu vaikka voissa paistaisi. Niin tuttua!
Tuo kännyköiden jatkuva ostaminen on meilläkin koettu. Itse olen sitä mieltä, että 9-vuotiaalle riittäisi ihan tavallinen peruskännykkä, pääasia että pääsee tarvittaessa soittamaan. No eihän se tietysti pojan mielestä riitä, kun "kaikilla" muillakin on vaikka minkälaisia hienouksia puhelimissaan. Isä sitten ostaa, kun poika vähän vihjaa asiasta. Ja minua suututtaa. Kieltämättä on vaikeaa nykyään keksiä joululahjoja, kun kaikki tuntuu liian halvalta pojan makuun. Pitäisi olla elektroniikkaa ja merkkivaatteita, mutta kun sellaisia ei pahemmin osteta yksinhuoltajaäidin tuloilla. No, olen yrittänyt ajatella, että pääasia on kuitenkin, että on vaatetta päällä ja ruokaa syötäväksi. Muu on sitten ekstraa.
Minusta ei valitettavasti ole tällä hetkellä vinkkien antajaksi, kun taistelu sosiaaliviranomaisia vastaan vie kaikki energian. Toivon sulle, Vilma6, kuitenkin oikein hyvää alkanutta vuotta ja paljon jaksamista!
🙂🌻