Kannattaako enää toivoa?
Mieheni ilmoitti kaksi viikkoa sitten olevansa palavasati rakastunut naapurin rouvaan, meidän perheystävään, poikamme kaverin äitiin ja hänen omaan alaiseensa. He elävät vaaleanpunaisen pilven raunalla ja miettivät yhdessä tätä syntynyttä tilannetta. Minun kanssani hän on keskutellut erittäin vähän. Tiedän, että en ole kuluneena talvena ollut mallivaimo, mutta siihen on molemminpuolisia syitä. Yritän pitää pakettia kasassa, onhan avioliittoa takana kuukausi vaille kymmenen vuotta ja 11 vuotta olen huolehtinut myös hänen aikaisemmasta avioliitosta olivista kahdesta lapsesta sekä yhdestä yhteisestä lapsesta. Nyt hän vuokrasi asunnon ja ilmoitti muutavansa pääsiäispyhinä sinne. Tämä toinen nainen miettii kovasti voiko hän jättää pienen lapsensa puolisolleen ja lähteä mieheni matkaan. Minulle on sanottu, että tämä meidän liitto on ohi ja mies on tajunnut, että ei osaa elää tätä suhdetta. Hän haluaisi vaan mahdollisimman pikaisen osituksen, omaisuutta on kuitenkin kohtuullisesti. Miten on, kannattaako minun enää toivoa, että mieheni palaisi takaisin? Itse rakastan häntä edelleen ja näen, että meillä olisi kaikki mahdollisuudet jatkaa suhdettamme. En missään nimessä halua erota. Tilanne on hankala jo lastenkin takia, sillä en haluaisi erottaa sisaruksia toisistaan, mutta en myöskään voi toimia pidemmän päälle sijaisäitinä näille kahdelle vanhemmalle lapselle. Heidän oma äitinsä ottaa lapset siinä tapauksessa, että mieheni päätyy asumaan naapurin rouvan kanssa. Miten ihmeessä saan pidettyä tilanteen niin rauhallisena, että mitään pikaista ositusta ei tehtäisi, vaan asiaa harkittaisiin ajan kanssa? Onko missään enää mitään järkeä?
itkunsekaisissa tunnelmissa on mennyt viikko, mutta eilen kävimme mieheni kanssa taas pitkän keskustelun ja se tuntui auttavan. Olo oli sen jälkeen paljon levollisempi ja vielä, kun keskustelin hyvän ystävän kanssa pystyin nukkumaan pitkästä aikaa 6,5 tuntia putkeen. Oli ihana tunne herätä aamulla ja huomata, että ei ollut tarvinnut yöllä valvoa. Toki teen omat päätökset siitä kenelle kerron, pakkohan minun on voida jonkun kanssa puhua. Onneksi mieheni ei enää syytä minua kaikesta, vaan on ilmeisesti huomannut, että hän ei sillä tavalla selviä itse. Hän on jopa hakeutunut ammattiauttajan juttusille mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Toivottavasti hän saa siitä apua ja ymmärtää sitä kautta enemmän minuakin. Olen iloinen, että hän on ylipäätänsä avautunut minulle. Tiedän, että minulle on tulossa vielä paljon hyvää, kyllä elämä muuttuu paremmaksi, kun vaan jaksan olla kärsivällinen ja luottaa itseeni. Nyt keskityn pelkästään itseni hyvinvointiin ja teen vain ihan pakolliset kotityöt 🙂
Heippa
Niin kiva kun olette jutelleet sillä ihmisten todellakin pitäisi jutella
kaikista asioista sillä vältettäs monet karikot ja solmut aukees.
Onkos sulla paha olla???
Kuinkas olet voinnut / jaksanut???
Kun tuossa oli että on ollut itkun sekainen viikko.
Huolehdit vaan omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta se on tärkeätä ja se kanssa
että et jää yksin sillä apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea ehdottomasti.
Jos mahdollista niin käy seurakunnan perhetyön tekijän juttusilla ne on niin upeita
ammatti ihmisiä että osaavat auttaa.
Joo älä todellakaan syytä itseäsi sillä ei syy voi sinusaa olla mut se perustuu siihen kun toinen syyttää toista niin toinen hiljakseen kohta uskoo et tosiaankin minä olin syyllinen.
Onkos sinun elämä yhtään helpottanut siitä lähtien kun vaikka kirjoitit eka kerran
tälle palstalle???
Joo kirjoita miten olet jaksanut.
Kaunista kesää sinulle