Hain NetTuesta vastauksia ja yritin antaa panokseni plovesr2:lle, joka kyseli millaista on elää masentuneen kanssa. Juutuin
sitten kahlaamaan minua ja muita auttaneiden kommentteja läpi. Tuloksena tuli kuitenkin niin paha mieli ja vaikea olo, että minun
oli pakko kirjoittaa. En viitsi enää varastaa muiden palstoja ja ketjuja, joten aloitin omani.
Olen antanut kaikkeni ja annan vielä toisen kerran. Ja kolmannenkin, jos tarvitsee. Silti tahtoo välillä usko loppua
tulevaisuuteen vaimoni kanssa. Olen jo valmistautunut eroon, jota en halua ja deittailuun, joka etoo, koska vaimoni on kaikki,
mitä elämältäni haluan.
Meillä oli vaimoni kanssa juuri nelivuotispäivä. Toinen hääpäivämme tulee loppukesästä. Ystävämme ovat saunailtoina
keskenään miettineet, voiko sellaista onnea olla, kuin meillä. Olemme olleet vaimoni kanssa puheenaihe, koska vielä kolmen
vuoden seurustelun jälkeen kuhertelimme, kuin vastarakastuneet. Pari kolme vuotta elämästämme oli satua.
Viime jouluna vaimoni alkoi etääntyä. Hän jätti joskus vastaamatta, kun sanoin rakastavani. Hän jätti joskus heiluttamatta
hyvästiksi, kun seurasin hänen töihin lähtöään ikkunasta. Pian hän myönsikin ahdistuneensa hieman ja masentuneensa.
Mikään ei tahtonut kiinnostaa ja oli tylsää ja ikävää. Kaiken kaikkiaan olemme päätelleet, että se johtui vaimoni työskentelystä ja
rahaongelmista ja yhteisen tekemisen ja puhumisen puutteesta. Vaimoni on nyt tehnyt kolmisen vuotta töitä ja puolet ajasta
käynyt myös koulua. Joskus yhteinen aika on ollut niin vähissä, ettemme nähneet, kuin herätessä ja nukahtaessa. Tilanne
tasaantui kyllä, mutta kenties jätti jälkiä.
Koko seurustelumme ajan jompi kumpi on ollut opiskelemassa, joten tulot ovat olleet kyseenalaiset. Aina ei ole siis ollut varaa
ottaa kunnon lomaa tai tehdä impulsiivisia ja spontaaneja ostoksia ja reissuja. Aina ei ole voinut mennä syömään ja elokuviin.
Olemme kuitenkin pärjänneet ja olen aktiivisesti etsinyt töitä kouluni ohelle ja päätteeksi.
Koulunkäyntini on aiheuttanut myös sen, ettei elämässäni tapahdu paljoa. Viimeinen vuosi on ollut pääasiassa kirjatenttejä ja
tutkimuksia, joten koulussa käynti on muuttunut kotona opiskeluksi ja mielenkiintoinen keskustelu vähentynyt. Tällekin olen
alkanut tekemään jotain, mutta kukaties liian myöhään.
Pari kolme kuukautta sitten vaimoni sanoi masennuksen pahenneen siihen, ettei tiedä rakastaako minua. Murruin täysin, mutta
sain kasattua itseni ja yhteisen keskustelun ja viikon synkistelyn jälkeen päätimme tarmokkaasti jatkaa ja yrittää. Sama toistui
kuukautta myöhemmin, kun vaimoni kertoi ihastuksestaan. Töissä oli joku mies, jonka elämässä tapahtuu kaikkea. Hänellä on
perhe ja talous reilassa. Kaikki toimii. Murruin, mutta keskustelimme asian taas läpi. Ehkä hän ihastui fantasiaan.
Aina, kun hän on kertonut ongelmasta, asia on selvitetty. Olen parantanut tapojani. Ensimmäistä kertaa pelkäsin menettäväni
vaimoni, mikä tuntui kuolemalta. Tuntui, kuin olisin lähellä kaiken menettämistä ja tajusin rakkauteni määrän. Kaikki unelmani
sortuivat käytännön ratkaisuiksi. Unelmatyöstä tuli elannontekemistä. Työtä, jolla voi ansaita hyvinvointia vaimolle ja perheelle.
Unelmatyöstä sai enemmän rahaa, kuin muusta työstä ja voi ansaita vielä paremman elämän vaimolle. Kaikki tekemiseni
tähtäsi vaimoni hyvinvointiin.
Viikko sitten vaimoni kertoi suhteestaan ja petoksestaan. Hän ojensi minulle sormuksensa ja sanoi: ”Musta tuntuu, että sun
pitää ottaa nää takas.” En olisi tuntenut puukkoa kyljessäni, jos joku sen olisi sinne työntänyt. Huusin sekavana: ”Miksi!? Älä!
Miksi?!” Vaimoni pelkäsi minua ensimmäisen kerran elämässään, vaikken koskenutkaan häneen. Saan vieläkin raivo-,
masennus-, mustasukkaisuuskohtauksia, jolloin pyrin sängyssä tuskissani, revin hiuksiani, huudan, itken. En tiedä, koska
tunteet tasaantuvat tai lakkaan ajattelemasta asiaa joka tunti, päivä, viikko ja kuukausi. Tai koska osaan ajatella pettämistä ja
suhdetta masennuksen, mielen sairauden, tuotteeksi. Sairauden pohjakosketukseksi.
En voi käsittää, miten hän on pitänyt yllä suhdetta mieheen, joka ei kiinnosta häntä. Mieheen, joka ei herätä hänessä muuta
tunnetta, kuin syyllisyyden ja ehkä uutuuden viehätyksen. Hän on itsekin sanonut miestä, kauniimman termin puuttuessa,
rumaksi. Ei ollenkaan hänen tyyppiseksi. Ja kahdeksan kuukautta. Joulukuussa he lähettivät ensimmäiset ”rakkkauskirjeet”
sähköpostissa, tammikuussa suutelivat ensimmäisen kerran ja kuukausi sitten naivat ensimmäisen kerran, johon koko suhde
päättyi.
Annan taas anteeksi. Ymmärrän. Tunnen sympatiaa. Rakastan niin paljon, etten voi luopua vaimostani. Olen niin ylpeä
liitostamme, etten voi heittää sitä menemään. Ensimmäiset vuotemme olivat niin satumaisia, ettei viimeinen vuotemme voi olla
todellinen. Viimeinen vuotemme on jonkin syöpäläisen aikaansaannos. Vaimoni itki joskus, kun näki unta, jossa oli toinen mies.
Annan anteeksi. Annan tukeni ja kannustukseni ja ymmärrykseni. Olen antanut jo kaikkeni, mutta annan sen vielä kerran.
En tiedä mikä sattuu eniten. Vaimoni sairaus, jos se sitä on, vai se etten osoittaa rakkauttani enkä vastaanottaa sitä, vai
mielikuvat ja tieto kaikesta tapahtuneesta. Ensimmäinen vaihtoehto sattuu sympatiasta ja pitää uskoani yllä ja patistaa
auttamaan vaimoani. Toinen masentaa ja väsyttää ja lakastuttaa uskoani. Kolmas raivostuttaa ja herättää erohaluja.
Mistä saan voimia kestää nämä koettelemukset? Miten jaksan?
Hei, viestisi oli koskettava ja sydäntä särkevä. Tunnut olevan voimakastunteinen mies, jolla on terveet arvot. Joskus elämä kohtelee meitä julmasti ja epäoikeudenmukaisesti.Saanko siteerata vähän lauseitasi ja kertoa mitä ajatuksia ne minussa herättävät:
"...alkoi etääntyä ja kertoi masentuneensa ja ahdistuneensa" Onko vaimollasi lääkärin diaknosoima masennus ja onko hänellä siihen lääkkeet? Tämmöiset puheet masennuksesta pettämisen yhteydessä on monesti jonkinlaisen oikeutuksen ja selityksen etsintää ilman mitään perää. Olen itse kuullut vaimoltani niin monenlaista lieventäväksi asianhaaraksi tarkoitettua tarinaa, että väkisinkin epäilen. Eri asia on, jos on todettu sairaus.
"En voi käsittää miten hän on voinut pitää yllä suhdetta mieheen, joka ei kiinnosta häntä...sanoi miestä rumaksi ja ei ole ollenkaan hänen tyyppiään.." Tämä on suoraan kuin ote minun elämästäni. Juuri tarkalleen noilla sanoilla vaimoni yritti hämätä minua, kun olin saamassa hänet rysän päältä kiinni. Sama on toistunut muulloinkin: milloinkaan ne miehet, joiden kanssa hän minua pettää eivät ole olleet hänen tyyppiään eivätkä kiinnostaneet yhtään, rumiakin ovat olleet. Silti aina pitää lähteä näiden miesten mukaan.
Toista ihmistä on vaikea neuvoa, kun omakin elämä ottaa pohjakosketusta. Kuitenkin sanoisin, että ole rehellinen itsellesi, pidä ihanteistasi kiinni äläkä anna polkea itseäsi. Muista, että tällaisessa tilanteessa voit kuulla monenlaista tarinaa, joista monikaan ei ole totta. Toisaalta vaimosi saattaa olla erilainen kuin minun vaimoni tässäkin asiassa ja puhua totta pettämisen selvittyä. Vaimollani on valikoiva muisti ja erittäin ristiriitaiset kertomukset, jotka ovat täynnä mahdottomuuksia. Totuus pitää kaivaa rivien välistä ankaran pohdinnan avulla. Oletko perillä mitä vaimosi todella ajattelee ja tekee?
Tunnet itsesi ja jos pystyt antamaan anteeksi tapahtuneen, se on hienoa. Minulta on mennyt nyt neljä ja puoli kuukautta taistellessa viimeisen pettämisen selvittyä ja olen saanut täältä tukinetistä paljon apua. Perheasiain neuvottelukeskus on myös paikka, jossa käyn. Nämä pettämisjutut heilauttaa niin pahasti raavaan miehenkin maailmaa, että apua on viisasta hakea. Itse olen vielä joten kuten kasassa ja jaksan toisina päivinä paremmin, toisina huonommin. Toivon sinun löytävän itsellesi kanavan käsitellä tuskaasi ja pääsevän siitä voitolle.🙂👍
hei
Hei Alexander,
Luin kirjeesi, siellä tuli paljon karikkoja vastaan, rahan- ja ajanpuute. Hankalaahan se on tietysti parisuhdetta hoitaa, jos ei ole siihen konkreettisia resursseja. Edustan sitä kantaa, että helpompi on rakastaa kun talous toimii. 😀 Toisaalta tuntui hyvältä, että molemmat rakennatte tulevaisuutta ja jaksatte opiskella.
Näet liittosi alun ihanteellisena, toisaalta et ymmärrä vaimosi käytöstä tässä pettämisjutussa. Kirjoituksesi perusteella nousee vaimostasi vähän kummallinen kuva. Toisaalta ymmärrän, että se on yksipuolinen kun hän ei ole puolustautumassa. Parisuhde on kuitenkin kahden kauppa. On ihmeellistä, miksi hän menee ylipäätänsä tunnustamaan ihastumisensa. Kyllähän sitä ihminen parisuhteessakin voi ihastua ulkopuolisiin aina silloin tällöin, mutta sen pitemmälle ei saa mennä. Halusiko hän tahallaan aiheuttaa pahaa oloa?
Mieleen tuli, että vähätteleekö hän sinulle tätä uutta suhdetta, jotta sinulle tulisi parempi olo. Anteeksi tämä nyt on suolan ripottelua avoimeen haavaan. Joku jo kirjoitti aikaisemmin, että kaikkea käyttäytymistä ei myöskään voi eikä saa panna sairauden tiliin. Loputtomasti ei kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi, tukea ja ymmärtää. Lakkaa nyt syyttelemästä itseäsi. Parhaasi olet varmasti yrittänyt, ja nyt on aika myös vaimosi tulla vastaan. Masennuksen taakse on helppo piiloutua, mutta vastuuta toisesta ihmisestä ei voi loputtomasti paeta. Ymmärrän, että sinulla vielä riittäisi rakkautta, jos vain vaimosi tulisi asiassa vastaan. Hänellä on nyt pallo. Aika kuitenkin parantaa haavat, vaikka nyt tuntuu kurjalta.
Hei Alexander,
Et ole yksin tuskasi kanssa, jos luet muita ketjuja läpi, aiheesta löytyy pitkälti esim. Pitkän parisuhteen ensimmäinen myrsky tai Tosi paha olla -ketjuista lisää. Jos haluat, voit tulla mukaan myös keskusteluun, jota käymme E.V.n kanssa ketjussa Kolmannet pyörät. Me vain olemme E.V.n kanssa kestohuiputettuja, joten se saattaa olla vaikeaa sulatella, kun sinun tilanteesi on vielä varsin tuore. Me olemme kohdanneet tosiasian, että pitkäaikainen parisuhteemme on paljastunut kestouskottomuudeksi. Joten se saattaa olla toivottomuuden huippu sinulle luettavaksi. Mutta usko pois, kyllä me kaikki taidamme käydä siitä huolimatta läpi melkoisen samoja ajatuskuvioita läpi. Epäuskoa, epätoivoa, arvottomuuden tunnetta jne.
Oikein paljon voimia sinulle ja uskoa omiin kykyihisi ja arvoosi ihmisenä
Kiitos kaikista vastauksista. Ensimmäisenä kuulosti jännältä E.V.:n kommentti voimakkaista tunteistani... Ennen, kuin tapasin vaimoni olin ystävienikin mielestä melko kylmä. Yksi kaverini sanoi, että minulla on reikä tunteissa. En jaksanut katsoa naisystäviäni muutamaa viikkoa kauempaa, vaikka en mitää lyhyitä suhteita suunnitellutkaan. Kiinnostus vain aina loppui..
Vaimon myötä olen oppinut itsestäni kuitenkin paljon uutta.
Masennusta ei tosiaan ole diagnosoitu. Maallikon arvio vain. Ja läheltä katsottu. Ei sitä ole kukaan muu huomannut. Mutta luotan siihen kuitenkin, ettei hän ole oma itsensä. Hän on kuitenkin kaiken tullut omaehtoisesti kertomaan. Olen nähnyt sen "miehen" ja tiedän, ettei hän ole vaimolleni millään tavalla sopiva. "Miehellä" vain ei ole pikkurahan puutetta, joten hänellä on varaa mennä ja tehdä ja kertoa kaikesta, mitä vaimonikin haluaisi tehdä.
Lisäksi hän on todellakin ollut erilainen viimeisen vuoden ajan. Lisääntyvästi puhunut huonosta olosta ja onglemista. Vihasta ja suuttumuksesta. Monesti on maininnut, kuinka olisi helpompi vain nukkua pois tai ajaa rekan alle.
En silti voi kieltää, ettenkö olisi ajatellut muitakin vaihtoehtoja. Hän on kuitenkin niin huolettomasti pystynyt tekemään paljon pahaa. Kuten Kotkatarkiin kirjoittaa, olen miettinyt, haluaako hän tahallaan minulle pahaa. Jos hän yrittää työntää minua pois ja saada minut hakemaan eroa, ettei hänen tarvitse. Jonkinlaista outoa ja sairasta omantunnon puhdistusta... Ja onhan hän itsekin ehdottanut eroa. Syyllisyyden tuskissaan ja virheistään rangaistuksena, ja pelkäsi, että jää nyt yksin äitinsä kanssa.
Olenkin sielä kolmansissa pyörissä jo käynyt katselemassa. Ja myönnän, että itse en kestäisi kestouskottomuutta.. Ainakaan nyt.. Vai ymmärtäisinkö sen vielä tässä tilanteessa kuitenkin? Ajatukset alkavat jo hiljalleen tasaantumaan, mutta sekava sitä on vieläkin. Mutta kiitos kuitenkin vastauksistanne. On erittäin mukava nähdä ja huomata, kuinka paljon korvia ja kannustusta löytyy jopa tällaisesta virtuaalisesta ympäristöstä... Kiitos.