Juuri nyt kaikki on harmaata
En oikeastaan tiedä miksi edes kirjoitan tänne. Tuska on valtava ja johonkin kai sitä pitää purkaa. Ei kai ole järin miesmäistä ruikuttaa mutta menkööt.
Lopussa on 16 vuotinen suhde. Puoliso opiskeli lääkäriksi ja sitten erikoislääkäriksi. AIna ei ollut helppoa. Olen käytännössä hoitanut kaiken perheen suhteen. Jätin hyvässä nousukiidossa olleen urani taakseni ja vaihdoin vähemmän vaativaan hommaan jotta pystyin hoitamaan perheen. Olin pienemmällä palkalla mutta onnellinen että sain olla lasteni kanssa (pojat 7v ja 2v tällä hetkellä). Paineet olivat puoliskolla kovat ja vastuu painoi. Sain kuulla jatkuvasti mikälainen paska olin enkä oikea mies ollenkaan. Saattaa kuulostaa hullulta mutta olin silti ”onnellinen” koska sain olla lasteni kanssa. Jäin molempien lasten synnyttyä kotiin hoitamaan heitä jotta puolisko sai jatkaa uransa tavoittelua. Ensimmäinen näistä maksoi työpaikan. Juuri ennen vanhempainvapaata sain vielä palkankorotuksen, mutta yllättäen tuon jälkeen minulle ei ollut mitään hommia. Olin kuulemma jättänyt heidät kuseen. Noh se sentään lopulta päättyi hyvin ja sain töitä uudelleen. Puoliso oli vaativa. Minulta estettiin käytännössä kaikki harrastukset, joten jäin vain huoltamaan perhettä ja pyörittämään arkea. Viimeisen vuoden aikana ei hän enää edes vaivautunut käymään lasten kanssa ulkona koska silloin ei voinut tehdä omia juttuja. Minä kävin kaupassa, laitoin ruoat, vein lapset pihalle päivittäin ja ulkoilutin koiran. Ei siinä kyllä toisaalta paljoa enää harrastettuakaan. Edes vanhempiini en olisi saanut pitää yhteyttä koska ne olivat saatanan paskoja. Minä ajattelin ja uskoin että asiat muutuisivat paremmiksi kun hänen ei tarvitsisi enää etupäivystää ja paperit olisivat kourassa. Painetta olisi vähemmän.
Tultuaa kotiin viimeisestä päivystyksestä minulle ilmoitettiin ettei minua tarvittu enää ja voisin painua vittuun. Hän kuulemma ansaitsi parempaa. Järkytys oli valtava, vasta 3 päivää aikaisemin oli puhuttu tulevaisuudesta ja samalla minulla maksatettiin kaikki pöydällä maanneet laskut. Ihmettelin kovasti miksi kuukauden päässä eräpäivässä olleet laskut piti maksaa silloin, mutta mielummin maksoin ettei taas huudettaisi.
Tämän jälkeen kaikki on ollut yhtä kiristämistä. Aina saan kuulla jos edes yritän jostain neuvotella että jos en suostu en näe ikinä lapsiani. Muutin pois mitä muutakaan voin. SAin jopa vähän rahaakin yhteisestä asunnosta. Tosin en lähellekkään sen arvoa, koska silloin en ikinä näkisi lapsiani. Minun heikko kohtani on kyllä tiedossa. Tekisin mitä tahansa noiden poikien eteen.
Nyt olo on katkera, peterry, hyväksikäytetty ja tyhmä. Miten ihmeessä olen voinut tämän antaa tapahtua itselleni. Tinder tilit yms….. ovat tuolla ex puoliskolla olleet käytössä kuulemma jo pitkään. Kiva kun ihmiset nyt kertovat näitä. Luulin heitä ystävikseni.
Ainoa positiivinen asia on se että pojat saavat ainakin toistaiseksi olla luonani paljon, koska he häiritsevät hänen elämäänsä.
Silti jokainen hetki ilman poikia on täyttä tuskaa ja kyllä tämä loukattu olo tuntuu pahalta, vaikka järki sanookin että jos joku pystyy tuollaiseen niin parempi on olla ilman. Ja enhän minä mikään häävi mies ole. Tiedetään ymmärrän sen. Läski nelikymppinen äijä. Olen vain täysin hukassa en tiedä mitä tehdä ja miten. KAverit ovat loppujen lopuksi aika vähissä, koska olen eristäytynyt niin täysin pakon edessä. Enkä kykene perheellisiä juuri nyt tapaamaan, koska pääni ei kestä sitä.
Miten tästä jatketaan? Nelikymppinen koira oppii vähän huonosti uusia temppuja. En halua olla katkera, petetty ja vihainen. Se en ole minä! Mutta juuri nyt mitään muuta ei sisältä löydy.
Ihan ensimmäiseksi... Älä alenna itseäsi. Anna itsellesi se arvo, mikä Sinulle ehdottomasti kuuluu!
Oletteko voineet yhtään keskustella asiasta? Onko puolisosi kertonut sinulle, miksi noin tapahtui? Pystyykö hän erittelemään mitään selkeää syytä vai onko tuo kaikki pyörinyt pinnan alla pidemmän aikaa? Kirjoittamastasi voisi päätellä, että puolisollasi on ollut elämässään asioita, jotka hän on kokenut negatiivisesti ja koska Sinä olet ollut aina läsnä ja lähellä, hän on epäreilusti kääntänyt sen kaiken Sinun syyksesi ja tehnyt Sinusta sen pahan olon aiheuttajan. Se on helpompaa kuin katsoa siihen peiliin. Tämä ei ehkä juuri nyt lohduta, mutta ajattele, että hän joutuu elämään oman sisäisen maailmansa kanssa, mikä ei kirjoittamasi perusteella vaikuta mitenkään miellyttävältä olotilalta. Et voi muuttaa toista, mutta voit muuttaa sen, miten itse suhtaudut tilanteeseen ja puolisoosi. Katkeruus ei auta ketään, vähiten Sinua itseäsi. Ja jos puolisosi on kykenemätön asettumaan Sinun asemaasi, ei hän myöskään kykene näkemään, missä ja miten on tehnyt väärin suhteessanne.
Se, että et ole huomannut että jotain olisi tapahtumassa, kuten Tinderissä oleminen jne. No itse olen juuri saanut tietää, että olen viimeiset pari vuotta elänyt mieheni rinnalla onnellisena, ja samaan aikaan hän on aktiivisesti etsinyt itselleen salasuhdetta, mutta ilmeisesti siinä onnistumatta. Pelkkä aikomus siihen on itselleni kuitenkin musertava ja kaiken päälaelleen kääntävä tieto. Yritän omassa elämässäni räpiköidä parhaani mukaan kuiville, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Mutta takaisin Sinun tapaukseesi; Tiedän siis kokemuksesta, että sitä tuntee itsensä niin hölmöksi ja sokeaksi! Mutta jos yrittää katsoa tilannetta ulkopuolelta... Kumpi osapuoli on toiminut väärin toista kohtaan? Sekö, kumpi luotti ja oli avoin, vai se joka toimi toisen selän takana ja petti ja valehteli...
Toivon Sinulle vähitellen harmaan sekaan myös muita värejä... Keskity kaikkeen sellaiseen, mikä tekee Sinulle hyvää. Vähän kerrallaan ja pala palalta vahvistaen itsetuntoasi ja arvostustasi itseäsi kohtaan. Äläkä anna periksi lastesi suhteen. Olet heille aivan varmasti kaikista paras isä!
Itse ajattelen, että tämä on ainoa elämäni. Nyt on tullut iskuja, mutta jostain syystä tämäkin vaihe on elettävä läpi. Aivan varmasti paremmat ajat ovat edessä! Itsekin olen nelikymppinen ja koen, että elämällä on vielä paljon annettavaa ja haluan ehdottomasti kokea vielä vaikka mitä... Kaikki on mahdollista.
Kaikkea hyvää Sinulle.
Kiitos Aurinko ja kuu
En pysty puhumaan tutuillle pahan olon tunne on liian suuri. Häpeän itseäni ja tyhmyyttäni. Syy on kuulemma se etten ole oikea mies ollenkaan. Eikä kanssani ole kivaa kun olen niin tylsä. Sitä olen myönnän sen ihan reilusti. En jaksa juosta baareissa, vaan minulle hyvä päivä on vaikka uimassa käyminen poikien kanssa. Enkä ole kiinnostunut autojen ruuvaamisesta yms muusta perinteisen miehisestä. Tuo itselleen arvon antaminen on tällä hetkellä todella vaikeaa. Todella todella vaikeaa! Enkä osaa nähdä siihen mitään ulospääsyä.
Kiitos kun kuuntelit ja vastasit. Teki kuitenkin hyvää saada jotain ulos ettei se vain jää kiertämään korvien väliin kunnes räjähtää. Näin tuntemattomalle pystyy jopa vähän avautumaan.
Kiitos!
En ehkä osaa sanoa paljon, mutta...
Sinä olet hyvä ihminen, aivan varmasti! Olet tärkeä lapsillesi vaikka ex:si ei osaa sinua arvostaa. Ei mies ole se, joka ruuvailee autoja tai juoksee baareissa, vaan se joka pitää perheestään huolta, juuri niinkuin olet tehnyt. Harmittaa kovasti puolestasi mutta sinun täytyy taistella. Älä ikinä unohda ettet ole yksin. Voimia!
Täytyi pysähtyä ja vastata, edes jotain, vaikka aina vain itse täällä lueskelen ja harvoin kirjoitan. Mutta täytyy sanoa, että kuulostat aivan uskomattoman hyvältä ihmiseltä. Ja sanon tämän käsi sydämellä ☺️❤️
Muuta en oikein osaa sanoa, mutta tiedän, että vielä arvoisesi ihmisen löydät. Olet upea ihminen!
Minun tarinani tuntee täällä moni, mutta lisätään tässä ketjussa uusi ulottuvuus siihen, koska aloitusviesti menee niin läheltä omaa tilannettani: elämä lääketieteenopiskelijan, valmistuneen lääkärin ja erikoistuvan lääkärin kanssa vaatii todella paljon joustoa puolisolta. Varsinkin jos lapsia on mukana kuvioissa.
Itse tingin omista uratavoitteistani tukemalla puolisoani hänen opiskeluissaan. Hoidin opiskeluaikana saadut lapset, ulkoilutin, leikitytin, kävin kaupassa, tein ruuat, siivosin ja silti tuntui ettei mikään riittänyt. Ulkopuolisen on todella vaikea käsittää kuinka kovassa paineessa lääkärit ja sellaiseksi haluavat ovat. Pitää pystyä omaksumaan valtavat määrät tietoa, pitäisi pystyä esittämään asiantuntijaa töissä, pitäisi ottaa vastuuta toisten ihmisten elämästä (kirjaimellisesti) ja sitten suurin kiitos mitä opiskeluista, töistä ja itsensä äärirajoille viemisestä saat, on suoranainen halveksunta, kiittämättömyys ja riittämättömyyden tunne ettei mikään riitä.
Tässä tulituksessa ja paineessa on todella vaikea olla. Ja se purkautuu pahana olona. Toiset tarttuvat pulloon. Toiset turruttavat tunteensa lääkkeillä. Osa hakeutuu "luottamuslääkärin" vastaanotolle ja toiset tylyttävät rakkaimpiaan hakemalla ulkopuolelta hyväksyntää ja ihailua osakseen.
Puolisona olet liian "lähellä". Jos tilanteeseen on kasvattu yhdessä lukioikäisestä saakka, niin on todella hankala purkaa ulos sitä pahaa oloa ja epävarmuutta mikä sisällä jyllää. Vaimoni edesmennyt isä (lääkäri hänkin) sanoi että kymmenen vuoden jälkeen helpottaa ja edelleen sitä päivää odotelleessa. Vaimoni veli (lääkäri hänkin) taasen teki itsemurhan kun ei osannut purkaa tuntemuksiaan muuten ulos. Itse olen joutunut monesti petetyksi ja satutetuksi kun vaimollani on ollut paha olo. Hän ei ole tarttunut pulloon/lääkkeisiin, koska kokee kuitenkin jotenkin olevansa vastuussa lapsille, mutta itsetuhoisia ajatuksia on ollut ja joka aamu töihin lähteminen ahdistaa. Hän on hakeutumassa vihdoinkin ulkopuoliseen hoitoon psykiatrille. Pitkään siihen meni, että hän tunnusti itselleen, että on ihan ok, että lääkärikin voi hakea apua ulkopuolelta.
Tilanne on hankala ja jos vaimoni olisi ollut yhtään toisenlainen perusluonteeltaan, niin olisin aika pitkälle samanlaisessa tilanteessa aloitusviestin kirjoittajan kanssa. Oma vaimoni ilmeisesti kuitenkin kammoaa muutosta niin paljon ettei ole toistaiseksi kokenut oloaan niin ahdistuneeksi, että haluaisi pyöräyttää koko kuviomme pirstaleksi, vaan haluaisi kuitenkin jatkaa yhdessä. Hankalaa on ollut ja tulee olemaan, toivon voimia kaikille vastaavassa tilanteessa oleville.
Ja se rahallinen korvaus lääkärin työstä? Ei todellakaan ole kaiken tämän väärti. Ja tulonsiirto-verotuksemme pitää huolen lopusta, niin todellakaan tarvitse olla kateellinen yhdellekään lääkärille tässä maassa. Toki järjestelmän hyväksikäyttäjiä ja narsistisia paskiaisia mahtuu lääkärikuntaan, mutta iso osa on työstään vastuullisesti ajattelevia puurtajia, jotka kokevat suurta ahdistusta potilaistaan ja heidän voinnistaan. Kiitoksen sana auttaisi joskus.
Kohtasin tänään ex:ni tuosta Aikaisesta tiderin käytöstä yms. koska hän ei lainkaan ymmärrä miksi minä voin pahoin. No erehdyin sitten kertomaan. Tämä sähköposteina, koska se tuntui helpommalta. Sain päälleni valtavat haukut ja huudot siitä kuinka en arvosta menneisyyttä ja yritän kusta yhteisten vuosien päälle ja en kunnioita häntä. Olen täysin turta edelleen.......... En pysty edes jatkamaan tuota keskustelua. Toisaalta miksi jatkaisinkaan. Milloin ihmisestä on voinut tulla noin turta ja täysin vailla empatiaa. Ei tuo ole se ihminen johon aikanaan rakastuin?
Miten te jotka olette tälläisen tai jotenkin vastaavan eron kokeneet olette päässeet eteenpäin elämässä? En osaa edes kuvitella jotain deittailua enkä edes tajua miten sellainen voisi alkaa. Nyhjötän vain kulmassa pimeässä ja en luota keneenkään. En osaa enkä pysty ottamaan apua vastaan keneltäkään tutulta koska itsetuntoni on täysin riekaleina ja häpeä omasta tyhmyydestä on niin valtava. Onneksi nuo lapset tuovat iloa elämään, mutta miten pääsen kiinni takaisin aikuisten maailmaan? Muuri edessä on aivan liian korkea.
Kiitos kuuntelusta ja vastauksista jokaiselle. Jotenkin tämä on näin edes vähän helpompaa.
Hei,
luin tarinasi ja olen hyvin pahoillani puolestasi. Käsitykseni mukaan sinä olet hoitanut perheasiasi hyvin. Puolisosi/ lasten äidin pitäisi vastuullisena henkilönä käsittää, että parisuhteen ongelmiin voi hakea apua ja pitäisikin perheessä, jossa on lapsia.
Tunnen tuskasi, oma tilanteeni on samankaltainen. Tätä on jatkunut kahdeksan kuukautta, sen ajan olen joutunut käymään terapiassa ja vaivoin kyennyt huolehtimaan työstäni, itsestäni puhumattakaan. Minä menetin kaiken ja jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle lapsen perässä. Silti en saa olla poikani kanssa. Elämästäni sellaisena kuin se oli vielä tammikuussa, ei ole mitään jäljellä. Minun ei kannata kertoa yksityiskohtia, tarina on niin samanlainen kuin sinulla. Lapsi on vain pienempi kuin sinun pojat ja parisuhde lyhyempi. Lapsen äiti käytti minua hyväkseen ja lisäksi kaikki keinonsa tuhotakseen minut. Poika kun oli/on minulle kaikkein tärkeintä elämässäni.
Olen 38 vuotias, entinen puolisoni minua kymmenen vuotta nuorempi. Käytin viimeiset vuodet perhe-elämään maalla. Kun tilanne alkoi, jäin yksin korpeen. Kunnes muutin kaupunkiin ja nyt yritän (jaksaa) jatkaa elämää.
Tunnen itseni tyhmäksi ja hyväksikäytetyksi. Olen kuitenkin huomannut, että paha olo on aika ajoin alkanut väistyä. Eli en ole enää täysin jatkuvasti täysin surullinen. Suru kyllä on vielä läsnä kokoajan. En usko sen koskaan kokonaan katoavankaan, rakastin perhettäni yli kaiken. Olen silti alkanut ajatella, että ajan kuluessa saatan tulla kuntoon. Toivon, että osaan vielä olla elämässäni sama ystävällinen, kiltti, huolehtiva ja rakastettava mies kuin mitä vielä ennen tätä olin. Tällä hetkellä olen täysin tyhjä ja voimaton, en niin juurikaan vahva mies.
Muista pitää huolta terveydestäsi ja siis itsestäsi. Minullahan kävi huonosti ja sain bakteerin, joka ei normaalisti muutu sairaudeksi kehossa. Lääkäri sanoi, että mulla immuniteetti laski tämän vaikean elämän takia. Laihduin aika paljon, kun en pystynyt syömään elämäntilanteen ongelmien vuoksi. Tulin kuitenkin kuntoon kuukauden antibioottikuurilla ja pitkällä vuodelevolla.
Eli tässä vinkki sinulle, minulla on jo hyviä päiviä ja tulee niitä sinullekin. Toivon ja uskon, että aika tekee tehtävänsä meidän kummankin surussa.
Tsemppiä
Kokemuksesta voin sanoa, että jättäjällä on itsellään niin huono omatunto ja elämä sekaisin että tulee sanottua toiselle aivan uskomattomia asioita jotka eivät pidä paikkaansa.
Älä siis turhaan mieti mitä sinulle on sanottu vaan oikeasti luota itseesi. Tuosta tekstistäsikin huomaa jo sokeakin että olet upea mies 🙂
Minulle kanssa sanottiin 26 avioliittovuoden jälkeen sellaisia asioita että suu auki tuijotin ja varaston lattialla sitten itkin. Nyt kun on kulunut aikaa, niin on ihan toinen ääni kellossa. Katkera en ole minäkään enkä kanna kaunaa -se vie ihan liikaa energiaa eikä auta millään tavalla. Reipasta mieltä !!🙂
Hei! Minäkin haluan sanoa, että kuulostat hienolta mieheltä. Exäsi on käyttäytynyt ja käyttäytyy niin törkeästi, että hän on tässä se, joka ei ole "kummoinenkaan". On ihan oikein ajateltu, että hänen kanssaan on nyt turha keskustella. Nyt olet ihan varmasti ja luvalla surullinen, vihainen ja tunnet tarvetta eristäytyä, mutta ajan myötä toivottavasti tunteesikin päätyy samaan kuin järkesi: on lopulta sinulle hyväksi, että tämä parisuhteesi on lopussa. Ansaitset paljon parempaa!
Toki asia ei ole niin yksinkertainen, kun on lapsia. Toivon sydämestäni, että huoltajuusasiat järjestyvät kannaltasi hyvin. Nyt eteenpäin pienin askelin, pidä itsestäsi huolta ja koeta tehdä sellaisia asioita, jotka edes jollain lailla tuntuvat hyvältä. Laita itsesi heti lastesi jälkeen ensimmäiseksi! Kaikki kääntyy kyllä ajan kanssa paremmaksi. 🙂