Kaksi kertaa jätetty
Minä olen nyt pudonnut kovaa ja korkealta. Olen ollut saman miehen kanssa 28 vuotta yhdessä ja nyt viikko sitten hän jätti minut toistamiseen.
Yhdeksän vuotta sitten hän jätti minut toisen naisen vuoksi. Kertoi yksi päivä että hänellä on toinen nainen ja pakkasi saman tien vaatetta mukaan ja muutti tämän luokse. Lapset olivat silloin vielä kotona ja tarvitsivat äitiä ja heidän kanssa touhutessa ei ollut kamalasta aikaa ajatella. Mutta muistan että silloinkin sattui ja tuntui kamalalta. Silloin noin 3 kk jälkeen mieheni alkoi haluta takaisin kotiin ja otin hänet takaisin lasten takia. En tiedä muutakaan syytä miksi hänet otin, ehkä siksi että elämä tuli taas turvalliseksi ?
Nyt olemme sitten keski-iän kynnyksellä ja toinen lapsi jo muuttanut pois kotoa, toinenkin aikuinen . Minun mielestäni meillä on mennyt hyvin, ei erinomaisesti mutta tavallisesti. Mutta emme ole riidelleet. En sanoisi että olen ollut onnellinen mutta en onnetonkaan tässä liitossa. Nyt sitten mieheni tuli viikko sitten sunnutaina kotia messuilta ja kertoi että hänellä on toinen nainen ollut jo puolitoista vuotta. Hän pakkasi taas vaatteet kassiin ja häipyi tämän luokse.
En ymmärrä kuinka tämä voi sattua näin kovasti. Ero oli toisaalta odotettavissa ja toisaalta alitajuntaisesti olen toivonut tätä eroa ja nyt kun se tuli maailma romahti. Minulla on vähän ystäviä ja asun kaukana kaupungin vilinöistä ja nyt olo tuntuu äärettömän yksinäiseltä. Tiedän että tästä erosta on vasta viikko ja aika parantaa mutta nyt tuntuu kamalalta ajatella vuoden päähän kun ensi viikonloppukin on kauhistus. Minulla on vielä talvilomiakin kaksi viikkoa pitämättä mutta en voi jäädä kotio enkä tiedä mitä muuta voisin lomalla tehdä , yksin ??? Viime viikonloppukin meni itkiessä ja ajettelen miten kestän ensi viikonlopun?
Pelottaa että olenko koko loppu elämän yksin. Sovimme mieheni kanssa että hän saa asuntomme ja hän ostaa minulle kaupungista asunnon johon muutan yksin. Muutan ensimmäistä kertaa asumaan yksin. Sekin pelottaa..
Onneksi löysin tämän tukinetin, olen lukenut teidän muiden tarinoita ja olen huomannut että meitä satutettuja on monta. 😭
Hei Sylvi,
Tilanne on varmasti raju sinulle, vaikka onkin ollut tavallaan tiedossasi.
En ole ehkä paras mahdollinen vastaaja sinulle, koska itse olen ollut mieheni kanssa 30 vuotta yhdessä, on tehty talot ja lapset, oltu onnellisia ja onnettomia. Viime aikoina enimmäkseen onnettomia.
Minä olen meillä se, joka ei enää rakasta ja joka ei enää jaksa, vaikka kaikki olisikin lähes hyvin. Talo maksettu, lapset melkein aikuisia. Mutta jotain puuttuu. Puuttuiko teiltä? Intohimo, läheisyys, luottamus?
Koen syyllisyyttä siitä, etten pysty enää rakastamaan ja silti jatkan. On suurinta epärehellisyyttä pitää toinen itsellään vain tavan vuoksi ja siksi ettei uskalla elää yksinkään. Niin minä nyt teen. En myöskään ole koskaan asunut yksin eikä minulla ole vakituista työtäkään toisin kuin sinulla.
Ajattelen aina, että jossain hänelle olisi joku joka rakastaa enemmän ja paremmin. Että hän ansaitsee parempaa kuin minut. Että viimeinen rakkauden tekoni olisi antaa häenlle mahdollisuus ja jättää hänet.
Sinä ansaitset parempaa kuin ihmisen, joka ei ilmeisestikään ole rakastanut sinua tarpeeksi moneen vuoteen, moneen hukattuun vuoteen.
Sinulla on uusi alku, uusi mahdollisuus. Se alku on varmasti vaikea, mutta päivä päivältä löydät uudesta kodista uudet ilonaiheet. Päästät irti menneestä ja katsot tulevaisuuteen.
Aika kultaa muistot ja niiden hedelmät ilahduttavat sinua edelleen, lapset eivät katoa minnekään.
Lähde avoimin mielin, toivon sinulle kaikkea hyvää elämässäsi eteenpäin.
Terveisin E.R.🙂🌻
Näin pitkässä liitossa tuo rakkaus jossain vaihessa vain loppuu ja muuttuu välittämiseksi. Ainakin minulla kävi niin. Vaikka nyt kun ajattelen ja muistelen en tiedä olenko rakastanut häntä koskaan.Ajattelin aina että vaikka en rakastakkaan toista niin minulla on kuitenkin hyvä olla tässä liitossa ei pahempia ongelmia. Mietin etteikö voisi elää loppu elämää ystävänä onko sitä parempaakaan? Miehelleni se ei näköjään riittänyt.
Intohimoa meillä ei ole ollut aikoihin. Seksiä kylläkin mutta hyvin harvoin minä itse sitä halusin. Usein suostuin mieheni mieliksi koska tiesin että kuitenkin itsekkin siitä nauttisin sitten loppujen lopuksi. Olin 17 v kun aloimme seurustella eikä minulla kerinnyt ennen häntä olla kuin yksi poikaystävä jonka kanssa harrastin myös ensimmäiset seksikokeilut.
Olen tässä viime päivinä mietiskellyt että taisimme olla yhdessä paljolti tavan ja tottumuksen vuoksi. Mutta eikö niin voisi elää ??
Nyt kun luen näitä mitä olen kirjoittanut niin tuntuu että ehkä meidän avioliiton olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten. Mutta vaikka nämä ajatuksen pyörii päässä niin silti vain sydämmeen sattuu vaikka järjellä pystyy asioita käsittelemään niin sydän ei pysy mukana.
En pysty enkä halua nähdä miestäni enkä pysty hänen kanssaan puhumaan puhelimessa, keskustelemme asioista sähköpostilla. Hän yrittää myös purkaa minulle sydäntään mutta en halua kuunnella hänen surujaan juuri nyt. Hän haluasi että olisimme ystäviä, ehkä joskus ei nyt pysty.
Täytyy kyllä myöntää että työssäolo on suuri jaksamisen aihe. Ja näin kotona täytyy koko ajan keksiä tekemistä ettei pysty ajattelemaan liikoja. Olen jopa ajatellut ottaa jonkun vapaaehtoishomman tms. jotta saisi jotain tekemistä.
Sylvi kirjoitti 13.2.2008 18:50
Näin pitkässä liitossa tuo rakkaus jossain vaihessa vain loppuu ja muuttuu välittämiseksi. Ainakin minulla kävi niin. Vaikka nyt kun ajattelen ja muistelen en tiedä olenko rakastanut häntä koskaan.Ajattelin aina että vaikka en rakastakkaan toista niin minulla on kuitenkin hyvä olla tässä liitossa ei pahempia ongelmia. Mietin etteikö voisi elää loppu elämää ystävänä onko sitä parempaakaan? Miehelleni se ei näköjään riittänyt.
Intohimoa meillä ei ole ollut aikoihin. Seksiä kylläkin mutta hyvin harvoin minä itse sitä halusin. Usein suostuin mieheni mieliksi koska tiesin että kuitenkin itsekkin siitä nauttisin sitten loppujen lopuksi. Olin 17 v kun aloimme seurustella eikä minulla kerinnyt ennen häntä olla kuin yksi poikaystävä jonka kanssa harrastin myös ensimmäiset seksikokeilut.
Olen tässä viime päivinä mietiskellyt että taisimme olla yhdessä paljolti tavan ja tottumuksen vuoksi. Mutta eikö niin voisi elää ??
Nyt kun luen näitä mitä olen kirjoittanut niin tuntuu että ehkä meidän avioliiton olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten. Mutta vaikka nämä ajatuksen pyörii päässä niin silti vain sydämmeen sattuu vaikka järjellä pystyy asioita käsittelemään niin sydän ei pysy mukana.
En pysty enkä halua nähdä miestäni enkä pysty hänen kanssaan puhumaan puhelimessa, keskustelemme asioista sähköpostilla. Hän yrittää myös purkaa minulle sydäntään mutta en halua kuunnella hänen surujaan juuri nyt. Hän haluasi että olisimme ystäviä, ehkä joskus ei nyt pysty.
Täytyy kyllä myöntää että työssäolo on suuri jaksamisen aihe. Ja näin kotona täytyy koko ajan keksiä tekemistä ettei pysty ajattelemaan liikoja. Olen jopa ajatellut ottaa jonkun vapaaehtoishomman tms. jotta saisi jotain tekemistä.
Niin, tunnistan tuossa oman tapa-avioliittoni. On tavallaan helppoa elää ilman mitään stressiä ja epävarmuutta siitä rakastaako toinen vai ei. Rakastuminen tuo elämään valtavasti epävarmuutta niin ihanaa kuin se olikin.
Kaikista suurin puute tapa-avioliitossa on juuri tuo intohimon puute. Kun menee sillä tavalla sitten rakastumaan kuten minä erehdyin, tajuaa, mitä vailla on elänyt suurimman osan avioliittoaan. Intohimo tuo elämään värit ja uudet ulottuvuudet.
Toisaalta, minä luovuin väreistä ja tunteista sen vuoksi, että oikeasti kuitenkin vielä välitän miehestäni, enkä haluaisi järkyttää hänen elämäänsä. Annoin elämäni uuden rakkauden mennä, vaikka oma sydämeni särkyi. Liian monen sydän olisi särkynyt yhden sijasta, jos olisi ollut itsekäs.
Kyllä minäkin uskon, että tavan vuoksi voi olla yhdessä, jos se on yhteinen sopimus. Minä olen kyllä kertonut miehelleni, että en enää ole häneen rakastunut, mutta kuitenkin rakastan häntä niin kuin monia muitakin läheisiä ihmisiä.
Vaikeinta tällaisessa suhteessa on se seksisuhteen hoitaminen. Tuntuu kuin menisi veljensä kanssa sänkyyn. Teknisesti se on ok, mutta aloittaminen on äärimmäisen vaikeaa. On kuin suostuisi johonkin vääryyteen. Tuntuu prostituoidulta, vaikka nauttisikin lopussa. Se on sitä miesten kutsumaa hydrauliikkaa.
Mielestäni on oikein, että tunnet vihantunteita tällä hetkellä. Kaikki tunteet pitää käydä läpi. Kunhan saat ne purettua, uskon että teistä todella voi tulla ystävät ja sellaisetkin asiat tulee puhuttua, jotka jäivät aikanaan puhumatta.
Ei ole väärin, ettet tällä hetkellä halua puhua hänen kanssaan ja suoralta kädeltä vapauttaa häntä syyllisyydestä. Kyllä hän on syyllinen omiin toilailuihinsa ja on oikein, että sinä vapautat hänet syyllisyyteen, myös hänen itsensä tulisi tehdä niin. Eihän voi koskaan saada anteeksi, ellei hän myönnä omaa osuuttaan avioliiton kariutumiseen.
Kukaan ei ole koskaan kuitenkaan olosuhteiden uhri, vaan jotain peruuttamatonta on tapahtunut molemmin puolin kun näin on käynyt. Ehkä olit liian kiltti.
Näen viestissäsi, että suunnittelet tulevaisuutta, se on merkki siitä, että et aio jäädä tuleen makaamaan. Sinussa on kätketty voima. Toivon, että voit vielä nauttia elämästä. Toivon, että minäkin uskaltaisin tehdä jotain, millä elämäni muuttuisi paremmaksi, koska pelkään että kulissiavioliitolla riistän mieheltäni oikeuden oikeaan rakkauteen, jonka joku toinen kuin minä voisi hänelle antaa.
Terveisin E.R.
Uskon tietäväni miltä sinusta tuntuu olen myöskin tullu jätetyksi edellisessä avioliitossa ja se tuska vain on niin valtava vaikka kuinka tietäisi ettei kaikki ole kunnossa.
Parasta sinulle ehkä olisi ettei tarvitsisi olla lomalla vaan muiden ihmisten keskellä ja puhua asiasta mikä helpottaa suunnattomasti.
Varmasti olet jo aistinut ettei asiat ole kunnossa mutta jatkanut vain jostakin ihmeen syystä suhdetta ehkei sinusta vain koskaan ole löytynyt sitä voimaa katkaista toimimatonta suhdetta.
Koska miehesi on jo lähtenyt kahdesti ei varmastikkaan kannata odottaa enää sitä kolmatta yhteenpaluuta ja onnellista loppuelämää.
Toivottavasti pääset kasvat miehestäsi ajan kuluessa eroon myöskin henkisesti niin pääset rakentamaan uutta parempaa tulevaisuutta.
Kaikkea hyvää sinulle ja valtavasti voimia!!!!
Kummaa miten nämä tunteet menee laidasta laitaan. Viime viikolla oli jotenkin hyvä olo osittain ja positiivinen mieliala eikä itkettänytkään oikeastaan yhtään.
Nyt tuntuu taas ihan kamalalta, kuin seinät kaatuis päälle. Sitä vain rypee itsesäälissä. Tiedän että suren ja itken omaa kurjuuttani ja yksinäisyyttäni. Ottaa päähän sekin kun exällä on toinen siellä kainalaossa hellittämässä tätä tuskaa ja minä joudun olemaan yksin. Oikeastaan minulla ei ole pahemmin ikävä miestäni tai ainakaan en osaa tuntea sitä. Toisaalta nautin tästä omasta rauhasta ja yksinolosta ja toisaalta olisi kiva kun olisi joku jolle puhua asioista.
Tässä yksinäisyydessä olen jopa lupautunut äitini seuraksi hautajaisiin jotta näkisin ihmisiä.... 😳. On lauantaiksi jotain tekemistä, vielä pitäisi keksiä sunnutaiksi jotain. Miten ne sunnuntait onkin nyt niin pitkiä ja pitkäveteisiä.
Mutta olen päättänyt että kyllä tämä tästä. Nyt seuraava etappi on se asunnon saaminen, olen siihen pistänyt toivoni että kun saan sen niin sitten olisi oma uuden elämäni alku 🙂