Jätettynä osapuolena parisuhteesta epävakaan persoonallisuuden kanssa
Hei!
Mulla päättyi suhde eroon kaksi viikkoa sitten miehen kanssa jolla oli diagnosoitu epävakaa persoonallisuus…Suhdetta kesti n.5 kuukautta.Se oli kiihkeä suhde ja lähti jo alussa etenemään hyvin nopeasti jopa kihloihin asti.Olin onneni kukkuloilla koska aikaisemmat miessuhteeni olivat rikkinäisiä ja niistä jäi vaan hyväksikäytetty olo.Kukaan ei koskaan halunnut vakavaa paitsi ex-aviomieheni jonka kanssa minulla on lapsia.Löysin sitten tämän miehen ja sain häneltä juuri sitä kaipaamaani ”vakavuutta”,hellyyttä ja lukuisia rakkaudentunnustuksia:ihania tekstiviestejä ym.Olin aivan myyty ja rakastunut jo ihan alussa.Tehtiin tulevaisuudensuunnitelmiakin ja olin aivan ihmeissäni siitä ja otettu että tämä mies halusi kanssani tulevaisuuden.Jopa lapsista puhuttiin.Hälytyskelloni eivät soineet ainakaan en sitä myönnä…Jälkeenpäin ajateltuna kyllä monista tilanteista tulee paha ja ahdistava olo.Kysymykset:miksi antauduin suhteelle?miksi en ollut varovainen?pyörivät mielessä…Miksi annoin satuttaa itseäni?…Jostain syystä kaikki muuttui n.pari vkoa ennen eroa.Mies muuttui täysin eri ihmiseksi eikä selittänyt tilannetta.Sanoi vaan et mitä aina höyryät ja takerrut pikkuasioihin…Vaistoni sanoi et jotain vialla ja se olikin niin…Käytökseni häntä kohtaan muuttui siinä vaiheessa…Hätäännyin tosi kovasti tilanteesta ja koitin kysellä häneltä mikä on…Olin varmaan takertuvainenkin,se varmasti vain pahensi tilannetta…Sitten tapahtui se mitä olin pelänny…hän sanoi yhtenä iltana ettei tiedäkään enää rakastaako minua ja haluaako olla minun kanssa.Silloin tuntui kuin sydän olisi revitty juurineen pois…Sama ihminen joka melkein palvoi minua käänsi kelkkansa täysin…Silloin tuntui et pohja putosi täysin elämältä…nyt kaksi vkoa olen sulatellut kaikkea tapahtunutta mitä jo suhteen aikanakin tapahtui hänen kanssaan ennen erosotkua…Kaikki pyörii sekaisin mielessä…Onko kokemuksia kellään epävakaan kanssa parisuhteessa olemisesta ja erityisesti kelle olisi näin käynyt kuin minulle?Tässä oli vain jotain rippeitä…
Heippa.
Itse olen se epävakaa osapuoli tässä suhteessa. Meillä oli mennyt pirullisen huonosti jo vuoden, kunnes tilanne kärjistyi ja elämän suunta kääntyi. Pääsin vasta itsemurhayrityksen jälkeen hoitoon, vaikka olin neuvolassakin apua pyytänyt. Kun sain tiedon epävakaasta persoonallisuudesta olin helpottunut, niin oli mieskin.
Se selittämätön tyhjyys, se toinen ihminen ei vaan tunnu miltään, kuin ventovieras, hajuton, mauton, tuntematon. Tai mikä pahempaa täysin vastenmielinen ilman mitään syytä!
Ne suuret tunteet! kaikki tai ei mitään, pienikin olo toisen välinpitämättömyydestä saa aikaan kauhean tunnemyrskyn, kaikki ryöppyy päälle ja loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin.
Hyvä esimerkki tästä on mielestäni itselleni monesti tapahtuva: Mies on jo nukkumassa, minulle tulee ikävä häntä, läheisyyttä ja päätän mennä nukkumaan ja hänen lähelleen. Siinä vaiheessa kun pääsen sänkyyn olen jo vihainen hänelle jostakin, yleensä jostain mitä hän ei tajunnut sanoa tai tehdä, koska ei osannut lukea mun ajatuksia. tai ihan vaan että hän ei tajunnut herätä juuri sillä hetkellä kun minulla oli läheisyyden tarve...
Mies sanoi että hän on ihmetellyt kun soittaa vaikka töistä että olen iloinen ja normaali ja jos soittaa uudestaan 10 minuutin päästä niin tuntuu kuin hän olisi suututtanut minut jotenkin. Saatan vai todeta että ei kiinnosta puhua sun kanssa ja luuri kiinni 😝
Paras teko jonka tein oli se että kerroin miehelle rehellisesti mitä tunnen. Rakastan häntä, se on se perusasia, tiedän sen, tunnenkin se välillä riipivänänä kipuna, ajatus hänen menettämisestään on musertava. Mutta on hetkiä jolloin jostain syystä en tunne mitään häntä kohtaan, voisin lopettaa suhteen siihen ja heti. Ilman kyyneltäkään. Välillä hän on jotain niin vastenmielistä etten voi koskea edes.
Mieheni ymmärsi sen, ja se selitti monta asiaa hänellekin. Uskon että on älyttömän vaikeaa olla ihmisen kanssa joka välillä tuntuu inhoavan jokaista soluasi, en voi edes kuvitella jaksaisinko itse uskoa että se välillä näkyvä rakkaus on todellista eikä se inho?
Päällimmäinen tunne minun elämässä on se tyhjyys, en välitä mistään. 60% ajasta en tunne mitään, lapset ovat ainoat joihin tunnen kumma kyllä puhdasta rakkautta, saan hyvää oloa heidän seurassaan, kun tyttö tulee halaamaan en tiedä parempaa tunnetta. Miehen halatessa on aika 50/50 tuntuuko hyvältä pahalta vai ei miltään, usein ei miltään. Teen töitä että käyttäisin jokaisen hyvän hetken miehen rakastamiseen. Veikkaan että kumppanisi kokee samanlaisia oloja, mutta hän ei hallitse itseään sitäkään vähää minkä minä nykyään hallitsen, en herätä miestäni yöllä ja tee riitaa tikusta ja ilmoita lähteväni.
Apua, tuohan kuulostaa pelottavan paljon minun tyttöystävältäni, jonka kanssa on nyt soudettu ja huovattu kaksi kuukautta. En ole edes tullut ajatelleeksi epävakaan persoonallisuushäiriön mahdollisuutta. Ei hänellä toisaalta ihan noin rajua se tunteiden epävakaus ole. Mutta tulipa nyt mieleen että hänen äidillään tuo epävakaa persoonallisuus on. ☹️
Kiitos herätyksestä, minun pitää nyt tarkkailla tilannetta tältäkin kantilta. Paljoon olen valmis hänen vuokseen, mutta tuollainen persoonallisuushäiriö olisi jo liikaa kestettävää minullekin. Täytyy ajatella lapsianikin.
Voimia sinulle Kaisla80 tilanteesta selviämiseen! 🙂🌻