Tapasin mieheni 12 vuotta sitten, 19-vuotiaana kakarana. Hänellä oli ikää 11 vuotta enemmän, takana kaksi kariutunutta avioliittoa. En tiedä rakastuinko häneen, elämäni oli silloin palasina maailmalla ja nuoruuden hullunrohkeutta, pelkoa ja tyhmyyttä riittämiin. Nyt tiedän, että hain hänestä jonkinlaista satamaa ja hän minusta laastaria avioero haavoihin. Ja nuorta tyttöä, nimenomaan sitä, hän tarvitsi.
Alkoholi kuului runsaana hänen elämäänsä jo silloin. Juominen oli päivittäistä, ja humalassa hän oli aggressiivinen, arvaamaton ja pelottava. En uskaltanut tai osannut lähteä, jostain syystä. Joskus hän kävi päälle, yleensä vain oksensi ulos katkeruuttaan kaikkea mahdollista kohtaan, lapsuuttaan, exiään, minua. Välillä oli hyviäkin aikoja. Ihania päiviä, hikisiä öitä, kävelyretkiä metsiin ja merenrantaan. Nukkumista sylikkäin. Ja vuodet vierivät. Syntyi ihana poika keväällä 2000. Fiksu, sanavalmis ja herkkä lapsi. Juominen kärjistyi aina ajoittain avoimiksi konflikteiksi. Hänelle tuli potkuja töistä, rattijuopumuksia, pahoinpidellyksi tulemisia, putkareissuja. Välillä hajotti kotona kaikkea mahdollista stereoista tuoleihin, huusi minulle, oli mustasukkainen. Kävi vieraissa, toipa tuliaisina klamydiankin kun muksulla oli ikää 6 kk. Annoin anteeksi aina, tsemppasin hulluna eteenpäin, olin superäiti ja hullunkiilto silmissä eteenpäin paahtava yli-ihminen. Välillä elämä sujui, ja suljin silmäni huonoilta puolilta. Tunsin olevani henkisesti kuollut, suoritin elämääni ja olin tukehtua. Opiskelin ammatin ja kävin töissä. Jos en ollutkaan onnellinen, koitin peittää sen parhaani mukaan.
Muutama vuosi sitten tapahtui samaan syssyyn helvetisi kaikkea pahaa. Kolme kuolemantapausta lähipiirissä, yksi niistä itsemurha. Miehen juominen meni aivan överiksi. Tuli myös suhde toiseen naiseen. Sen paljastuttua tahdoin erota, ja yllättävän helposti siirryimme eri osotteisiin. Itkin hulluna illat yöt, en sitä eroa, vaan kaikkea mennyttä. Oli helvetillinen olo. Miehen suhde ei ottanut tulta alleen, ja elämä meni sekoiluksi. Minä olin heikko, ja otin hänet takaisin. Säälistä, ehkä hieman vielä rakkaudestakin. Ei ollut sydän vielä tyhjä. Menimme naimisiin.
Elämä putosi uomiinsa, alkoi madella eteenpäin tappavan tasaisena ja tylsänä. Miehen juominen tasaantui jokailtaiseksi kaljoitteluksi olohuoneen sohvalla. Mun ahdistus kasvoi hiipimällä. Seksielämä loppui. Aloimme nukkua eri huoneissa. Aloin puhua erosta ja itsekin lipitellä iltaisin. Tiesin, että lapsi kärsii. Masensi hirvittävästi. Ja mitä enemmän ahdisti, sitä enemmän suoritin ja koitin selviytyä. Aloitin taas opiskelun, siivosin hulluna ja koitin olla onnellinen. Hampaat irvessä yritin!!! Vaikka tunsin olevani vankilassa; aloin kaivata vapautta ja sitä nuoruutta joka jäi niin kesken. Tämän kesän alussa masennus oli niin syvä, että purskahtelin itkuun milloin missäkin, kuljin haamuna ympäriinsä ja ajattelin kuolemaa ihanana vapautuksena. Ihanana.
Juhannuksen maissa tapasin netissä miehen. Kaikki mikä siihen liittyy tuntuu oudolta. Olin aina ollut miehelleni uskollinen. Tosin sinä erillään olomme aikana muutama vuosi sitten mulla oli muutama yhdentekevä ohimenevä juttu ilman mitään tunteita. Jotain sellaista kai nytkin kuvittelin hakevani, pikku seikkailua joka muka herättäisi mut eloon. Enpä tiennyt mitä löysin… Jo ekoista sähköposteista olin äimänä. Minähän tunnen tuon ihmisen! Uskomattomia, pitkiä, viisaita, sielukkaita kirjoituksia. Mustaa huumoria ja sarkasmia. Ihan kuin olisin omia tekstejäni lukenut. Sydän hakkasi kun niitä luin, hullun lailla hakkasi. Viikko ekan postin jälkeen puhuttiin puhelimessa. Seisoin kesäkuisessa illassa koiran kanssa metsässä ja vastasin kun hän soitti. Tuntui, kun olisin puhunut jollekin vanhalle tutulle. En ujostellut tai ollut mitenkään kipsissä, kuuntelin sitä matalaa seksikästä ääntä ja olin tulikuuma varpaista hiusrajaan asti. Koko maailma heitti kärrynpyörää. Tavattiin hotellissa pari viikkoa ekan puhelun jälkeen. En tiedä mitä intohimo merkitsee muille, mutta itselleni se ei ollut merkinnyt paskaakaan ennen kuin kosketin sitä ihmistä. Ei mitään merkitystä ajalla, paikalla, ei millään. Ja niin sinäminä-paskalta kuin kuulostaakin, meidän sielut tunnistivat toisensa heti. Mikään, ei mikään, ollut enää entisellään kun lähdin siitä hotellista. Eikä ole kulunut päivääkään ilman loputtoman pitkiä puheluita, ilman kymmeniä ja satoja tekstiviestejä. Mitäs helvettiä kieltämään, olen sekopäisen mielipuolisen rakastunut häneen. Ja nyt kun olen, en ole lainkaan varma olenko ollut koskaan ennen. Sillä taidan tietää, että rakkauden kuuluu tehdä saatanallisen kipeää, sen pitää tuntua sydämen ja mahan lisäksi koko sielussa. Sillä tämä todella sattuu, monestakin syystä..
Hän elää varattuna tahollaan, ystävyydeksi muuttuneessa tottumusavoliitossa. Minä teen kipeää lähtöä, yritän tehdä, tästä avioliitosta joka on ollut sammuva hiili jo kauan. Aivan liian kauan. Tapaan hänet joskus, viimeksi toissapäivänä. On aivan sanoinkuvaamatonta kävellä tapaamaan häntä. Sydän hakka, veri kohisee korvissa. Hengästyttää, pelottaa, melkein itkettää. Ja sitten, kun päästään toistemme näköpiiriin, taikapiiriin, kaikki muua katoaa kaukaisuuteen. On vain sen jumalaisen ihmisen tulikuuma iho ja hypnoottiset silmät ja hiukset joihin upotan sormeni ja hukun. Ei sitä voi sanoilla selittää, ei järjellä…Sydämellä vaan näkee paljon paremmin. Paljon. Ihan kuin olisin oikeasti elossa, ihan aivan oikeasti elossa ensimmäistä kertaa vuosiin! Nyt näen paremmin, kuulen paremmin, haistan kaikki maailman tuoksut. Ja seksi…noh, ei voi kuvailla. Se on sitä mitä harrastavat taivaissa tavanneet. Tajunnan räjäyttävää.
Nyt ajattelette, että voi luoja tuotakin reppanaa… Etsii pakoreittiä itselleen tarttumalla ensimmäiseen mieheen joka vastaan kävelee, vajoaa turvaan rakastumisen sekopäiseen tunteeseen tai koittaa elää nyt sitä nuoruutta joka joskus kesken jäi. Ehkä, en kiellä, ehkäpä se on niin. Mutta tiedän, että tämä mies on lopullisesti avannut mun pölyiset silmät. Jossain tämän talon seinien sisäpuolella on maailma, jossa voi tapahtua ihan mitä tahansa. Minullekin. On olemassa kuutamoöitä, joissa voi seisoa vasten jonkun vahvaa rintaa ja olla juuri niin heikko ja pieni ja pelokas ja…onnellinen kuin on. On olemassa ihmisiä joita varten mun ei tarvitse pukea minkäänlaista maskia tai ilmettä naamalleni. Ei tarvitse teeskennellä ja ymmärtää loputtomiin, voi vain olla olemassa ja elää. Juuri sinä sadasosasekunnin hetkessä. Ei eilisessä tai huomisessa, vaan juuri siinä. Pelkään, että en saa häntä pitää. Oikeastaan tiedän, että en. Huolimatta siitä että joinain omituisina hetkinä olen kuulluut hänen sanomanaan ne taikasanat ”minä rakastan sua.” Hän taitaa olla vain mulle lähetetty pelastusenkeli, joka näyttää tien minne mennä. Ja silti…Mun sielussa on jo sen ihmisen mentävä aukko johon saattaa kasvaa helvetillinen arpi. Mun patakuningas…
Entä avioliittoni…Itkin kai kaiken ulos itsestäni silloin vuosia sitten. Nyt en ole itkenyt. Kerroin haluavani eron, eikä sydämeni pamppaillut yhtään. Hän ei ehkä halua. Vaikkei tahdo minuakaan. Tuntemattomaan lähteminen ei ole helppoa kellekään, ei minullekaan. Mutta jospa nyt oppisin olemaan katsomatta taakse. Jos nyt olisi aika mennä. Stellan sanoin tekisi mieli huutaa, ja aika paljon olen mielessäni viimepäivinä huutanutkin, että ”anna mun olla ja unohtaa.” Ja kun olen sen pimeään huutanut, en ole ihan varma kummalle heistä sen sanoin…?
Jostain tuhkasta tulee nousemaan uusi ja vahva minä. Hyvä ja läsnäoleva äiti, ensisijaisesti. Olen tavallaan kaikesta kiitollinen. Kun on tuntenut näin, laidasta laitaan viiltävää pettymystä, vihaa, surua, intohimoa, rakkautta, ei voi olla kuin kiitollinen. Joku saattaa elää elämänsä läpi saamatta tuntea. Ja vaikka sielu tulee mustelmille ja arpiseksi, on se sentään eläneen ihmisen sielu. Sillä nyt minä oikeasti elän. Elän. 😎