Olen myös ajatellut sitä, että onkohan se mahdollista mitä tv;ssä aika usein näytetään. Nyt esim Salatut Elämät-ohjelmassa se yksi tyyppi jäi ratikan alle ja sitten se tapasikin kuoleen siskonsa. Se tyyppi oli kuoleman ja elämä rajamailla. Niin järki kyllä sanoo, että höpöä on mutta kun tulee järjetön hetki, niin sitten sen uskookin.

Mie usein mietin, että voisiko jollain tavalla yrittää nähdä kuoleen isän ja äidin ihan oikeasti, siellä kuoleman ja elämän rajamailla. Saisi ne hyvästellä kunnolla ja pyytää, että antaisivat mun olla rauhassa näiden uusien vanhempien kanssa.
Tämmösiäkö miettii yksin, niin sitten alkaa omiin juttuihinsa uskoo ja haluaa kokeilella itsemurhaa joka kuitenkin epäonnistuis mutta kävisi kuoleman ja elämän rajamailla tapaamassa äidin ja isän.

Sitäkin mietin, että voiko tämmöisiä asioita vaikka terapiassa puhua? Näistä puheista voi joutua mielisairaalaan varmaan.

Höpsistä maanvaiva, ei ole olemassa mitään kuoleman ja elämän rajamaata. On joko kuolema tai elämä, kaikki muut on elokuviin keksitty. Katsoin itsekin sen jakson ja ajattelin, että kaikkea sitä saakin esittää ja vielä nuorten suosimassa ohjelmassa. Leikit elämälläsi, jos yrität jonnekin rajamaille päästä. Kun haluat elää, et mitää sellaista yritä. Aiheutat itsellesi vaan vahinkoa tai saatat jopa kuolla ja olet moneen kertaan sanonut, että et halua kuolla. Siis lopeta leikkiminen elämälläsi.

Minunkin vaimoni ilmestyy usein minulle, kun asiat menee hyvin. Mäkättämään, että joko hänet olet unohtanut, kun juhlimaan alan. Puhuin asiasta terapiassa ja hän sanoi, että se on omaa mielikuvitustani, kun en usko, että myös suruaikana voi iloita.

Neuvoisin sinua puhumaan uusille vanhemmillesi näistä asioista. Teillähän on hyvät välit ja tuskin heitä loukkaat vaikka puhutkin kuolleista vanhemmistasi. Onhan sinulla oikeus heitä muistella. Pääasia, että et jää yksin ajatuksiesi kanssa. Voit myös terapiassa puhua vaikka ihan näytät mitä tänne kirjoitit. Eihan mietteesi mitenkään hullua ole, varmaan moni sinun tilanteessasi miettisi ja tuntisi samoja asioita.

Maanvaiva, mistä päättelet kuolleiden vanhempiesi haluavan, ettei sinulla olisi hyvä olla uusien vanhempiesi kanssa? Ajattelen, etteivät vanhemmat oikeasti sellaista halua, vaan päinvastoin toivoisivat kovasti, että sinulla menisi hyvin ja uskaltaisit luottaa uusiin vanhempiisi.

Voisiko kokemuksesi vanhempien ilmestymisestä moittimaan sinua, jos olet elämääsi tyytyväinen johtua sinun syyllisyydentunteestasi? Siitä, että syystä tai toisesta sinusta tuntuu siltä, ettei oikein olisi lupaa ruveta viihtymään uusien vanhempien kanssa, kenties jopa luottamaan ja kiintymään heihin.

Sinä myös tarvitset uusien vanhempiesi huolenpitoa ja sekin voi tuntua siltä, etteivät kuolleet vanhempasi sellaista hyväksy. Aivan kuin hylkäisit heidät, jos uskaltaisit vapautuneesti ja ilman syyllisyydentunnetta ruveta nykyisten vanhempiesi lapseksi.

Eivät kuolleet vanhempasi sinua kuitenkaan luokseen haluaisi, vaan he haluaisivat sinun elävän ja kiintyvän uusiin vanhempiisi.
Olen aivan varma, että he haluaisivat ja toivoisivat sinun olevan ihan kokonaan nykyisten vanhempiesi lapsi ilman syyllisyyttä ja pelkoa kenenkään loukkaamisesta.

Jospa onkin niin, ettet sinä uskalla päästää irti kuolleista vanhemmistasi, koska pelkäät loukkaavasi heitä siirtymällä kokonaan uusien vanhempien lapseksi ja uusien vanhempien kiintymyksen kohteeksi?

Et myöskään loukkaa ketään, jos rohkenisit ruveta puhumaan kuolleista vanhemmistasi nykyisessä perheessäsi. Se olisi sinulta luottamusta ja avoimuutta, joka varmasti ilahduttaisi adoptiovanhempiesi lisäksi myös entisiä vanhempiasi.

Sanoit haluavasi hyvästellä kuolleet vanhempasi. Mutta tiedätkö, yksi tapa hyvästellä heidät ja irrottaa otteensa heistä voisi olla heidän muistelemisensa yhdessä toisten kanssa.
Pystyisitkö ja uskaltaisitko ruveta hyvästelemään kuolleita vanhempiasi puhumalla heistä ja muistoistasi läheistesi kanssa?

Mirri

Kiitos, kun vastasitte.
Mun muistot isästä ja äidistä ovat vähän eriäkö siskolla tai veljellä ja tunsihan nämä adoptiovanhemmatkin ne. Olen kuunnellut, kun ne muistelevat kaikkia hauskoja ja mukavia juttuja. Aina alan miettiin, että missähän mie silloin olin, kun kaikki hauskat jutut tapahtuivat meidän perheessä. En muista isästä kuin sen arkun ja kynttilän ruumisauton, kun isää viettiin 1000km päähän ja mie sain istua edessä äidin kanssa. Siinä isä muistot.
Äidistä muistan tappelut, sossun ja sijoituspaikat. Tavaroiden pakkaamiset ja äidin sanat; tää on vaan sun omaksi parhaaksi.

Minusta tuntuu, että mie kehittelen muistoja eikä niitä oikeasti ole tapahtunut. Kun istun toisten kanssa, kattelen kuvia ja joku kysyy, että muistanko tämän, niin mie sanon, että muistan. Enkä muistaa mitään.. mie kehitän itselleni muiston. Pitäisi koko ajan kysellä, että mitä sitten tapahtui ja olinko mie silloin varmasti mukana vai olinko sijotuspaikassa. Hankala muistella, kun ei muista paljon mitään. tai voiko se muisteleminen ollakin sitä, että kehittää itseänsä muiden kanssa muistamaan asioita vaikka aluksi ei muistakaan mitään. Käyttää siskon ja veljen muistoja apukeinoina ja sitten voisikin olla totta, että alkaa muistaan eikä tuntisi itseään valehtelijaksi. Tekisi itselleen muistoja. Mie joskus kysyin nettuelta, että haluaako se jotain mun isästä kuulla ja se halusi. Sitten menin siskon luo ja sanoin, että kerro jotain kivoja juttuja isästä ja sitten ne jutut kerroin nettukeen. Onko ne sitten muistoja? Vai valehtelinko mie? Onko sitä oikeus ottaa toisten muistot ja omia ne itselleen?

kyllähän nämä adoptiovanhemmat usein puhuvat isästä ja äidistä, siitä mitä ne tekivät, kun olivat nuoria. Ei ne silloin ollut mun vanhempia. Jotenkin tuntuu, että ne kertovat vaan omia tarinoitaan enkä niihin mie kuulu mukaan. En ollut silloin vielä syntynyt. Miten siihen menee mukaan muisteleen? Jos joskus kerron mitä tein kuolleiden vanhempien kanssa, niin tuntuu, että vertailen ja arvostelen oloja nykyiseen ja entiseen. Lisäksi olen aika idiootti, en osaa hienovaraisesti sanoa. Sanon, että vanha äiti teki näin ja sie uusi äiti teet väärin. Väkisinkin loukkaa, kun ei osaa kiertäen, kaartaen sanoa. Samoin tuntuu, että kuollut äiti tulee, kun teenkin asioita uuden äidin kanssa uudella tavalla.

tavallaan sitä hylkäät omat vanhempansa, kun ottaa uudet. Äitikin kyllä mut hylkäsi, kun teki itsemurhan. Vapaaehtoisesta jätti minut. Olisin mullakin siis oikeus se hylätä ja pitää uutta äitiä kokonaan äitinä ja alkaa sille kaikki asiat puhua. Sitten on se, että olin ainakin osaksi syyllinen äidin itsemurhaa.
Niin sitten tulee aina, kun on hauskaa, niin kuin nyt loman jälkeen, heti tunne, että nyt en tehnyt oikein, kun viihdyin koko loman. en tiedä mikä se aika on mikä mun pitää kärsiä rankaistusta, että olin aika hirveä murrosikäinen. Kuitenkin tuntui oikeammalta, kun oli orpo, kun äiti oikein tekemällä teki musta orvon. Mikähän sitten olisi se selitys, että se haluaisi, että mulla nyt menee hyvin. Entäpä jos se halusi, että olen orpo?

Aina mulla pyörii se Salattujen Elämien jakso silmissä. En pääse siitä kuvitelmasta eroon, että voisin nähdä isän ja äidin ja voisi hyvästellä ja selittää asioita. Voisi kysyä, että onko niille oikein, että mulla on uudet vanhemmat nyt? Kuitenkin vissiin uskon, että ei ole mitään rajamaata. Sitten tämmöinen elämä on raskasta, niin mie suurimmaksi osaksi aikaa mietin itsemurhaa.

En mie itsemurhaa noin vaan yritä. Mie mietin sitä pitkät ajat ja teen tarkat suunnitelmat. Mie jopa soitan papille ja kyselen sen aikataulua (ettei sen aikataulut mee sekaisin, kun mun hautaus pitäisi toimittaa.) Muutenkin suunnittelen kaikki mitä tapahtuu mun kuoleman jälkeen ja sitten jo muut huomaavat mitä suunnittelen. Ja taas huolestuvat lisää.
Joskus joku täälläkin on miettinyt, että onko mielisairaalla äidillä oikeus olla äiti ja pitää lapsi kotona. Mie mietin usein, että onko mielisairaalla lapsella oikeus omaisiin, onko mulla oikeus jo toiseen äitiin ja isään. Yhdet jo käytin loppuun ja silti otin toisen äidin ja isän ja jatkan edelleen mielisairaita ajatuksiani.

maanvaiva kirjoitti 17.03.2005 klo 15:20:
Mun muistot isästä ja äidistä ovat vähän eriäkö siskolla tai veljellä ja tunsihan nämä adoptiovanhemmatkin ne. Olen kuunnellut, kun ne muistelevat kaikkia hauskoja ja mukavia juttuja. Aina alan miettiin, että missähän mie silloin olin, kun kaikki hauskat jutut tapahtuivat meidän perheessä. En muista isästä kuin sen arkun ja kynttilän ruumisauton, kun isää viettiin 1000km päähän ja mie sain istua edessä äidin kanssa. Siinä isä muistot.
Äidistä muistan tappelut, sossun ja sijoituspaikat. Tavaroiden pakkaamiset ja äidin sanat; tää on vaan sun omaksi parhaaksi.

KOMMENTTI:
Tästä edellisestä kertomastasi voi todeta, että Sinulle on jäänyt tosi ikäviä traumoja lapsuudesta. SInä todennäköisesti haluatkin muistaa ne ikävät asiat. Hyväksyä vain voinee että elämä tuo ja vie, ottaa ja antaa. VAlitettavaa että elämäsi muistot ovat väin surullisia.

Minusta tuntuu, että mie kehittelen muistoja eikä niitä oikeasti ole tapahtunut. Kun istun toisten kanssa, kattelen kuvia ja joku kysyy, että muistanko tämän, niin mie sanon, että muistan. Enkä muistaa mitään.. mie kehitän itselleni muiston. Pitäisi koko ajan kysellä, että mitä sitten tapahtui ja olinko mie silloin varmasti mukana vai olinko sijotuspaikassa. Hankala muistella, kun ei muista paljon mitään. tai voiko se muisteleminen ollakin sitä, että kehittää itseänsä muiden kanssa muistamaan asioita vaikka aluksi ei muistakaan mitään. Käyttää siskon ja veljen muistoja apukeinoina ja sitten voisikin olla totta, että alkaa muistaan eikä tuntisi itseään valehtelijaksi.

KOMMENTTI:
Eli se, mitä kuvittelet, lienee sitä mitä olisit halunnut olevan elämäsi oikeiden vanhempiesi kanssa, onko näin ? Mutta ymmärräthän sen, että ne väkisin tehdyt kuvitelmat vain turruttavat ja sotkevat Sinun ajatusmaailmaasi, ja tekevät aikaan erittäin huonoja asioita. Voisitko ajatella niin, että lopettaisit kuvitelmat, ja katsoisit asioita niin kuin ne ovat ? Eli voit todeta, että et muista juuri mitään mistään.

Ei ne silloin ollut mun vanhempia. Jotenkin tuntuu, että ne kertovat vaan omia tarinoitaan enkä niihin mie kuulu mukaan. En ollut silloin vielä syntynyt. Miten siihen menee mukaan muisteleen? Jos joskus kerron mitä tein kuolleiden vanhempien kanssa, niin tuntuu, että vertailen ja arvostelen oloja nykyiseen ja entiseen. Lisäksi olen aika idiootti, en osaa hienovaraisesti sanoa. Sanon, että vanha äiti teki näin ja sie uusi äiti teet väärin. Väkisinkin loukkaa, kun ei osaa kiertäen, kaartaen sanoa. Samoin tuntuu, että kuollut äiti tulee, kun teenkin asioita uuden äidin kanssa uudella tavalla.

KOMMENTTI:
En usko että adoptiovanhempasi valehtelevat Sinulle, kuvitelma on Sinulla itselläsi. Ja toisaalta pelkkä tosiasia on se, että kuollut ei tule takaisin, niin ei ole käynyt kellekään ja ei käy SInullekaan. Kenenkään mieli ei kestä tuollaisia asioita.

tavallaan sitä hylkäät omat vanhempansa, kun ottaa uudet. Äitikin kyllä mut hylkäsi, kun teki itsemurhan. Vapaaehtoisesta jätti minut. Olisin mullakin siis oikeus se hylätä ja pitää uutta äitiä kokonaan äitinä ja alkaa sille kaikki asiat puhua. Sitten on se, että olin ainakin osaksi syyllinen äidin itsemurhaa.

KOMMENTTI:
Et ole syyllinen äitisi tekoon, hän itse on päätöksensä tehnyt, et sinä. Jos Sinä olisit päätöksen tehnyt, hän eläisi varmasti. Sinulla on nyt uusi äiti, joka rakastaa ja välittää SInusta, älä kieltäydy siitä. Huonommin olisi, jos Sinulla ei olisi ketään. SInun oikean äitisi olisi voinut viedä vaikka autokolari, elämässä mikään ei ole varmaa. Huomista et tiedä, mutta menneeseen ei voi jäädä elämään. SInun tulee astua tähän hetkeen isoilla kengillä, ja päättää että elät tätä elämää, ja mennyt on takana. Asioille et voi mitään, niitä ei voi muuttaa enää. Kuollut ei palaa !

Niin sitten tulee aina, kun on hauskaa, niin kuin nyt loman jälkeen, heti tunne, että nyt en tehnyt oikein, kun viihdyin koko loman. en tiedä mikä se aika on mikä mun pitää kärsiä rankaistusta, että olin aika hirveä murrosikäinen. Kuitenkin tuntui oikeammalta, kun oli orpo, kun äiti oikein tekemällä teki musta orvon. Mikähän sitten olisi se selitys, että se haluaisi, että mulla nyt menee hyvin. Entäpä jos se halusi, että olen orpo?

KOMMENTTI:
Hui hai, olet liian ankara itsellesi. JOkaisella on kausia, hyviä ja huonoja. Voin todeta että en ole helppo ollut itsekään murrosiässä, mutta selvitty on. Aikuinen nyt, ja kiitollinen siitä että pahempia töppäilyjä ei tullut tehtyä. Sinun pitäisi ajatella niin, tai ainakin yrittää, että Sinulla on läheiset ja rakastavat vanhemmat nyt. Tuskin äitisi ajatteli yhtään mitään kun itsensä tästä maailmasta pois vei. Mutta älä toista äitiäsi, älä laita asiaa kiertämään, se ei paranna mitään. Sinulla on taatusti vielä elämässä mahdollisuuksia, kun luovut menneistä ja ajattelet tulevaasi. Voit vain yllättyä, ja kiittää itseäsi siitä, että jatkat elämääsi, ja jätät menneen. En voi sanoa että kokonaan pitäisi unohtaa, mutta miksi kiusata itseään asioilla, joille ei voi enää mitään ??

Aina mulla pyörii se Salattujen Elämien jakso silmissä. En pääse siitä kuvitelmasta eroon, että voisin nähdä isän ja äidin ja voisi hyvästellä ja selittää asioita. Voisi kysyä, että onko niille oikein, että mulla on uudet vanhemmat nyt? Kuitenkin vissiin uskon, että ei ole mitään rajamaata. Sitten tämmöinen elämä on raskasta, niin mie suurimmaksi osaksi aikaa mietin itsemurhaa.

KOMMENTTI:
Se Salkkarit pitäisi poistaa koko telkkarista, ihan huuhaata. Ei tuolla tavalla käy kenellekään. Ymmärrän sisäisen tuskasi ja ikävän, mutta vanhempiesi on hyvä olla, he ovat siellä missä ei ole tuskaa ja kipua. He antavat siunauksensa SInulle jatkaa hyvää elämää, uusien vanhempiesi kanssa. Uskon että vanhempasi olisivat iloisia siitä, että Sinulla on perhe, joka huolehtii Sinusta. Elämää ei aina voi ymmärtää, mutta kaikella on tarkoituksensa, kaikilla meillä on jotain annettavaa toisillemme.

En mie itsemurhaa noin vaan yritä. Mie mietin sitä pitkät ajat ja teen tarkat suunnitelmat. Mie jopa soitan papille ja kyselen sen aikataulua (ettei sen aikataulut mee sekaisin, kun mun hautaus pitäisi toimittaa.) Muutenkin suunnittelen kaikki mitä tapahtuu mun kuoleman jälkeen ja sitten jo muut huomaavat mitä suunnittelen. Ja taas huolestuvat lisää.
Joskus joku täälläkin on miettinyt, että onko mielisairaalla äidillä oikeus olla äiti ja pitää lapsi kotona. Mie mietin usein, että onko mielisairaalla lapsella oikeus omaisiin, onko mulla oikeus jo toiseen äitiin ja isään. Yhdet jo käytin loppuun ja silti otin toisen äidin ja isän ja jatkan edelleen mielisairaita ajatuksiani.

KOMMENTTI:
Haetko huomiota tällä itsemurhaviestillä, vai mikä sen tarkoitus on? Tällaiset viestit ovat väärin, SInulla on oikeus uusiin vanhempiin, ja ei oikeutta tuhota elämääsi. Et Sinä omia alkuperäisiä vanhempiasi ole käyttänyt loppuun, he valitsivat vain toisen tien, syy ei ole SInussa, usko pois. Koska tiedostat että ajatuksesi ovat mielisairaita, voit varmaan myös sitten lopettaa ne tietoisesti ja palata normaaliin arkeen. Kun on niin, että joskus jotkut ihmiset käyttäytyvät näin kuten edellä, että pelottelevat muita, eivät kuitenkaan ole tosissaan, oletko SInä ? Koska jos olet todella näin, silloin on aika tämän nettuen ottaa selville kuka olet ja viestittää asiat eteenpäin, jotta ihmishenki säästyy. Kuulostaa tosi kurjalta tuo itsemurha-ajatus. Ei, ei itsemurhalla mitään voita. Mutta jokainen päättää itse elämästään. Toivon että palaat arkeen ja todellisuuteen tai haet todellakin oikeaa ammattiauttajaa itsellesi ja äkkiä😠...

Nytpä todellakaan en ymmärrä mitä sellaista kirjoitin, että tekstini ei kelpaa julkaisuun. Aika ronskia tekstiä sanoi tämä yksi kirjoittaja verrattuna siihen mitä minä kirjoitin? Nytkö tämä keskustelu tähän jäi, että maanvaiva tuntee itsensä vain huomiota tavoittelevaksi??

Minulle jäi hieman epäselväksi, että haluaako ketjun aloittaja maanvaiva tätä keskustelua jatkettavan. Sen vuoksi en julkaissut kenenkään viimeisimpiä kirjoituksia lainkaan. Toivottavasti kukaan ei pahoittanut mieltänsä; joskus on tosi vaikea päättä, että mitä julkaista ja mitä ei - siinä tulee välillä myös virhearvioita. Kerrotko, maanvaiva, haluatko jatkaa vielä tätä keskustelua?

akaton ukko? kirjoitti 21.03.2005 klo 09:15:

Nytpä todellakaan en ymmärrä mitä sellaista kirjoitin, että tekstini ei kelpaa julkaisuun. Aika ronskia tekstiä sanoi tämä yksi kirjoittaja verrattuna siihen mitä minä kirjoitin? Nytkö tämä keskustelu tähän jäi, että maanvaiva tuntee itsensä vain huomiota tavoittelevaksi??

Akaton ukko, viittaat varmaan tekstiini.Etkö ole koskaan kuullut sitä,että joillakin ihmisillä ainoa keino saada huomiota, on uhata tappaa itsensä?
Totuutta on katsottava silmiin, ja asioita. Näissä tilanteissa ei voi olla läpi sormien ja tiirailla vaan. Sen verran tiedän itsekin, että itsemurhaa yrittäneitä auttaneena, on totuuksien aika joskus ja yleensä he havahtuvat ajattelemaan asioita positiivisesti. Mutta ensi kädessä on niin, että jokainen päättä itse elämästään. Olet varmaan lukenut lehdistä että mikä sillä oli, kun teki itsemurhan ja mitään ei ollut hätää ?? Niinpä, ei aina voi tietää.

Ei kai minulla voi sellaista oikeutta olla, että määräisin kuka saa kirjottaa vaikka aloitinkin otsikon. En ainakaa halua sitä oikeutta.

Anteeksi kaikille , mie sekoilen ja sekotin moderoijankin näköjään, kun laiton omien kirjotuksieni perään, että en halua viestejä julkastavaksi. En tarkoitttanut tietenkään muiden viestejä. Näköjään epäselvästi kirjotin.
Eikä kyllä ollut tarkotus että mun juttu olisi itsemurhaviesti enkä hae huomiota kirjotuksellani. sitten vaan vedin johtopäätöksen, että yleensäkin kirjotan väärin ja vääristä asioista, eikä mulla oikeuksi niin tehdä. Näin ajattelen koska olen aspergren, en osaa muuten ymmärtää kuin sen mikä kirjotetaan.

En mie uhkaiile millään tavalla itsemurhallani, en ainakaan omasta mielestäni. Mie en osaa asioita tehä niin, että vaan nyt söisin pillereitä tai hyppäisin sillalta alas. Mun pitää suunnitella se juttu hyvin tarkkaan. ja haluan että mulla on aina olemassa kaksi valmista vaihtoehtoa mitkä on hyvin tarkkaan suunniteltu.

eka vaihtoehto on eläminen. Mun päivät on suunniteltu hyvin tarkoin, koska mie en selviä ilman aikatauluja. Aamulla lähden tavalliseen kouluun, sitten lähden sieltä puoliltapäivin nuorisopolille, siellä on yksityisope. Siellä puhun asioistani, mitkä olen päätelty edellisenä viikolla, enoni kanssa, joka on mun oma hoitaja. Kaksi kertaa viikossa on terapiaa, yksi kerta lääkäri. Keskiviikkona yritän puhua vanhemmilleni. Viikonloput yritän olla normaali nuori.

Sitten jos en kuitenkaan näinkään selviä, niin mulla on koko ajan menossa myös itsemurhasuunnitelmat, jos kaikki menee pieleen. En niistä kelleen puhu, aina kun kärähdän, niin lupaan, että heti alan puhuu, jos tulee pahat ajat. En sitten kuitenkaan kehtaa puhua, koska aattelen juuri noin, että muut luulevat, että esitän vaan jotain tai pelottelen.
Mie saan ihan tarpeeksi huomiota ilman itsemurhalla uhkailua. Olen ainut kotona asuva lapsi, joskus saan jopa liikaa huomiota. Sitä paitsi kun mun suunnitelmat paljastuvat, niin jouvun aina enemmän hankaluuksiin, menetän oikeuksia mitä olen saanut.

haluan elää mutta on myös päiviä, että en halua. Siksi oikeastaan aloitinkin juttuni, että oppisin näille vanhemmille puhuu pahoista ajoista, että en itseni tappaisi. mie yritän ja yritän jotenkin selvitä, musta pitäsi joskus tulla jotain, nyt vaan olen syvällä jossain.

maanvaiva kirjoitti 21.03.2005 klo 12:49:

En mie uhkaiile millään tavalla itsemurhallani, en ainakaan omasta mielestäni. Mie en osaa asioita tehä niin, että vaan nyt söisin pillereitä tai hyppäisin sillalta alas. Mun pitää suunnitella se juttu hyvin tarkkaan. ja haluan että mulla on aina olemassa kaksi valmista vaihtoehtoa mitkä on hyvin tarkkaan suunniteltu.

eka vaihtoehto on eläminen. Mun päivät on suunniteltu hyvin tarkoin, koska mie en selviä ilman aikatauluja. Aamulla lähden tavalliseen kouluun, sitten lähden sieltä puoliltapäivin nuorisopolille, siellä on yksityisope. Siellä puhun asioistani, mitkä olen päätelty edellisenä viikolla, enoni kanssa, joka on mun oma hoitaja. Kaksi kertaa viikossa on terapiaa, yksi kerta lääkäri. Keskiviikkona yritän puhua vanhemmilleni. Viikonloput yritän olla normaali nuori.

Sitten jos en kuitenkaan näinkään selviä, niin mulla on koko ajan menossa myös itsemurhasuunnitelmat, jos kaikki menee pieleen. En niistä kelleen puhu, aina kun kärähdän, niin lupaan, että heti alan puhuu, jos tulee pahat ajat. En sitten kuitenkaan kehtaa puhua, koska aattelen juuri noin, että muut luulevat, että esitän vaan jotain tai pelottelen.
Mie saan ihan tarpeeksi huomiota ilman itsemurhalla uhkailua. Olen ainut kotona asuva lapsi, joskus saan jopa liikaa huomiota. Sitä paitsi kun mun suunnitelmat paljastuvat, niin jouvun aina enemmän hankaluuksiin, menetän oikeuksia mitä olen saanut.

haluan elää mutta on myös päiviä, että en halua. Siksi oikeastaan aloitinkin juttuni, että oppisin näille vanhemmille puhuu pahoista ajoista, että en itseni tappaisi. mie yritän ja yritän jotenkin selvitä, musta pitäsi joskus tulla jotain, nyt vaan olen syvällä jossain.

Hei,
kiva että vastaat. Mitä olet itse mieltä, auttaako terapia, vai onko kuitenkin niin, että elämäsi menee liian kaavaa, joka päivälle jotain skarpattavaa liikaa ?Kuinka koulu menee? Onko Sinulla ystäviä? kuinka koet ystäviesi ajatukset ja tuntemukset Sinua kohtaan? Voisitko selventää hieman mitkä SInun mielestäsi ovat vahvuuksiasi ja heikkouksiasi? Mitä tarkoitat suunnitelmilla jotka paljastuvat??
Hyvä että yrität selvitä asioista. Jotenkin kuitenkin tuntuu sille että syy ei välttämättä ole siinä kuitenkaan että Sinulla on sijaisvanhemmat, vaan jossain muussa syvällisemmässä? Mitä olet itse tästä mieltä?
KUnpa voisin auttaa Sinua vaikeuksissasi, sen mielelläni tekisin.

Auttaa terapia, sen kaa puhun nykysin paljon ukista, ukkia rakastin eniten elämässäni. Sitäkään nyt ei viitsi monelle sanoa, mutta ukki mulle on ollut melkein tärkeämpi kuin isä ja äiti. ukkikin kuoli neljä vuotta sitten, mutta nyt sitä muistelen terapeutin kanssa.
Enkä mie kyllä enosta luovu, sen haluan joka päivä nähdä.

Olin luokkani paras joulutodistuksen aikaan. Siksi käynkin sairaalakoulua osittain kun mua kiusataan aika tavalla koulussa. Oma syyni, mie innostun liikaa aina asioita selvittään tai tinkaan opejen kanssa. Muut eivät sitä kestä vaan käskevät mun pitää turpani kiinni, haukkuvat professoksi ja muuta. Mulla on kyllä vaikeuksia äidinkielen kanssa, joudun käymään tukiopetuksessa. Sanon vääriä sanoja, mitkä eivät oikeastaan mitään tarkoita, tai sitten sanon monta samaa tarkoittavaa saa peräkkäin. Niinku, että, jotta, koska ja kun, sitten pääseekin koko luokka nauraan.

ei ole muita ystäviä kuin serkku ollut enää joulun jälkeen. En ole viitsinyt lähteä kylile pahemmin viikonloppuisin tai iltaisin, niin kaikki kaverit ovat jääneet. Nyt, kun käyn sairaalakoulua, niin en kyllä enää viitsi normaali-nuorten kanssa olla. Tunnen itseni todella sairaaksi.

Siis mulla on suunnitelma miten voi itseni tappaa. Viimeksi keräsin pillereitä noin 50. sieltä sun täältä, meni aika kauan. Sitten tein jäähyväiskirjeet, päätin päivän milloin tapan itseni, tosi tarkan aikataulun. Sitten äitini poikkesi tavallisista kaavoista eli siivosi vääränä päivänä ja kaikki löytyi.
tai saatoin katsella siltaa ja merkata ylös milloin ihmiset kulkivat ja milloin oli hiljaista, että voisi hypätä alas, että kukaan ei ehdi pelastaa. Tein tutkielmaa noin kuukauden. Asun kyllä niin pienessä paikassa, että täällä voi tehdä sillalla kävelijöistä aikataulut. Mutta sitä en hoksannut huomioida, että joku autoilija voi pysäyttää autonsa, hypätä kaikkien kaiteiden yli ja pelastaa mut.
Tällä hetkellä ei ole olemassa mitään suunnitelmaa. Mie tarvitsen todella kaavanmukaisen aikataulun, enkä paljon vapaata aikaa, sitten ei jää aikaa tehdä suunnitelmia. On mulla tietenkin vapaata, senkin kyllä olen aikatauluttanut itse. Syön iltaruuan ja samalla puhun vanhempien kanssa jotain, sitten hiihtään koirien kanssa, sitten läksyjä jne. Mie tarvitsen aikataulut ne ovat mun elinehto.

Ei ole mitään syvällistä ongelmaa kai, tai sitten se on koulukiusaus. Olen siitä puhunut vanhemmilleni ja kävimme rehtorin luona, Se sanoi, että meidän koulussa ei ole tapana koskaan ollut ketään kiusata. Mie olen uusi tässä koulussa, joten vika pitää olla mussa. joka hetki mietin miten tekisin toisin, että muut eivät minuun hermostu. yöt mietin ja teen aikataulua mitä sanoisin tunnilla, opettelen lauseet ulkoa, että ei tulisi virhesanoja. Sitten möhlään ja taas alkaa ivailu. Mie en kehtaa muille mitään sanoa, mie sanon sitten opelle suorat sanat, kun menee hermot. Sitten oonkin taas vaikeuksissa. Inhoan itseäni, omia tapoja ja sitä että en osaa mitään tehdä ihan noin vaan suunnittelematta. Enkä muuten paljon hyväksy, että muutkaan eivät noudata aikatauluja. Hyvin äkkiä sanon opelle, jos yrittävät poiketa lukujärjestyksestä tai myöhästyvät. Enkä sano nätisti vaan ihan suorat sanat. Siinä mun heikkouteni.

Mun vahvuuteni on se, että mie luulen, että musta on tarkoitus tulla jotain suurta. Siksi mulla on nyt näin asiat. Joskus on toisin, mie meen yliopistoon, tutkin kemiaa, metsää, maanviljeystä ym ja ratkaisen maailman nälänhädän jollain ihmesiemenellä. Nyt mun vahvuudestani tuli heikkouteni, luulen, että ole todellakin hullu.

Sitten on kauhea ikävä kaikkia.

Eipä tekstiäni kuitenkaan julkaistu mutta kirjoitin muistelemisesta ainakin ja kuinka tärkeää muistot ovat. Maanvaiva kyllä sinun muistelemisesi siskon ja veljen kanssa on ihan oikeita muistoja isästäsi ja äidistäsi. Kuuntele siskon ja veljen juttuja, kysele heiltä missä sinä olit. Olet varmaan mukana niissä muistoissa, siskosi ja veljesi muistelevat sinunkin isää ja äitiä. Sinulla vaan on nyt niin vaikeaa, että muistosi ovat jossain piilossa, anna itsellesi aikaa kyllä ne tulevat esiin.

Mitä minulla nyt olisi, jos ei olisi edes muistoja vaimostani ja pojastani.

Elämä kaikille, olemme kyllä todella vaarallisella vesillä, jos sanomme tänne kirjoittavalle, että kirjoituksesi on huomion hakua. Eiköhän jokainen tänne ihan tosissaan kirjoita ja hae apua itselleen.
Jättäisin tuollaiset kommenttien sanomiset ainoastaan asiantuntijoille, he osaavat katsoa milloin nuori on tosissaan , milloin hakee huomioita.
Mieluummin minä itse ottaisin monta kertaa päivässä joltain kirjoittajalta itsemurhaviestin kun ihan tavallisen “hyvin menee, entä miten sulla menee”. Ja sitten saisin kuulla, että ei mennytkään hyvin, itsemurhaa yritin. Minä ainakin rohkaisen ,nuoria varsinkin, puhumaan itsemurha-ajatuksistaan.

Vielä maanvaivalle. Nyt teet itsestäsi syyllisen joka asiaan, ethän nyt mitenkään voi olla syyllinen siihen, että sinua koulussa kiusataan. Lopeta heti tuollainen ajattelu, kiusaajat ovat syyllisiä ja heidän toimiinsa pitää puuttua. Jos kerran pidät aikatauluista (minä myös pidän), niin kirjoita nyt ensimmäiseksi asiaksi, että puhu koulusta vanhemmillesi tai yleensä jollekin aikuiselle ihmiselle.

akaton ukko? kirjoitti 21.03.2005 klo 16:19:
Elämä kaikille, olemme kyllä todella vaarallisella vesillä, jos sanomme tänne kirjoittavalle, että kirjoituksesi on huomion hakua. Eiköhän jokainen tänne ihan tosissaan kirjoita ja hae apua itselleen.
Jättäisin tuollaiset kommenttien sanomiset ainoastaan asiantuntijoille, he osaavat katsoa milloin nuori on tosissaan , milloin hakee huomioita.
Mieluummin minä itse ottaisin monta kertaa päivässä joltain kirjoittajalta itsemurhaviestin kun ihan tavallisen “hyvin menee, entä miten sulla menee”. Ja sitten saisin kuulla, että ei mennytkään hyvin, itsemurhaa yritin. Minä ainakin rohkaisen ,nuoria varsinkin, puhumaan itsemurha-ajatuksistaan.

Hei ,ja kiitos kommentistasi!Kerronpa Sinulle esim, olen itse työskennellyt/työskentelen (viimeksi tänään) vaikeuksissa olevien lasetn puolesta ja parissa, päätyöni ja tekemiseni lomassa. Omat lapseni ovat koulussa, silloin autan muita lapsia, ja hoidan yrityksemme asioita. Mutta se siitä, tämä on sivuseikka. Olen monessa keskustelussa ollut mukana, jossa itsemurhaa yrittäneeltä tai sitä esittäneeltä henkilöltä on kysytty useaan kertaan, jotta onko tällä itsemurha-aikeellasi tarkoitus hakea huomiota ? Moneen kertaan. Se on kysymys monien joukossa, ja koska et tunne tarkempia taustojani, ymmärrän kannanottosi täysin. Kiitos kuitenkin, että olet huomioinut viestini hyvin tarkkaan.
Tämä itse aiheen aloittaja, kirjoitti viimeisimmän viestin, ja mielestäni hän avaa asioita hyvin, ja käsitän että hän on hyvä oppilas ja tietoinen osaamisestaan. usein onkin näin, että as-lapsi on erittäin älykäs, mutta toimii juuri kyseisellä tavalla. Se on osa heidän persoonaa, ja yleensä tuottaa koulussa muille vaikeuksia, enemmän kuin itselleen. Opettajat saattavat ärsyyntyä pienimmistä asioista, sanomisista, ja opettajillekin on uhka, joskus osaamisen vuoksi, joskus käytöksen.

maanvaiva kirjoitti 21.03.2005 klo 14:07:
Auttaa terapia, sen kaa puhun nykysin paljon ukista, ukkia rakastin eniten elämässäni. Sitäkään nyt ei viitsi monelle sanoa, mutta ukki mulle on ollut melkein tärkeämpi kuin isä ja äiti. ukkikin kuoli neljä vuotta sitten, mutta nyt sitä muistelen terapeutin kanssa.
Enkä mie kyllä enosta luovu, sen haluan joka päivä nähdä.

Ihana asia, että Sinulla on läheisiä ihmisiä mm eno, joille voit avautua ja ovat Sinulle ns henkireikä. Olen pahoillani ukkisi puolesta, mutta muistot elävät ja älä luovu niistä. Kaikilla ei ole läheisiä joille puhua, ja joiden kanssa elää elämää mukavasti. SInulla on enosi, tärkeä ihminen, hyvä niin !

Olin luokkani paras joulutodistuksen aikaan. Siksi käynkin sairaalakoulua osittain kun mua kiusataan aika tavalla koulussa. Oma syyni, mie innostun liikaa aina asioita selvittään tai tinkaan opejen kanssa. Muut eivät sitä kestä vaan käskevät mun pitää turpani kiinni, haukkuvat professoksi ja muuta. Mulla on kyllä vaikeuksia äidinkielen kanssa, joudun käymään tukiopetuksessa. Sanon vääriä sanoja, mitkä eivät oikeastaan mitään tarkoita, tai sitten sanon monta samaa tarkoittavaa saa peräkkäin. Niinku, että, jotta, koska ja kun, sitten pääseekin koko luokka nauraan.

Ei, ei ole väärin että innostunut olet, se on hyvä piirre. Älä luovuta, vaan näytä mitä osaat. On muiden murhe se, että nauravat, he ovat hölmöjä niin toimiessaan. Kyllä ne naurajat edestään löytävät, usko pois!!

Siis mulla on suunnitelma miten voi itseni tappaa. Viimeksi keräsin pillereitä noin 50. sieltä sun täältä, meni aika kauan. Sitten tein jäähyväiskirjeet, päätin päivän milloin tapan itseni, tosi tarkan aikataulun. Sitten äitini poikkesi tavallisista kaavoista eli siivosi vääränä päivänä ja kaikki löytyi.

Tiedätkö, äitinä minusta tuntuu pahalle, jos itse kokisin saman, että löytäisin ne pillerit. Entä jos voisit ajatella niin, että äitiäsikin alkaa pelottamaan asiat, kuinka SInun käy? Hyvä että äitisi löysi ne ja säästi elämäsi. Ajattele sitä, että Sinulla on mahdollisuudet moneen asiaan älykkyytesi vuoksi, yhteiskunta tulee tarvitsemaan SInua ja osaamistasi - aivan varmasti. Älä anna periksi ! Jos luovutat, annat periksi, älä tee niin !

tai saatoin katsella siltaa ja merkata ylös milloin ihmiset kulkivat ja milloin oli hiljaista, että voisi hypätä alas, että kukaan ei ehdi pelastaa. Tein tutkielmaa noin kuukauden. Asun kyllä niin pienessä paikassa, että täällä voi tehdä sillalla kävelijöistä aikataulut. Mutta sitä en hoksannut huomioida, että joku autoilija voi pysäyttää autonsa, hypätä kaikkien kaiteiden yli ja pelastaa mut.

pelottavaa, miksi ajattelet noin synkkiä? Älä ajattele, SInussa on muutakin mahdollisuutta kuin kuolema, se ei ole ratkaisu. Ajattele kuinka ikävöit ukkiasi, ja jos teet itsellesi jotain, tulee perheesi Sinua ikävöimään ja jokaisella huono mieli vuoksesi. Ei elämän tarkoitus ole tämä, kunpa voisin tehdä jotain.

Tällä hetkellä ei ole olemassa mitään suunnitelmaa.

Hyvä että ei ole, äläkä suunnittele, ole kiltti. Älä tee itsellesi mitään sellaista, vaan ajattele tulevaa, mitkä mahdollisuudet, mitä voit vielä saavuttaa...

Ei ole mitään syvällistä ongelmaa kai, tai sitten se on koulukiusaus. Olen siitä puhunut vanhemmilleni ja kävimme rehtorin luona, Se sanoi, että meidän koulussa ei ole tapana koskaan ollut ketään kiusata. Mie olen uusi tässä koulussa, joten vika pitää olla mussa. joka hetki mietin miten tekisin toisin, että muut eivät minuun hermostu. yöt mietin ja teen aikataulua mitä sanoisin tunnilla, opettelen lauseet ulkoa, että ei tulisi virhesanoja. Sitten möhlään ja taas alkaa ivailu. Mie en kehtaa muille mitään sanoa, mie sanon sitten opelle suorat sanat, kun menee hermot. Sitten oonkin taas vaikeuksissa. Inhoan itseäni, omia tapoja ja sitä että en osaa mitään tehdä ihan noin vaan suunnittelematta. Enkä muuten paljon hyväksy, että muutkaan eivät noudata aikatauluja. Hyvin äkkiä sanon opelle, jos yrittävät poiketa lukujärjestyksestä tai myöhästyvät. Enkä sano nätisti vaan ihan suorat sanat. Siinä mun heikkouteni.

Siis onko näin että opettajat ovat mukana tässä touhussa, kiusaamassa Sinua? Ei saa olla, johan tuohon pitäisi puuttua ihan tosissaan. Sinulla on oikeus koulurauhaan ja olla oma itsesi - täysin. Rehtori vastaa koulun toiminnasta, ja jos ei suju, on seuraava taho koulutoimi, oman paikkakunnan. Ja sitten jos sekään ei auta, kantelu lääninhallitukselle, ja valitus/kantelu koulun rehtorista. Rikosilmoituksen voit myös tehdä, että opettajat kohtelee huonosti. Laki jo kieltää sen, rikoslaki. Olet tarkka ja jämpti, se on hyvä juttu. Sinunlaisia tarvitaan, eikä se aina ole heikkoutta jos sanoo suorat sanat. Se on oikeus, jos kokee kohtelun olevan koko ajan väärää, on oikeus pitää puolensa. Niin me aikuisetkin teemme, itsekin olen tarkka ja suorasanainen. Pidän puoleni ja lasteni puolta koulussa, heitäkin kiusataan ja on kiusattu. On lasten etu, että koulun toimintaan puututaan, mikäli se rikkoo lakia.

Mun vahvuuteni on se, että mie luulen, että musta on tarkoitus tulla jotain suurta. Siksi mulla on nyt näin asiat. Joskus on toisin, mie meen yliopistoon, tutkin kemiaa, metsää, maanviljeystä ym ja ratkaisen maailman nälänhädän jollain ihmesiemenellä. Nyt mun vahvuudestani tuli heikkouteni, luulen, että ole todellakin hullu.

Et Sinä hullu ole, SInä olet viisas ihminen joka tiedostaa sen itse. Unohda nuo itsemurhat ja keskity siihen mitä osaat. Tiedät että Sinusta tulee jotain suurta, pidä se tavoite ja anna palaa. Älä anna periksi, hienoja ideoita on, ja toivon että voit ne toteuttaakin kun aika on sopiva.Tsemppiä!

Sitten on kauhea ikävä kaikkia.

Niin, kyllä sitä ikävää podenkin itsekin, olen menettänyt läheisiäni, rakkaita ystäviäni, mutta elämä jatkuu -siitä huolimatta. Toisaalta suru on käytävä läpi, luopumisen tuska. Mutta kaikella on tarkoitus, ja kuten tiedät elämä päättyy jossain vaiheessa jokaisella. Mutta paras vaihtoehto on luonnollinen poismeno, ei oman käden kautta. Usko elämään ja itseesi, Sinussa on kuitenkin voimaa, jonka voi lukea teksteistäsi. Ja tuohon koulukiusaamiseen tulee puuttua vielä kovemmalla kädellä, vaadi äitiäsi toimimaan enemmän puolestasi. Hyvää jatkoa, palaamisiin!