Olen hieman neuvoton parisuhteeni kanssa. Osaisikohan joku neuvoa?

Olemme olleet yhdessä 2,5 vuotta ja asuneet niistä 2 yhdessä. Minulla on kavereita ja ystäviä, mutta miehelläni ei ole yhtään. Hän on aina ollut kuulemma hyvin epäsosiaalinen omien sanojen mukaan ja ystävät vain karisseet vuosien mittaan. Minulle hän alussa varsinkin on osannut olla varsin ihana.

Nyt tämäkin alkaa muuttumaan ja olen alkanut kuulla viikoittain painostani, ulkonäöstäni, sekavasta kodista, kissoista… Riitelemme välillä todella paljon. Näinä riitapäivinä olen aivan kurkkuani myöten täynnä tätä kaikkea. Pelkään sitä mitä tulevaisuus tulee hänen kanssaan oikein olemaan. Jatkuuko se aina samanlaisena vai saako mieheni itsevarmuutta iän myötä, jolloin nämä piikittelyt vähentyisivät? Olen jotenkin ajatellut niiden olevan yhteydessä hänen omaan epävarmuuteen ja että hän vain purkaa omaa pahaa oloa minuun (kehenkäs muuhun). Näen ja tunnen, että hänessä on kaksi erilaista ihmistä. Toinen on iloinen ja ihana ja sitten toinen aivan kammottava, ilkeä ja välinpitämätön. Hänellä ei ole haaveita, toiveita tulevaisuuden suhteen yhtään, mikään ei tunnu kiinnostavan.

Vuosi sitten hän väläytti, että voisimme alkaa suunnitella häitä. Olin aivan haltioissani, (30 vee, kello käy jne) mutta heti kun aloimme tosiaan suunnitella ei mikään enää käykään, kaikki ideat huonoja ja lopulta luovuin koko suunnittelusta, koska kävi harvinaisen selväksi, ettei hän halua. Samoin kävi lapsien suhteen, ensin täysillä mukana, sitten kun itse innostuin ja ajatus tuntui erittäin luonnolliselta, ei hän enää haluakaan. Hän osaa olla erittäin piikikäs ja sanoa hyvin ilkeitä asioita, joista kimmastun niin, että ei raivolla rajaa. Raivon jälkeen tunnen itseni todella huonoksi ihmiseksi..

Onko kellään ollut vastaavan tyyppistä miestä? Puhumatonta, välillä ilkeää, epäsosiaalista, mutta silti niin ihanaa ja 100% luotettavaa? Mitä siitä on ”kehittynyt”? Eroko? Uskon, että hän on masentunut, mutta jos hän ei itse halua hakea apua (ehdoton ei aina vastauksena), niin en ilmeisesti minäkään oikein voi mitään?

En tunnu kestävän ajatusta erosta, että olen hukannut elämästäni taas aikaa sellaiseen, mikä ei vie mihinkään. Haluaisin itse niin kovasti jo perheen, yksinhän sitä ei niin vaan tehdä.. Olo tuntuu tyhjälle ja neuvottomalle. Rakastan häntä (sitä hyvää puolta) niin paljon, että sydän repeää ajatuksesta elää ilman häntä. Vihaan kuitenkin sitä toista puolta ja sen tuomaa mielipahaa niin paljon, että en usko jaksavani sitä koko elämää.

Voisin jatkaa vaikka kuinka, mutta sitä ei taida kukaan jaksaa lukea. Halusin avata uuden aiheen, etten ”varasta” toisten ketjuja..