Hei Retrotyttö,

Nimimerkkisi sai osaltaan kiinnittämään asiaasi huomiota, tunnistan itsessäni retrohenkisyyttä. Ehkä tilannettasi voisi kutsua "rikkumattoman rakkauden kaipuuksi". Tälle rakkaudelle on jäänyt sieluun tyhjä paikka. Tunnistan tunteen omalla kohdallani. Rakastan vaimoani, en suunnittele eroa, tiedostan kuitenkin selvästi, että tietty osa keskinäisestä parisuhteestamme on menetetty. Tämä tyhjä kohta kaipaa tulla täytetyksi puhtaalla viattomalla rakkaudella.

Itselläni on lapsuuden ystävä jonka kanssa emme ole vain tulleet hyvin toimeen, vaan olemme tunteneet tiettyä sielunkumppanuutta. Häntä kohtaan olen tuntenut ystävyyttä ja ehkä vähän sisaruksellista rakkautta mutta meillä ei ole koskaan ollut edes orastavaa seurustelusuhdetta. Sen jälkeen, kun sain tietää tulleeni petetyksi, huomasin jossain vaiheessa, että itselläni heräsi romanttisia tunteita sitä ongelmatonta sielunkumppanuutta kohtaan jota olen tuntenut ystävääni kohtaan kaukaa lapsuudesta lähtien. Varsinaista retroihailua! Ystäväni on tukevasti naimisissa kuten tietääkseni olen itsekin😉 Minulla ei ole mitään aikomusta yrittää viritellä tästä mitään suhdetta. Tunnistan kuitenkin selvästi kuinka pettäminen on kadottanut tiettyä viattomuutta ja kuinka sitä viattomuutta on jäänyt kaipaamaan, sille on tavalla paikka vapaana.

En tiedä onko ihastumisten käsittelyyn mitään taikatemppuja. Lähinnä kait on kyse siitä kuinka paljon sille antaa tilaa ja kuinka paljon sitä ruokkii ja pyrkiikö ohjaamaan huomiotaan muualle. Omalla kohdallani tilanne on sikäli kovin erilainen, että ystäväni ei pyri luomaan suhdetta.

Hei,

Itselläni on ollut samanlainen tilanne kuin sinulla. Tosin en vieläkään tiedä mieheni suhteen pituutta, tai sitä onko se ollut fyysistä. Tosin sillä ei ole enää mitään merkitystäkään, pettänyt mitä pettänyt.
Tuohon sinun ihastumiseesi.. Olen samassa tilanteessa. Ihastuin erääseen mieheen. Tapasin hänet ystäväni kautta, aluksi se oli vain flirttiä, piristystä arkeen. Viestittelen hänen kanssaan silloin tällöin. Hän osaa sanoa oikeita asioita, sellaisia mitkä nostavat itsetuntoani. Yritin ja yritin mieheni kanssa, mutta vaikka hän on nyt alkanut näyttää merkkejä siitä että edelleen minua rakastaa, ei se vaan enää tunnu oikein miltään. Lähinnä hänen lirkuttelu jopa ärsyttää ja pistää vain epäilemään. Mutta tämä uusi ihastus olisi niin helppo keino aloittaa kaikki alusta. Eli ymmärrän hämmennyksesi täysin.
Ihastumisia tulee kyllä kaikille, kaikissa suhteissa, se on varmaa. Se mihin itse osaa vetää rajan on se mitä pitää miettiä. Mitä et itse haluaisi että miehesi sinun selän takana puuhailisi? Tosin jos toinen on jo pettänyt onko suhteessa enää jäljellä mitään noista rajoista?
Itse olen jo niin väsynyt olemaan se joka yrittää tehdä töitä suhteen eteen, että annan itselleni luvan mennä tunteideni mukana. Kyllä elämä näyttää sen mikä on tärkeää. Nyt minulle ainakin on tärkeintä se että saan itseni kokoon ja koen onnen tunteita.
Mieti mitä sinä haluat itsellesi ja miten haluat elämäsi elää? Entinen suhde ei todennäköisesti tule koskaan olemaan sellainen mitä se ennen pettämistä on ollut.

On luonnollista kaivata viattomuuden aikaa ja haluta tuntea itsensä halutuksi ja ihailluksi. Pettämisen jälkeen omalta puolisolta sitä kaikkea ei enää saa, ja siihenkin, mitä saa, suhtautuu – aivan ymmärrettävistä syistä – epäilevästi. Tuntuu hyvältä olla jollekulle kiinnostava, jännittävä, koska usein ei sitä enää puolisolleen ole. Ei ainakaan tunnu siltä. Pitkässä suhteessa on muita etuja, jotka siltä pettäneeltä puolisolta ovat kai päässeet unohtumaan ja joilta on sitten osittain viety pohja.

Mun mielestäni perimmiltään on kyse siitä, millainen ihminen haluaa olla ja miten itse näkee itsensä. Jos haluaa aikalisän tai jonkun muun ihmisen elämäänsä tai ei tiedä, mitä haluaa, siitä voi olla rehellinen puolisolleen, vaikka tämä olisikin pettänyt. ”Sä aloitit” on huono argumentti. Puolison pettäminen on muuttanut ”pelin” tilannetta, mutta silti omat siirrot ovat omalla vastuulla. Ennen kaikkea pitää olla rehellinen itselleen. Kun vertailee ihastusta ja nykyistä puolisoa, asetelma ei ole reilu. Ihastukseen voi heijastaa omia toiveitaan, puolison puutteet taas jo tuntee.

Olen ollut ihastunut toiseen, mutta päätin olla edistämättä suhteen syntymistä. Määritin rajani tarkkaan. Sain mitä tarvitsin, tutustuin paremmin itseeni, enkä kuitenkaan riskeerannut avioliittoani. Jos ajattelee, ettei ikinä pysty pettämään, silloin riski on mielestäni suuri, koska silloin ei osaa ajoissa tunnistaa houkutuksia ja altisteita. Jos myöntää, että ajatus on edes vilahtanut mielessä, silloin voi tehdä tietoisen valinnan (suuntaan tai toiseen) ja ohjata käytöstään.

Retrotyttö, erittelit hienosti tunteitasi. Ihastumisessa ei useinkaan ole kyse siitä ihastumisen kohteen ihanuudesta vaan siitä mitä itse on vailla. Jos haluaa saada entisen suhteen toimimaan pettämisen jälkeen, suhde pitää luoda uudelleen ja se vaatii panostusta. Ulkopuolelle suunnattu energia on siitä pois. Jos haluaa – pakkohan ei ole. Ajatukset ja toiminta kannattaa suunnata siihen, mitä haluaa tavoitella, pidemmällä(kin) tähtäimellä.

Kiitos kovasti Beren, Seliva ja Tamarindi teidän niin ihanan lämminhenkisistä ja naulan kantaan osuvista vastauksista 🙂 asia on kohdallani varmasti juuri noin kuin kuvailette.

Ja Beren, kyllä näin on, että retroilu on minullakin aina ollut hyvin lähellä sydäntäni 🙂 sinun kirjoittamasi eka kappale, sai minut melkein kyyneliin - kuvailit tunteen todella hienosti...sydämeen ja sieluun on todellakin jäänyt tyhjä paikka, joka kaipaa nyt syvästi tulla täytetyksi puhtaalla viattomalla rakkaudella ☹️

Mielenkiintoista nyt on kuitenkin se, että tuo tunne on tullut vasta nyt tämän ns. ihastumiseni yhteydessä...en ole koko tämän 2 vuoden uskottomuuskriisin aikana tuntenut näin tai että olisin halunnut itse pettää kumppaniani, en myöskään koskaan ole halunnut tehdä mitään "kostoksi" sellainen ei minua ole ikinä kiinnostanut. Nyt tilanne on kuitenkin jollain tapaa toinen. Edelleenkään kyse ei olisi mistään kostosta, vaan puhtaasti jonkin täyttymättömän tarpeen (siis luonnollisesti tuon puhtaan rakkauden ja ihailun) kaipuusta, joka on par'aikaa todella vahvasti pinnalla. Emme ole enää yhteydessä lainkaan ihastumisen kohteeni kanssa, hänellä itsellään oli vaikea erokriisi menneillään ja tämän vuoksikin yhteydenpitomme lakkasi. Silti kaipaan edelleen hänen kauniita sanojaan ja ihailuaan tai sitten ihan jonkun toisen...ihan kuin janoaisin todella kovasti sen oikean rakkauden perään - niin hassua itsellekin 😀

Yhä enemmän pinnalle on noussut myös se syvä surumielisyys siitä realiteetista, jota te muutkin tuossa kuvailette, että tietty osa rakkaudesta on nykyisessä parisuhteessa lopullisesti menetetty, en millään haluaisi hyväksyä sitä ☹️ mutta toisaalta, en haluaisi tällä hetkellä missään tapauksessa erotakaan, vaan tunne on juuri se, että haluaisin kokea vielä puhtaan ja ihanan rakkauden, mutta en haluaisi myöskään menettää tämänhetkistä tuttua ja turvallista elämää ja parisuhdettani eli toive tällä hetkellä saavuttaa molemmat on jollain tapaa pohjaton.

Seliva, ajattelen myöskin juuri samalla tapaa kuin sinä, minulla ei ainakaan näin ajatuksen tasolla ole enää niitä rajoja olemassa parisuhteessani. Ei ole sitä tunnetta, että edes olisi tärkeää olla 100% uskollinen, se katosi yhdessä yössä silloin, kun sain uskottomuuden selville...mitä varten ja mitä hyötyä uskollisuudesta enää edes on...toinen on jo karusti rikkonut tämän kaiken ☹️ enkä edes usko, että mieheni olisi asiasta kovin vihainen, hän tajuaa täysin, mitä on minulle tekosillaan aiheuttanut ja haluaisi koko sydämestään vain ja ainoastaan, että voin hyvin. Miten tällaisessa tilanteessa edes voisi perustella olevansa "vihainen" jo itse kerran ja perusteellisesti pettäneenä? Täytyy kuitenkin vielä korostaa, että en todellakaan etsi mitään sivusuhdetta tai mahdollisuuksia pettämiseen, mutta jos joskus vielä tunteita johonkin toiseen ihmiseen pintaan nousee, en voi taata mitä tapahtuu...

Tsemppiä ja voimia kaikille teille samojen tunteiden ja ajatusten kanssa kamppaileville ☺️❤️

Retrotyttö, saan hyvin kiinni ajatuskulustasi, vaikka omani ovatkin erilaisia. Ehkä sinun tilanteessasi on kuitenkin tavallaan jotain samaa? Olet avoin vaihtoehdoille, koska tilanne on nyt muuttunut? Luulen, että elämän murroskohdat ylipäätään panevat ihmisen puntaroimaan elämäänsä ja valintojaan. Ei sen tarvitse pettämisestä johtua.

Olen valinnut uskollisuuden, koska en halua antaa puolisoni tekojen vaikuttaa siihen, mitä minä olen. Osansa tähän on aiemmilla kokemuksillani ja sillä, ettei puolisoni ole fyysisesti pettänyt. Olen luopunut siitä haaveesta, että olemme loppuelämän yhdessä. Ehkä olemme, mutta en ajattele enää niin pitkälle. En hirttäydy tähän suhteeseen vaan koen valinneeni tämän (vieläkin) ja sen mukaan toistaiseksi elän. Olen aika realistinen, ehkä hieman pessimistinenkin, ja ajattelen, että kaikkea ei voi saada. Pitää miettiä, mikä minulle on tärkeää. Ei kannata riskeerata sitä, mitä on, saadakseen jotain, mitä ei tarvitse 😉

Ihastuminen oli ihanaa ja tietyllä tapaa parantavaa, mutta ei se ihan reilua ihastumisen kohdetta kohtaan ollut. En ihastunut ihmiseen vaan siihen, mitä häneltä sain ja millaiseksi hän sai itseni tuntemaan. Ei se ihastus kuitenkaan voi korjata tai paikata minua tai suhdettani puolisooni. Jos päätetään jatkaa, pettämisen jälkeen alkaa uusi suhde. Molemmat ovat menettäneet jotain, ja asioiden täytyy muuttua.

Ymmärrän hyvin myöskin pointtisi Tamarindi, mutta olen sitä mieltä tai ainakin omalla kohdallani on näin, että fyysinen pettäminen on jotain niin kamalaa, että se varmasti tässä vaikuttaa myös ajatuksiini paljon ja parhaillaan varmasti nuo juuri äskettäin hyvin pinnalla olleet ihastumisen tunteet. Olen jo usein pohdiskellut ja myös miehelleni useita kertoja tästä maininnut, että mikäli uskottomuus olisi ollut esim. vaikka vain kirjoittelua ja tapaamisia tai suutelua tai vaikkapa jopa parin kerran fyysistäkin, minun olisi sata kertaa helpompi antaa anteeksi. Ilman useita kertoja tapahtunutta fyysistä pettämistä en kokisi asiaa edes suoranaisesti ”pettämiseksi”, koska tällöin se ei olisi ollut itselleni niin traagista. Meillä fyysinen pettäminen kuitenkin kesti useamman kuukauden.

Allekirjoitan myös ajatuksesi siitä, että itsekään en enää oleta, että olisimme loppuelämän yhdessä – aika näyttää. Pettäminen on vaan rikkonut liikaa tiettyjä asioita väliltämme, että ihan samalla lailla realistiksi olen tullut - vaikkakin kriisi on myös toisaalta saanut paljon hyvää aikaan parisuhteessamme ja se on syventynyt, mitä muutoin ei varmaan koskaan olisi tapahtunut.

Kuten varmaan kaikilla muillakin täällä tällaisten asioiden kanssa kamppailevilla, aika näyttää mitä tapahtuu ja mitä omaan uskollisuuteen tulee, on se juuri noin eli olen avoin uusille asioille, mutta en sen kummemmin voi sanoa ”valitsevani” erikseen uskollisuuden tai uskottomuuden tien, kun en sitä tällä hetkellä pysty ennustamaan.

Mukavaa viikonloppua kaikille kaikesta huolimatta ja tsemppiä oman elämän haasteisiin
🙂

Kai se on normaalia? Pettäminen tosiaan rikkoo asioita. Meillä homma meni sata kertaa sotkuisemmin kuin Tamarindilla. 😀 Ensin petti mies ja minä melkein romahdin - vaikka näin jälkikäteen sanoen homma oli TOSI pieni, meillä oli jo valmiiksi vähän löysempi suhde _tuossa mielessä_, joten kyse oli vain siitä, että mies vähän astui rajan yli. Jostain syystä panikoin valtavasti, että mies haluaa erota ja koin tulleeni hylätyksi, kun taas mies ei missään nimessä todellisuudessa ollut eroamassa. Vähän päinvastaista kuin useimmiten, kai.

Me emme silloin oikein saaneet asioita paikattua, osin ulkoisista syistä. Minä muutuin kontrolloivaksi, mies ahdistui lopputyöstään ja siinä mentiin. Monta kuukautta myöhemmin asiat alkoivat parantua, menimme parisuhdekurssillekin - ja sitten minä otin ja ihastuin! Ei ollut tarkoitus, mutta siitä tuli sellainen fiilis kuin autiomaa olisi puhjennut kukkaan pitkän kuivuuden jälkeen. Hulluinta kuitenkin oli se, että viha tuli vasta siinä vaiheessa, siis viha omaa miestäni kohtaan. Siihen asti olin ollut vain surkea ja pelännyt, että mies jättää, mutta ihastuksen myötä sain jotenkin - jotain omaa takaisin ja aloin tuntea vihaa miestäni kohtaan, vihaa siitä, mitä hän rikkoi ja pilasi.

Ja sitten halusinkin itse erota. Mies ei halunnut, joten me teimme kompromissin ja pidimme 2 kk tauon. Mies oli ihan rikki, kun tauko alkoi enkä nyt itsekään ollut kunnossa ja vaikka hengailinkin ihastukseni kanssa, ei siitä mitään sellaista tullut eikä ollut tarkoituskaan. Tiesin alusta asti, että paria meistä ei tule, joten en ollut eroamassa miehestäni ruvetakseni uuteen suhteeseen (vaikka myönnän, että "ruvetakseni vähäksi aikaa säätämään" oli kyllä yksi syy). No, me palasimme samaan kämppään miehen kanssa tauon jälkeen ja aloimme paikata suhdetta taas. Olihan se... aika mielenkiintoista aikaa. Ei kai kumpikaan tiennyt, mitä oikeastaan oltiin tekemässä, mutta ilmeisesti jotain teimme oikein, koska juuri nyt meillä menee erittäin hyvin.

Tuo koko homma, siis ensimmäisestä pettämisestä siihen, että parisuhde alkoi olla suunnilleen kuosissa meni ehkä 2-3 vuotta. Kumpikin siis sähläsi sinä aikana enkä enää oikein edes tiedä, kuka on pettänyt ketä missä vaiheessa.

Mitä jäi käteen? Jaa-a. Tavallaan tiedostan sen, että asioita todellakin meni rikki. Tietty naivius katosi. Maljakko ei olekaan enää ehjä, särötön. Mutta vastaavasti tuntuu, että - no, itse pidän nykytilanteesta paljon ja siinä ei oltaisi ilman kaikkea tuota sählinkiä. Meillä on tällä hetkellä puoliavoin suhde ja puhetta kaiken näköisestä, noin esimerkiksi. Oikeastaan koko kriisin aikana en kokenut niinkään seksuaalista mustasukkaisuuden tunnetta kuin hylkäämisen pelkoa. Kävi selväksi, että ei mua haittaa, jos mies on muiden kanssa, jos/kun asioista on sovittu etukäteen ja minä olen primäärisuhde. Eli tässä mielessä sama kuin tuo "uskollisuudella ei ole enää niin väliä". Omalla kohdallani tosin katsoisin, että sillä ei tietyssä mielessä koskaan ollutkaan, koska, kuten sanoin, en kokenut seksuaalista mustasukkaisuutta. Jos ajattelen miestäni muiden kanssa, kyse ei ole siitä, että sillä ei olisi "mitään väliä" vaan se on asia, jonka itse asiassa soisin hänelle mielelläni - kunhan se ei vaikuta siihen, mitä meillä on. Eli koen tämän minulle luonnolliseksi tavaksi olla ja säädyllisen monogamian asiaksi, johon kasvoin ja jota yritin siksi toteuttaa. Sama kuin lapset, vasta aikuisena oivalsin, ettei niitä tarvitsekaan hankkia (yes!).

No, eihän tämä sovi kaikille. Enkä kyllä kehottaisi välttämättä seuraamaan pettänyttä seuraavaa ihastusta itse toteutukseen, koska asioista TULEE sotkuisia. Eikä silloin ole kivaa kenelläkään ja sitä ei toisaalta voi tietää, miten käy, hyvin vai huonosti. Mutta veikkaan, että se tosiaan on aika tyypillistä, että petetty ihastuu jossain vaiheessa toipumistaan, koska sitä tosiaan kaipaa sellaista huomiota, jota ei puolisoltaan (pettäjältä) voi siinä vaiheessa saada - sitä kaipaa, mielestäni, jonkun MUUN huomiota. Että en ollutkaan niin surkea ja kelpaamaton, kun tuokin tuossa diggaa minusta. Mut oikeasti ei tarvitse mennä yhtä pitkälle kuin itse menin.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sellaista "puhdasta, ideaalia" rakkautta ei ole. Kaikki eivät petä, tietenkään, mutta jokaisessa suhteessa on kaiken sortin särönsä ja voi olla todella pimeitäkin hetkiä. Jotenkin meihin pienestä pitäen syötetään tuo ideaali, yhdessä ikuisesti kahden, vain toisiaamme katsoen, puhdas rakkaus! - ja me sitten hampaat irvessä yritämme sitä toteuttaa ja petymme ja murrumme, kun niin ei käykään. Että vaikka siitä ideaalista luopuminen tekee kipeää, ehkä se ei silti ole huono idea?..

Theofano, ajatuksesi ovat todella mielenkiintoisia ja pystyn samaistumaankin niihin. On todella totta, että sellaista "puhdasta, ideaalia rakkautta" ei varmastikaan ole...ja pettäminen on varmasti paljon, paljon yleisempää kuin yleisesti ottaen puhutaan. Aihe on niin valtavan tabu - varmasti monet kiletävät sen viimeiseen asti (mikä taas itselleni ei ole ollut ongelma, olen pystynyt puhumaan asiasta hyvinkin avoimesti useammallekin ihmiselle, jotka eivät välttämättä ole ihan sydänystäviäni - olen kokenut puhumisen aina auttaneen minua). Mutta miksi se uskottomuus on niin vaikeaa myöntää vielä nykyisinkin? Ymmärrän tietenkin, että pettymys ja häpeä on todella vahvana mielessä, enkä itsekään tietenkään kenelle tahansa asiasta ole puhunut...

Totta myös se, että sitä kaipaa tuota ihailua ihastuksen kautta muulta taholta jossain vaiheessa...se tuntuu tosiaan niin mahdottoman hyvältä. Minulla tosiaan tuo ihastuksen kanssa kommunikointi meni hyvin nopeasti ohitse erinäisistä syistä, ihastuksen tunteet ja muistelu hänen kauniiden sanojensa perään kylläkin jatkui useita viikkoja omassa mielessä 🙂 Ja nyt ihan ihmettelen, miten pystyin niin valtavan täysillä ihastumaan siihen tyyppiin...! Ei olisi minunkaan kohdalla ollut millään lailla varmaankaan yhteistä tulevaisuutta tiedossa.
Jollain tapaa silti edelleen toivoisin löytäväni jonkun toisen ihastumisen kohteen (en todellakaan etsi, mutta salainen toive kytee pinnan alla...tämä on todella outoa ja erikoista, enkä edelleenkään halua erota, mutta jokin kaipuu itsessä on vieläkin siihen toisen valtavaan ihailuun ja siihen, että olisi ko. henkilölle ainakin sillä hetkellä se "ainoa" ja ihmeellinen.)

Uskottomuudesta jää kyllä todellinen taakka parisuhteeseen kuten meillä kaikilla täällä on varmasti tiedossa ☹️ ja sitä on vaan niin mahdottoman vaikeaa hyväksyä, vaikka periaatteessa kumpikin osapuoli haluaisi jatkaa suhdetta ja parantaa sitä. Meillä siis uskottomuuden paljastumisesta jo reilu 2 vuotta, mutta edelleen se vaikuttaa elämäämme ja parisuhteeseemme ja on taustalla ajatuksissa lähes päivittäin jollain tapaa. Miten te muut, joilla on jo jonkin aikaa asian paljastumisesta olette oppineet asian kanssa elämään?Tietenkin asia myös "elää" koko ajan ja voihan olla, että ero tulee tämän vuoksi vasta vuosienkin päästä.

Ja edelleen omalla kohdallani uskollisuus on tosiaankin menettänyt merkityksensä, vaikkakin en millään tavalla edes etsi itselleni mahdollisuutta tai kumppania sen toteuttamiseen...sisällä kuitenkin vieläkin nähtävästi niin syvä katkeruus siihen, miten "onnellisessa parisuhteessa" toinen pystyy ja voi tehdä kumppanilleen tuollaisia sydäntäsärkeviä ja riipiviä tekoja.

Se vaikuttaa tietenkin paljon, millaista pettäminen on ja miten se selviää. Tarkoitan siis, onko kyse esim. satunnaisesta hairahduksesta vai ihan sivusuhteesta jne. Meillä asioita on auttanut se, että molemmat ovat olleet rehellisiä asioista heti. Jos en olekaan voinut luottaa siihen, että mieheni "pysyy ruodussa" sataprosenttisesti, olen ihan aina voinut luottaa mieheni sanaan. Ja hän voi luottaa minun sanaani.

Rehellisyys on, mielestäni, erittäin tärkeää. Rehellisyys silloinkin, kun se tekee kipeää. Kun se pelottaa. Kun se satuttaa rakasta.

Avoimuus on tärkeää. Avoimuus omista haluista ja tunteista. LIIAN avoin ei toki pidä olla. Tarkoitan tällä esimerkiksi sitä, että olen itse kertonut puolisolleni ajattelevani muita miehiä "sillä tavalla" - mutta en rupea kuvailemaan hänelle niitä ajatuksia (eikä hän pyydä tai halua, vaikka onkin ok sen kanssa, että mulla näitä ajatuksia on).

Luottamuus nimittäin koostuu avoimuudesta ja rehellisyydestä.

Mutta mutta. Sanot, ettei miehesi ole ollut kovin hyvä käsittelemään asiaa. Tai siis puhumaan siitä. Olisiko hänen mahdollista esimerkiksi kirjoittaa? Ja voisit sitten myöhemmin lukea tekstin. Jos siis yhä haluat. Tilanteesta kun on jo kaksi vuotta niin ehkä et halua? Koetko, että sait tietää tarpeeksi taustoja ja syitä?

Omalla kohdallani kaikkein, KAIKKEIN vaikeinta oli päästä yli siitä, että miehelläni oli suhde ja tunteita toiseen naiseen. Tämä siis tapahtui tauon aikana, joten se oli sinänsä luvallista eikä pettämistä, mutta nainen oli sama kuin silloin aiemmassa pettämisepisodissa ja palattuamme yhteen nainen pysyi kuvioissa mukana. Mies lopetti vaatimuksestani seksuaalisen kanssakäymisen naisen kanssa*, mutta ystävyyttä ei ja eihän ihastus heti laimene, etenkin, jos juttelu ja yhdessä hengailu jatkuu. Olin todella epävarma ja mustasukkainen tuolloin.

Minua loukkasi ihan valtavasti se, että mies tuntui asettavan tämän naisen minun edelleni. Siis, että hän puolusti tätä naista, ei minua. Jopa niin, että puolusti tätä naista minua vastaan. Olin tosi, tosi ahdistunut, katkera ja vihainen tästä asiasta. Välillä itkin suihkussa ja toivoin, että voisin leikata vatsani veitsellä auki. Sain massiivisia kohtauksia pelkästään nähdessäni valokuvia näistä kahdesta yhdessä, siis ihan viattomia, julkisia valokuvia.

Kertoisin mielelläni jonkun vippaskonstin, jolla pääsin asiasta yli, mutta... ei sellaista ole. Aika kului. Mieheni ja tämän naisen ihastus laimeni, joskin ystävyys säilyi. He ovat yhä ystäviä ja mieheni kokee yhä seksuaalista vetoa tähän naiseen, mutta nykyään asia ei enää häiritse minua millään tavalla. Itse asiassa, asia häiritsee niin vähän, että puolestani mieheni voisi vaikka olla tämän naisen kanssa "sillä lailla".

Mutta niin. Aikaa kului. Heidän tunteensa laimenivat. Meidän tunteemme, mieheni ja minun, alkoivat palautua. Me keskustelimme paljon. Välillä riitelimme, etenkin, koska minä jankkasin asiasta ja mieheni alkoi kyllästyä ja turhautua. Kaiken läpi mieheni pysyi siinä, minun kanssani. Osoitti, ihan tiedostamattaankin, että hän ei hylkää minua. Hän pysyi siinä, vaikka itse tein/sanoin välillä tyhmiä asioita. Lisäksi minulla oli pitkä itsenäistymisjakso ulkomailla, kun opiskelin siellä, ja silloin aloin lopullisesti seistä omilla jaloillani (sekoiluista oli silloin 5 vuotta jo eli siihen menee AIKAA).

Asiaa auttoi se, että mieheni kertoi, miksi - ja minä myöhemmin saatoin ymmärtää häntä. Tarkoitan siis, että miksi hän teki ja sanoi asioita. Hänellä oli niihin ihan syynsä. Hänen tavoitteensa ei ollut loukata ja satuttaa minua, hän oli itse loukkaantunut ja häneen sattui, joten hän reagoi, miten reagoi. Taustojen auttaminen on aina auttanut itseäni hyväksymään ne. Kun ymmärsin ja sisäistin nämä tastajutut, saatoin ikään kuin... päästää irti siitä. Päästää irti sellaisesta "minäminä"-ajattelutavasta ja nähdä asiat hänen näkökulmastaan. Hyväksyä sen, että hän on erillinen ihminen, joka toimii omien halujensa ja näkemyksiensä mukaan eikä aina ajattele heti ensimmäisenä, miltä asiat tuntuvat minusta. Koska hän on _ihminen_. Mielestäni on aika minäkeskinen tapa tarrautua juuri siihen, että kun MINUA on loukattu ja satutettu, miten tämä asia vaikutti MINUUN. Tai siis, se on ymmärrettävä tapa, mutta se ei ole rakentava pidemmän päälle.

Eli oikeastaan, hyväksyntä. Se on avain. Täytyy hyväksyä se, että asiat ovat toisin. Täytyy hyväksyä, että se entinen suhde on _poissa_. Paljon kipua aiheutuu juuri siitä, että ei hyväksy, että haikailee mennyttä ja syyttää toista sen menneen "tuhoamisesta". Mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Kun hyväksyy ja tekee rauhan asian kanssa, voi katsoa tulevaisuuteen. Myöhemmin voi myös muistella asioita ja katsella niitä etäältä rauhallisesti, analysoiden. Nyt kun katson menneeseen ja muistelen esimerkiksi ensimmäistä pettämisepisodia, se tuntuu... melkein tragikoomiselta. Että vedin sellaiset pultit. Että kulutin niin paljon aikaa tuskailuun ja vatvomiseen, aikaa, jonka olisi voinut kuluttaa paljon, paljon paremmin.

Mutta itselleenkin täytyy antaa anteeksi. En osannut silloin paremmin. Olin erilainen ihminen. Nyt olen jo oppinut vähän, millä asioilla on oikeasti merkitystä ja millä ei.

----

Tohon Tamarindin juttuun täytyy vielä sanoa, tuosta valinnasta. Että Tamarindi valitsi uskollisuuden, koska se on osa häntä. Riippumatta miehestä. Ajattelin sitä kohtaa, koska itsekin tein valinnan juuri siihen liittyen, mutta valitsin aivan päin vastoin; valitsin olla uskoton. Tai, "uskoton", koska en siis halua tai aio pettää, mutta valitsin olla rajaamatta seksuaalisuuttani yhteen ihmiseen. Ihastun herkästi ja nautin niistä tunteistani, nautin myös seksistä paljon ja kaipaan vaihtelua ja muiden ihmisten seksuaalista huomiota ja kosketusta. Potkin tässä pitkään tutkainta vastaan ja yritin olla uskollinen, mutta se johti siihen, että lipsahtelin ja koin jatkuvasti syyllisyyttä ja olin onneton. Siksi päätin lopettaa vastaan potkimisen. Minä haluan muitakin ja tahdon toteuttaa halujani. Se on osa minua. Kanssani olevan ihmisen täytyy hyväksyä tämä osa minua - tai sitten hän ei voi olla kanssani.

Olen onnekas siinä, että myös miehelläni on tällaisia haluja ja me voimme puhua ja neuvotella asioista. Ja että meidän suhteemme on niin vahva. Se on kuin säkkituoli; se voi ottaa vastaan vaikka millaisia iskuja ja mennä niiden voimasta kasaan, mutta se ei mene _rikki_. Se pysyy ehjänä ja palautuu muotoonsa.

Juuri nyt 7-8 vuotta "sotkun" alkamisen jälkeen meillä menee hyvin. Todella hyvin. Ollaan ihan höpöjä ja rakastuneita. <3 Ja enemmän avoimia... asioissa... 😉

Se on siis ihan mahdollista! Jos tällainen neuroottinen urvelo onnistuu siinä, sinäkin voit onnistua. Suhteesi ei ole rikki. Älä ajattele sitä niin. Se on muuttunut. Olette lähteneet uudelle, erilaiselle tielle. Viattomuus on poissa, mutta mitä, jos se onkin hyvä asia? Se on näkökulmakysymys ja prisman voi keikauttaa päälaelleen. Nyt näet maailman sellaisena, kuin se on. Miehesi toimi arvojaan vastaan ja epäeettisesti, mutta hän on myös pysynyt kanssasi ja panostanut suhteeseen. Hänessä on paljon hyvää, eikö? Nauti siitä.

Ja jos "se" asia pyöriikin päässäsi, mitä sitten. Se on osa sinua, osa teitä. Ei siitä tarvitse hankkiutua eroon. Kun se taas pulpahtaa päähäsi, ota se "käteen". Tarkastele sitä viileästi. "Hmm, nyt ajattelen sitä pettämisestä taas kerran. Jopas jotakin." Sitten siirrät sen syrjään. Se pysyy kyydissä, mutta ei sinun tarvitse sitä sen enempää vatvoa. Se on arpi, se ei ei rajoita sinua, kuten puuttuva raaja. Tai pidä hauskaa sen kanssa? Ota se syliin ja silittele sitä. "Oijoi, sinäkin pettämisasia, sinua aina minä vain ajattelen. Tulit taas käymään. Katsotaanpas sinua nyt, miltä näytät ja tunnut. Hmm, et kovin hyvältä. No kuule, lähdetäänkö kahville, ihan me kaksi kahdestaan. Voidaan jutella. Haluatko kertoa jotain? Jos sinulla ei ole mitään uutta niin eikö meidän pitäisi jutella jostain muusta?"

Mielikuvaharjoituksia. Teen joskus niitä itse. Visualisoin ajatuksen ja esimerkiksi laitan sen kaappiin. "Kuule, en halua ajatella sinua nyt. On muuta puuhaa. Ole nyt tässä kaapissa, otan sinut myöhemmin esiin."

Puuh. En tiedä, onko tästä apua, mutta tulipahan jaariteltua!

*Jos joku ihmettelee, miksi mies ei heti laittanut kaikkia välejä poikki ja vetoaa siihen, että yhteenpalaamisessa pitäisi näin tehdä niin meidän tilanteemme ei ollut näin yksinkertainen. Me muutimme takaisin yhteen ja "annoimme tilaisuuden suhteelle", mutta etenkin mies oli epävarma tulevaisuudesta ja muutti takaisin osin siksikin, ettei hänellä ollut muuta paikkaa, minne mennä. Hän oli minulle loukkaantunut tauosta (=hylkääminen, hänelle) ja häneen sattui, joten hän ei ollut valmis sitoutumaan minuun täysillä ja yrittämään. Ja hän oli tästä täysin rehellinen. Minä kipuilin sen kanssa, mutta totuus on tietenkin aina paras vaihtoehto, vaikka se sattuisikin.

Theofano kirjoitti tärkeän ajatuksen: suhde ei ole rikki, se on muuttunut. Tietysti elävässä elämässä ei pysty muuttamaan näkökulmaa käden käänteessä mutta voi silti yrittää olla takertumatta siihen mitä ei ole ja löytää hyvää nykyisestä tilanteesta. Tunnen katkeruutta siitä, että vaimo rikkoi pettämällä suhteemme ainutkertaisuuden. Minulla on selviä vaikeuksia päästä siitä yli ja päästää irti siitä mitä on ollut. Täytyy yrittää muuttaa näkökulmaa.

Kiitos Theofano kovasti pitkästä ja analysoivasta viestistäsi ja yrityksestäsi auttaa minua tämän kaiken keskellä 🙂

On aika vaikeaa näin kirjoittamalla yrittää pukea kaikkea sanoiksi niin, että tulisi hyvin ymmärretyksi. Olen itsekin lukenut erittäin, erittäin paljon uskottomuudesta ja sen aiheuttamasta kriisistä sekä parisuhteelle että molemmille osapuolille erikseen. Eli minulla on myös tiedossa ja koettuna, että aika tietenkin huomattavasti auttaa asian käsittelyssä ja siitä yli pääsemisessä. Kuten jo aiemmin kerroin ja kuten itsekin Theofano mainitsit, hyvin paljon ylipääsemiseen ja koko kriisin syvyyteen varmasti vaikuttaa millainen pettämisen luonne on ollut...minun on vaan niin vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että miehelläni oikeasti oli sivusuhde, joka kuitenkin kesti n.5kk ja pettäminen oli fyysistä, vaikka meidän välillä piti kaiken olla ihan ok. Ja vielä sekin, että tämä kolmas osapuoli on ollut minun kodissani (jossa asumme edelleen) ja pettämistä tapahtui myös siellä (mutta onneksi ei sentään omassa makuuhuoneessa 😞 !). Ja kaiken tämän lisäksi mieheni ei edes rehellisesti itse kertonut, vaan koko jutun sain tietää sitten loppujen lopuksi kolmannen osapuolen kautta, kun itse hänelle soitin.

Kyse ei oikeastaan myöskään ole siitä, etteikö mieheni ole asiasta pystynyt puhumaan...ensimmäinen suhteen julkitulon jälkeinen vuosi varmaan lähes päivittäin asiasta puhuttiin ja sitä käsiteltiin. Kävimme myös 2016 vuoden alusta pariterapiassa, mutta mieheni kävi siellä vain muutaman kerran ja jatkoin sitä yksilöterapiana sen jälkeen vielä n. vuoden, koska se tuntui paremmalta näin. Se kuitenkin loppui, kun ko. terapeutti lopetti yksikössä ja jäi jotenkin osaltani "kesken". Luulen, että tarvitsisin vielä uutta terapiaa ja se voisi auttaa asiassa eteenpäin omalta kohdaltani. Myös edelleen pystymme ja asiasta puhummekin eli kyllä mieheni on tavallaan tällä tavoin avoin puhumaan ongelmasta...jotakin kuitenkin puuttuu...kuten aiemmin mainitsin, hän ei kuitenkaan pysty tietyllä tavalla menemään "niin syvälle" analysoimaan tunteitaan tai ongelmiaan tai syitään asiassa kuin minä toivoisin, koska tunnetasolla ei ole tosiaan tätä omassa lapsuuden perheessään oppinut. Hän on ihmisenä enemmän "päivä kerrallaan ja hetkessä elävä" kuin minä eli ei huolestu asioista samalla tavalla eikä analysoi tai ruodi niitä niin syvällisesti.

Minä tavallaan edelleen kaipaan sitä, että hän itse kunnolla olisi kertonut ja jäsennellyt minulle tapahtumien kulun suhteessa. Tätä hän ei ole koskaan kyennyt tekemään ja tätä tarkoitan hänen enemmän "pinnallisella asioiden ja tunteiden käsittelyllä". Koko suhteen tapahtumat olen saanut tietää kolmannelta osapuolelta...mieheni on kyllä pystynyt kuvaamaan ja kertomaan syitä miksi näin tapahtui - ja osaan itsekin nyt näin jälkikäteen analysoida tilannetta. Ehkä koko uskottomuus oli seurausta hänen omasta henkilökohtaisesta kriisistään, eikä asialla kuitenkaan ollut niin paljon minun kanssani tekemistä (näin hän on minulle itsekin asian ilmaissut...) Hänellä oli ollut silloin jo tosi pitkään erittäin stressaavat työkuviot, koska pyöritti ravintola-alan yrityksiä lähes ilman vapaa päiviä jo useamman vuoden...oli puoliksi burn outissa ja koki olonsa erittäin huonoksi - juuri tuosta ns. osaamattomuudesta puhua tai käsitellä tällaisia tunne-elämän ongelmia, hän ei osannut minulle asiasta kunnolla kertoa. Hän on myös aina ollut "erittäin pärjäävä" eli kaikki työ yms. asiat ei koskaan ole olleet ongelma...kaikki tehdään vaan eli tämäkin vaikutti hänen kokonaistilanteeseensa (eli ei osannut tässäkään pukea ongelmaa kunnolla sanoiksi). Sitten koki, että minä en silti jollain tasolla arvostanut hänen työtään tms. tai ollut siitä tarpeeksi kiinnostunut (totta tämäkin, ei ollut voimia, koska pyöritin arkea lähes yksin kahden suht'pienen lapsen ja oman työni ohella).

Lisäksi minulla ei ollut lasten saamisen jälkeen ollut paljon seksuaalisia haluja...kyllä seksiä oli, mutta harvemmin...en ollut kiinnostunut siitä, eikä itsellä vaan ollut jotenkin silloin tällaisia tarpeita. Joka tapauksessa mieheni on sanonut uskottomuuden syyksi seksin ja sen, että kun eka kerta ihan sattumalta vain "tapahtui" hän ei vaan päässyt siitä irti, koska halusi seksiä ja näin sitä oli helppo saada...hän ei kuulema ikinä halunnut erota minusta ja kuulema koko ajan rakasti minua. Väittää edelleen, että tunteita kolmanteen osapuoleen ei ollut, mutta seksuaalinen tarve oli kovempi. Sekä myös se, että suhde toimi ns. pakopaikkana omaan, erittäin haastavaan arjen tilanteeseen, jossa suurempia ongelmia ei ollut. Kun kysyin, miksi et koskaan puhunut minulle, että mm. seksuaalinen tarve oli niin tärkeää hänelle (säännöllinen seksi), jotta olisimme ehkä voineet ratkaista ongelman itse...niin hän sanoo, että ei "tajunnut" sitä silloin sellaiseksi ongelmaksi välillämme - ei osannut siis jollain tapaa puhua ongelmasta tai ajatteli, ettei sitä voisi kuitenkaan ratkaista.

Sitä miksi ei minulle itse suhteesta kertonut sanoo, että ei missään nimessä halunnut satuttaa minua ja tietenkin myös kovasti pelkäsi reaktiotani, koska rakasti minua edelleen. Myöskin halusi koko ajan kuulema lopettaa sivusuhteen (tämän myös kolmas osapuoli on minulle vahvistanut olleen näin), koska mieheni tiesi, ettei sillä olisi tulevaisuutta - kuitenkin jäi suhteeseen "kiikkiin".

Huh-huh! Tulipas tästä pitkä tarina 🙂 joka tapauksessa tilanne on tällä hetkellä ihan hyvä, mutta siis ei vain itselleni paras mahdollinen 😉 tai sellainen, että olisin asian/kriisin yli päässyt. Elän tässä parhaillaan myös jotenkin omaa kriisiäni, minkä tämä uskottomuus minulle on aiheuttanut. Parisuhdettamme työstämme eteenpäin (ylä- ja alamäkien kanssa) myöskin koko ajan ja suhdehan on huomattavasti lähentynyt ja syventynyt ja uskottomuuden paljastumisen jälkeen seksielämämme kukoistaa niinkuin ei ikinä ennen tätä. Tiedän, että ko. kriisi on saanut paljon hyvääkin aikaan ja ilman sitä meidän suhde ei ikinä olisi voinut korjaantua tälle tasolle (!) niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Myös kunnioitus mieheni puolelta minua kohtaan on kasvanut - ja tässä ehkä syy, miksi minun seksuaaliset halut ovat nyt ihan eri tasolla, koska nähtävästi tulen parisuhteessa paremmin nähdyksi ja kuulluksi tunnetasolla.

Eli tästä puuttuu varmaan vain se, että pystyisin lopullisesti käsittelemään asian ja edes jollain tasolla "hyväksymään" en vain ole vielä niin pitkällä, en myöskään anteeksiannon osalta. Sen verran vielä mieheni osalta, että hän on kyllä pyytänyt minulta tapahtunutta anteeksi ja useita, useita kertoja pahoitellut syvästi tapahtunutta ja sanonut, että jos millään saisi tapahtuneen tekemättömäksi sen kyllä heti tekisi - hänellä ei kuulema koskaan ollut tarkoitus satuttaa minua ja jälkikäteen ei millään myöskään pysty itse tajuamaan, miksi koskaan aloitti suhteen, se oli jollain tapaa erinäisten tapahtumien summa.

Näihin mietteisiin tänään ja voimia kaikille omista kriiseistä selviytymiseen ☺️❤️

Kiitos (taas) Theofano upeasta pohdinnasta. Viittasit aiempaan kirjoitukseeni ja sanoit itse valinneesi uskottomuuden. Mutta mielestäni et ole uskoton, jos olet asiasta rehellinen ja olet sopinut jonkin sortin avoimesta suhteesta miehesi kanssa. Kun kirjoitin valinneeni uskollisuuden, valitsin sen itseni takia, en siksi, että tuntisin olevani muita parempi tai että niin kuuluu tehdä (ja uskon sinun ymmärtävän tämän). Se valinta vain sattuu olemaan minun kokemuksillani, minun elämässäni, tässä tilanteessa oikealta ja hyvältä tuntuva vaihtoehto.

Rehellisyys ja avoimuus, niinpä. Monta asiaa olisi helpompi ymmärtää, hyväksyäkin ehkä, jos niistä puhuttaisiin avoimesti. Mutta ketään ei voi siihen pakottaa eivätkä kaikki siihen pysty, sekin on vain hyväksyttävä. Toisaalta pitäisi olla vahva, riittää itselleen eikä odottaa onnen tulevan toisen ihmisen mukana, mutta eiköhän meissä lähes kaikissa ole pohjimmiltaan halu tulla hyväksytyksi ja saada jonkinasteinen varmuus siitä, että puoliso on elämässä mukana, tukena. Joku parisuhdeterapeuttikin puhui, ei itsetunnosta, vaan parisuhdetunnosta.

Tuo minäkeskeisen ajattelun tajuaminen on todella tärkeä asia. Harvoin puoliso (tai minä itse yhtä lailla) tahallaan loukkaa - ei vain tule ajatelleeksi muita eikä ehkä osaa toimia toisin siinä tilanteessa. Ja samoin näkökulman vaihtaminen, tai omien tunteiden tarkastelu. On erittäin hyödyllistä miettiä, mitä jonkin tunteen takana ihan oikeasti lymyää. Mutta ei se aina helppoa ole. Vatvominen ei vie mihinkään. Loputon pyörittely vie vain syvemmälle synkkiin ajatuksiin, ja niissä syövereissä on vaikea olla läsnä puolisolle, joka ei mitenkään voi tietää, mitä toisen päässä liikkuu, jos sitä ei saa sanottua.

Mutta itse olen pähkäillyt välillä sitäkin, yritänkö "järkeistää" tunteita tai ajatuksia joskus turhankin paljon. Surua, vihaa, katkeruutta saa tuntea, vaikka niihin ei tarvitse hirttäytyä. Monet negatiivisina pidetyt tunteet kertovat siitä, että jotkin asiat ovat meille tärkeitä ja arvokkaita. Yritänkö hyväksyä asioita, joita ei oikeasti tarvitse hyväksyä? Venytänkö omia rajojani liikaa?

No niin, yritin tosiaan ilmaista, että en tarkoita valitsemallani "uskottomuudella" sitä, että toimin mieheni selän takana. Vaan siis että valitsin olla avoimesti kiinnostunut muistakin miehistä ja pyrkiä toteuttamaan näitä halujani puolisoni kanssa neuvotellen - molemmin puolin, eli kuten olen puhunut, toki hänelläkin on vapautensa.

Ja kyllä, ymmärrän toki valintasi, siis sen, että teit sen juuri itsesi takia, omia arvojasi ja näkemyksiäsi punniten. Mielestäni turhan harva toimii noin, eli tosiaan miettii arvostuksiaan, halujaan ja omaa itseään ihmisenä suhteessa monogamiaan - ja tuloksena meillä on sitten paljon, paljon pettämistä, sekoilua ja säätämistä. En näe itse mitään "suuntausta" tässä kohtaa parempana tai huonompana toista, siis valitsi sitä olla täysin yhden kumppanin kanssa tai täysin avoimen suhteen tai jotain siltä väliltä (enkä siis kokenut, että sinäkään tätä asiaa arvotat suuntaan tai toiseen, kuten myös nyt sanoitkin suoraan). Tärkeää on olla itselleen rehellinen, sen laittaisin paremmaksi kuin pyrkiä olemaan jotain, mitä ei ole - joskin tietysti on hyvä muistaa, että oma itse muuttuu ja kehittyy. Samoin kuin parisuhteet.

Itse ajattelen, että sen onnellisuuden ja hyvinvoinnin ytimen täytyy löytyä itsestä, mutta eihän kukaan ole saari. Me tarvitsemme toisia ihmisiä. Ehkä poikkeuksia on, mutta ne ovat hyvin harvinaisia. Aina se ei ole puoliso, voi olla kiinteitä ystävyyksiä ja muuta, mutta monelle puoliso on hyvin tärkeä eikä siinä mitään väärää tai kummaa, että tahtoo nojata puolisoon - tahtoo puolison, johon voi ja uskaltaa nojata. Näkisin, että tämä on ylipäätään toimivan ja hyvän parisuhteen yksi edellytys, se varmuus, jonka mainitsit.

Pettäminen on tämän varmuuden raakaa koettelua. Petetyn näkökulmasta pettäjä rikkoi varmuuden, veti maton alta; puolisoon ei voinutkaan nojata ja luottaa. Se on karvasta kalkkia juotavaksi.

Mutta mitä sitten, jos puoliso ei lähdekään pois vedettyään maton alta? Tulee takaisin, häntä koipien välissä, todella pahoillaan. Pyrkii nostamaan sinut pystyyn, kestää raivoamisesi, suostuu kerta kerran jälkeen kuuntelemaan, kuinka purat kipuasi ja syytät häntä, kuuntelee, puhuu - tai vaikka jossain vaiheessa haluaisi lakata jo puhumasta itse maton vetämisestä niin tukee kuitenkin muilla tavoin. Silottelee mattoa taas allesi.

Eikö se kuitenkin ole aika paljon? Kyllä sille puolisollekin olisi helpompi lähteä pois kuin jäädä tukemaan petettyä. Petetyt osaavat olla todella, todella ikäviä ja pitkän aikaan - tiedän tämän omasta kokemuksesta, millainen itse olin. Ymmärrän sen täysin. Petettynä sitä ajattelee, että se on oikein, yrittää saada toisen ymmärtämään, _kokemaan_ sen tuskan. On väärin, että MINUUN sattuu, koska minä en tehnyt mitään - joten on oikein, että puran ja heitän sen kaiken sinun päällesi. Ehkä, mutta se on silti raskas ja kurja tilanne pettäjälle ja mun mielestä on osoitus pettäjän rakkaudesta ja välittämisestä se, että pettäjä pysyy siinä ja ottaa kaiken vastaan. Koska hänen ei ole pakko. Etenkin lapsettomassa suhteessa hän voi vain lähteä pois. Kukaan ei jää ottamaan tätä kaikkea vastaan vain siksi, että se on "oikeus ja kohtuus" seurauksena hänen toiminnastaan. Pettäjä pysyy, koska rakastaa ja näkee aiheuttamansa tuskan ja haluaa yrittää korjata sen edes jotenkin.*

Yksi, mikä auttoi itseni asioiden yli oli ylläoleva ajatusmalli. Kun jälkikäteen ajattelin, miten p*askamainen olin miehelleni ja miten pitkään sitä kesti, nostan hänelle hattua siitä, että hän pysyi rinnallani. Ja se juuri valoi minuun uskoa siitä, että hän aikoo pysyä siinä jatkossakin. Hän kesti minut pahimmillani eikä hylännyt.

Retrotyttö: Omalla miehelläni on vähän samaa, mitä tulee tuohon analysoimiseen. Hän on kyllä rehellinen ja avoin, kertoi esimerkiksi pettämisestään itse. Mutta hänkään ei osaa analysoida tiettyjä juttuja ja tunteita itsessään. Pettämisen suhteen se ei ole ollut "ongelma", se oli niin selkeä tapaus (humalassa jne), mutta on ollut muita asioita, esimerkiksi naimisiinmeno. Mies ei halunnut, mutta vaikka miten päin tivasin, ei osannut kertoa, MIKSI. Rakastaa ja haluaa olla kanssani, ehdottomasti, mutta ei halua naimisiin eikä tosiaan kykene kertomaan, mistä tämä johtuu tai analysoimaan asiaa.

Tämä tapasi tehdä minut hulluksi. Mutta. Se on vaan pakko hyväksyä, lopulta, jos haluaa olla toisen kanssa. Vähän kuin Tamarindi sanoo, jos toinen ei kykene johonkin, häntä ei voi pakottaa ja on pakko hyväksyä toisen ihmisen rajat - jos ei hyväksy, joutuu joko olemaan koko ajan onneton tai sitten täytyy erota. Tämä valinta on ihmisen omissa käsissä.

Mutta mutta. Pettämisestä toipuminen vie oikeasti aikaa. Joku 1-2 vuotta on, mun mielestä, itse asiassa usein aika vähän. Meillä voisin sanoa, että olin lopullisesti tosiaan homman yli viidessä vuodessa eli sen aikaa kesti kunnolla pureksia, käsitellä se läpi ja ennen kaikkea hyväksyä ja ymmärtää. Niin, että nyt voin ajatella niitä asioita enkä tunne yhtään kipua ja surua, aidosti. Että olen sillä tasolla, että lähinnä tunnen myötätuntoa miestäni kohtaan, kun hän "joutui" kestämään sekoiluani toipumisen alkuvuosina.

Tällä tarkoitan, että ei tarvitse hötkyillä, vaikka parinkaan vuoden jälkeen homma ei ole täysin ok. Ja sen voi ilmaista miehellekin. Mielestäni kannattaa pyrkiä olemaan vellomatta niissä fiiliksissä, mutta niistä ei tarvitse myöskään häiriintyä ja huolestua. Ne tulevat ja menevät. Kipu laantuu aikanaan.

(*Mun on pakko sanoa tässä vaiheessa, että tämä, valitettavasti, koskee niitä tapauksia, joissa pettäjä osallistuu asian käsittelyyn ja pyrkii tosissaan paikkaamaan virhettään. Jos pettäjä jää, mutta haluaa vain olla kuin ei olisikaan ja jättää petetyn lähes selviämään yksin, se on eri tilanne. ☹️ )

Äsh, viestissäni on näemmä paljon toistoa. Pahoitteluni. Pitäisi lukea entisensä ennen kuin kirjoittaa uusia... 😋

Mutta siis, pointtini oli tosiaan, että asioille täytyy vaan antaa aikaa. Paljon. Ja sillä välin pyrkiä keskittymään kivoihin juttuihin ja _elämään_. Elämä on aika lyhyt kuitenkin.

Ja tiätkö mitä, jos ihastuttaa niin ihastu. Ei sun tarvitse tehdä asialle mitään. Henkilökohtaisesti tykkään ihastuksen fiiliksistä, vaikka siis kohde ei ehkä edes tietäisi mitään. Maailma näyttää vähän ruusuisemmalta. 🙂

Ja sun miehellä ei nyt siihen pitäisi olla sanomista. 😉