Kaksisuuntainen mielialahäriö
Reilu vuosi sitten sain diagnoosin ja minun on ollut vaikea hyväksyä sitä. Omasta mielestäni sairastin vain masennusta. En nähnyt, enkä kokenut minulla olevan vauhtivaiheita. Myös ikäni sai minut epäilemään sairautta, sanotaanhan sairauden alkavan nuorena aikuisena ja minä sentään olen keski-ikäinen.
Nyt olen aloittanut oireiden hallintaryhmän ja olen katsonut elämääni taaksepäin ja löytänyt sairauden jo kaukaa menneisyydestä. Todella lujaa minulla on mennyt pari vuosikymmentä sitten ja tuon ajan toilailuista maksan lopun ikääni. Oikeastaan tämä oli helpotus, mutta myös syyllisyys ja häpeä täyttävät mieleni ja ahdistus on valtava. Onko teillä kellään vastaavia kokemuksia? Tuntuisi tarpeelliselta voida jakaa näitä asioita.😑❓
Muistuttaa aika paljon minun tarinaani. Sain myös muutama vuosi sitten diagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Vuosikymmenen takaiset tekemiset voin laittaa vauhtivaiheiden piikkiin. Olen nyt käyttänyt mieltätasaavaa lääkitystä
kuin myös masennuslääkitystä. Olen myös käynyt kognitiivisessa terapiassa, josta oli todella paljon apua.
Nuo "vauhtivaiheiden töppäykset" on saanut aivan uuden näkökulman, kun olen käsitellyt asiaa muidenkin kuin itseni kanssa.
Tällä hetkellä en koe niin paljon häpeää ja syyllisyyttä kuin aikaisemmin.
Minulla on ollut noin viisi vuotta tuo diagnoosi. Oireet painottuvat nykyään masennukseen. Litium-lääkitys ja lievä masennus-lääkitys ovat saaneet minut tasapainoon. Siis elän aivan normaalia elämää. Sitä voisi verrata vaikka diabeettesta sairastavaan ,jolla on insuliinilääkitys kunnossa.
Ei se sen kummempaa ole ,jos lääkitys onnistuu.
Nuoruudessani oli niitä vauhtivaiheita, mutta onneksi ei tullut tehtyä mitään , mitä saisin nyt katua tai hävetä.
Tämän kirjoitin niille ,joilla on vaikeaa, että kyllä tästä voi selviytyä kuiville. Ja häpeää ei tarvitse kantaa , tämä on sairaus muiden sairauden joukossa ei sen kummempaa.
Hei, mateor
Minulla on todettu sama sairaus n. vuosi sitten ja olen kuulemma sairastunut jo nuorempana. Itse en ole vieläkään oikein hyväksynyt sairauttani ja taistelen senkin kanssa. Elämäni on yhtä vuoristorataa ja lääkityksen avulla, mitkä oli oikea tyrmäys illalla auttoivat minua jaksamaan n. 6kk mutta kun olo parani jätin lääkkeet pois koska oli sillä hetkellä hyvä olla. valehtelin kaikille että syön edelleen lääkkeitä ja lopetin ne yht`äkkiä ja tuli kaikki sivuvaikutukset takaisin parin kuukauden kuluttua siitä. Nyt olen ollut masentunut ja jouduin aloittamaan lääkityksen ja kärsiä uudelleen sivuvaikutukset vain sen takia että en uskonut että tarviin lääkkeitä varmaankin koko elämäni. Nyt olen päättänyt että vaikka miten on hyvä olla niin napsin pillerit kiltisti suuhun etten masennu taas. Olen kolme viikkoa nyt ollut todella itkuinen ja äkäpussi kaikille ja tuntuu ettei lääkkeet auta ja olen se hullu mitä kuulen kun olen ollut ajattelematon ja tehnyt isojakin päätöksiä maanisessa vaiheessa ja nyt sekin kaduttaa. Ylös olen tästä suosta kerran päässyt ja toivon että pääsen nytkin ennen kun tulee pohja vastaan ja viedään puupää autolla sairaalaan. On kiva kun on muitakin olemassa ja tietää mitä tämä on.😉 On inhottavaa kun on pää täynnä asioita eikä niitä saa hallintaan kuin hetkeksi, sen takia viestini voi olla hieman sekaavaa kun pompin asiasta toiseen koko ajan mutta nyt olen tällainen enkä muuta voi. Minulla on sekamuotoisena tämä sairaus ja se on todella rasittavaa niin minulle kuin läheisillekkin:😞.