Kaksisuuntainen mieleialahäiriö, raskaus ja äitiys
Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja tällä hetkellä on meneillään masenneusjakso. Olen myös about puolivälissä raskaana. En tunne juuri mitään sikiötä kohtaan, mutta pelkään silti rikkoavani sen ahdistuksellani ja masennuksellani sekä käyttämälläni lääkityksellä. Olen varma että masennus tulee vain pahenemaan lapsen synnyttyä ja tulen sillä aiheuttamaan lapsen ensimmäiset traumat. Olen joutunut jäämään sairaslomalle ja keskeyttämään opinnot. Tuntuu että epäonnistun kaikessa. Myös bulimiani on uudelleen aktivoitunut ja olen alkanut oksentaa säännöllisesti. Miten helvetissä mä voin selvitä tästä kaikesta? Onko kohtalotovereita?
Hei,
mielialahäiriöitä ei sen kummemmin ole diagnosoitu, mutta raskausaikanakin kärsin syömishäiriöstä ja masennuksesta. (ennen raskautta jo vuosien oireilu, pääosin pahana) Oksentelu loppui kun maha kasvoi sen kokoiseksi että ei enää onnistunut. Huoli vauvasta oli samaan aikaan hirveä, pidin ruokapäiväkirjaa ja pakotin itseni syömään tietyn määrän ruokaa päivässä jonka olin laskenut sisältävän riittävän määrän energiaa ja vitamiineja.
Lapsi syntyi terveenä, täysiaikaisena ja kaikki meni hyvin. Ihan täysipäiseltäkin tuo vaikuttaa 😉 Itselläni kävi niin että sitä vaan meni hormonien ja vaiston varassa vauva-aikana. Ei ollut enää aikaa miettiä omaa pahaa oloa eikä maailma pyörinyt sen ympärillä. Erosin lapsen isästä kun lapsi oli vuoden. Ero oli kamala ja sitä helvettiä kesti vuosia, meinasin seota ja elin ihan sumussa. Silti pidin arkea pystyssä parhaani mukaan kun oli pakko vaikka olin todella väsynyt ja masentunut. Muistan esim. vetäneeni lasta ja ruokakasseja pulkassa talvella mäkeä ylös ja itkeneeni samalla, miettineeni etten selviä enkä jaksa. Selvisin silti.
On normaalia ettei tunne mitään lasta kohtaan vielä raskausaikana eikä heti syntymänkään jälkeen. Joku elämää suurempi, ylitse vuotava äidinrakkaus on vähän huono odotus. Joku sen kokee, joku ei. Kumpikaan ei ole oikein tai väärin. Synnytyksen jälkeisestä masennuksestakin voi kärsiä kuka vaan.
Toivottavasti sinulla on jokin hoitosuhde ja tukikanava olemassa? Jos ei, hae apua. Itse hain apua kaikista mahdollisista tahoista, osasta raskauden aikana, osasta eron aikana...On käyty läpi perhetyöt, avokriisi-istunnot, neuvolapsykologit, lastensuojelu. Kun on avoin ja pyytää apua, sitä saa. Ainakaan minua kukaan ei lynkannut. Uskon että pelottaa, niin pelotti minuakin.
Mielenterveysongelmat eivät välttämättä tee lapsen elämästä huonoa. Paljon vaikuttaa miten itse asiaan suhtaudut? Hoidatko itseäsi vai antaudutko? Oletko lapselle avoin vai salailetko? Haetko apua ajoissa jos alkaa tuntua että ehkä pitäisi?
Toivotan parempaa huomista ja voimia, et ole pilannut vielä mitään ja sinulla on täydet mahdollisuudet olla paras äiti lapsellesi.
Hei
Alnus vastasi hyvin ja kannustavasti. Olen samaa mieltä.
Tsemppiä!