Jäi edellisen kerran kesken ja jatkan nyt.. Olen alkanut uskoa että lapsuudella tosiaan on vaikutusta siihen mitä olen. Parisuhteessanikaan ei mene hyvin.Vaikka asioiden pitäisi olla ihan hyvin en osaa olla onnellinen ja syytän sitten miestäni että olen onneton. En tiedä onko se totta vai vaadinko liikaa ja loukkaannun asioista mistä ei pitäisi. Onko se sitten huonoa itseluottamusta että ottaa kaiken itseensä.
Onkohan se niin että se lapsuus kummittelee tuolla takaraivossa ,ehkä pitäisi mennä terapiaan sillä olen onneton. Vaadin itseltäni äitinä niin paljon ja kontrolloin koko perhettä ja varsinkin itseäni ja tekosiani. Onko muilla sellaista että analysoi tarkkaan omia tekoja ja sanoja ja aina tekee/sanoo mielestään kaiken väärin? Koen välillä suurta ahdistusta jostain mitä tein /jätin tekemättä tai sanomatta..todella ahdistavaa kun ei voi vaan elää ja antaa asioiden mennä kuin ne menee…koko ajan tuijottaa itteensä. Vasta mieheni kanssa riidellessä hän sanoi minua itsekkääksi ja omasta mielestäni teen kaiken perheelleni ,lapsilleni ja hoidan kodin hyvin,mutta silti en mielestäni ole tarpeeksi. Aloin itsekin miettiä,olenko itsekäs vaikka ei minulla ole harrastuksia enkä käy kuin kaupassa.Elän vain lapsilleni…sitten mietin miksen voisi olla parempi. Sekavaa…?😳