Näin tai hyvin samantapaisesti se meni meilläkin. 12 vuotta yhdessä, silloin 5- ja 8-vuotiaat lapset.

Omaa syytänikin tosi oli paljon, koska en osannut enkä pystynyt huomioimaan vaimoni todellisia tarpeita.

Jälkeenpäin olen kuitenkin tajunnut tilannetta paljon laajemmin ja että kuvio on oikeasti paljon monimutkaisempi. Taitaa kuitenkin olla niin, että se mihin vaimo minussa kyllästyi, inhosi ja vihasi, olivat hänen oman sisäisen maailmansta heijastusta. En voi olla tästä varma, koska hän ei koskaan suostunut lähtemään prosessiin. Ei tarvitse apua.

Itselläni on varmaan edelleen kiltin/hyvän miehen ongelma, jonka osana on monesti juuri tällainen. Olen sitä mieltä, että nykyään luovutaan liian helposti, silloin kuin ei pitäisi ja silloin ei milloinkaan kun pitäisi. Vaikka en kaikkea "miesasialiikkeen" edustavien näkemyksistä allekirjoita, niin siellä on hyviä mielipiteitä, jotka mielestäni osuvat maaliin tähän aikaan missä eletään.

Jos perheen idea on kuitenkin vain se, että minusta pitää tuntua hyvältä, niin ollaan pielessä. Ja juuri noinhan rakkaus nykyään määritellään ja se tunne menee kaiken edelle. Perheen voi jakaa sivistyneesti osiin, jos siltä tuntuu. Olisko se kutienkin valetta. Siinä rikotaan AINA lasten koti.

On tunteet tärkeitä, mutta vaimonikin tapauksessa niiden ehdoilla eläminen on tehnyt kaikkien meidän elämästä hyvin vaikean. Kaikkia on satutettu, lapsien koti rikottu, minä jäänyt yksin (onneksi on sukua, muutamia ystäviä ja lapset!). Hän vaihtoi toiseen, valinta oli tosi huono ja on hänkin yksin. Ja kaikki selvittämättömät ongelmat edelleen odottamassa selvittelyä.

Halusin kuitenkin sanoa, että samantapaisen kokemuksen kanssa elän vieläkin ja se sattuu. Haavat ovat niin syviä. Etenkin kun suurin kärsimys kohdistuu lopulta lapsiin. Se on melkein kestämätöntä. Ja meillä eroa tehdään sovussa. Teen sitä hampaat irvessä, koska tiedän, että muuten se on vielä pahempi. Kestämätön lähes viikottain toistuva kysymys vanhemmalta tyttäreltäni kuitenkin on: että miksi ette voi palata yhteen. Niin. Miten siihen voi vastata riittävän rehellisest, että katsoa samalla silmiin.

Onneksi tuosta kaikesta voi selvitä. Helppoa ei ole, mutta jo se, että kirjoitat asiasta täällä on merkki siitä, että haluat eteenpäin. Voin kirjoitella tästä aiheesta omia kokemuksia, neuvoja ja näkemyksiä jos sitä kaipaat. Itsekin kaipaan välillä tsemppausta, koska ystävät, joilla asiat on nyt hyvin ovat jo menettäneet tästä tragediasta uutuudenviehätyksen. On hyvin niitä, kenen kanssa näistä vaikeista asioita voi puhua rehellisesti ja suoraan ja sitä tarvitsen.

Pitä itsestäsi huolta ja keskity omaan jaksamiseesi.

Moi anone! Ja kiitos komppaamisesta, sekä kannustamisesta. Kyllä tässä on vielä melkoinen kasa mielipahaa lusikoitava, ennenkuin rinnassa oleva möykky helpottaa. Onneksi olen saanut jotenkin nukuttua. Sä mainitsit syyt...tässä tämä hirvee totuus onkin...kun sitä ei exän mukaan ole. Olen huomioinut, olen osallistunut, olen sitä tätä ja tuota...ja siivonnutkin pienellä käskytyksellä, mutta kun ei vaan ole sitä tunnetta 😑❓ Kyllä mä tän rationaalisena ajatteluna tajuan, mutta piru vie kun on tunteellinen ja kyllä se tunnepuoli on aikas kylmää ollut exän puolelta. Ihan kuin tämä ei nyt sen suurempaa hänelle lopulta aiheuttanut. Mä tässä tunteilen ja parun sitten itseni lisäksi kaikkien 3 edestä. Tosi hauskaa..

Sisäisen maailman heijastus, voi olla muuten tässäkin kyseessä, koska kun tätä keskustelua ehdotin niin vaistosin EI ! sanassa jopa vihamielisyyttä...kysyinkin sitten myöhemmin, että onko jotain mitä sinä pelkäät, joka tulee esiin, jos menemme jutteleen....no sieltähän tuli MÄ EN PELKÄÄ MITÄÄN!...että end of conversation tuli siihen. Mutta mene ja tiedä...kyllä mä olen jopa toivonut sitä , että olisi joku konkreettinen syy tähän shaibeeen!!! esim. se kolmas pyörä. Tää tuntuu niin kurjalta....ok onhan se syy se tunteen puuttuminen, mutta tietyllä tavalla se on niin abstrakti, että selityksenä se on huono. On mullakin ollut joskus huonoja fiiliksiä toista kohtaan...mutta sitten painaa se posiitiviset asiat, jotka ratkaisevat. Olen samaa mieltä, että liian helposti luovutaan(me) ja jotkut venkoilee liian kauan...mutta kyllä mä olen sitä mieltä että pohjien kautta pitää homma tässä vaiheessa käydä...ei nyt olla enää kesäheilaikäisiä.

Sä sanoit, että sä olet kiltti...heh sitten meitä on kaksi. Ja kyllä PERHE! Kyllä sen eteen pitää nähdä vaivaa myös tunnepuolen korjaukseen...eikä vaan: ei oo kivaa ..mä lähden. Totta myös sekin, että avioero on arkipäiväistynyt niin, että ajatellaan että ne lapset siinä sivussa kyllä pärjää, kun toinen lähtee nosteleen tai antaa toiselle kenkää...ei hyvä.
Meillä esikoinen sai raivarit, kun hänelle kerrottiin ja raivosi tunnin "MÄ EN HALUA, ETTÄ TE EROOTTE!!" 😭 "MIKSI TE ETTE VOI SOPIA?!?"😭 ...arvaa oliko mulla pas...t fiilikset, kun minä ajattelin juuri kanssa samaa asiaa mutta sanoa piti: että kun joskus vanhemmat ei voi sopia!!!! pr...kle vieläkin pistää vihaksi, kun toinen istui tyynenä vieressä!! Itse siinä itkua väänsin...☹️

Tämän jälkeen pieni mies meni leikkimään leegoilla pikkuveljensä kanssa. Pikkuveli ei eroasiaa ymmärtänyt (todennäköisesti?) Kumpikaan ei ole nostanut asiaa esille kertaakaan tämän jälkeen ja usein olen itkenyt heidän nähden tämän asian puolesta. Aina olen heittänyt sen kliseen, että tämä ei ole teidän vika vaan isä on surullinen, koska isä ja äiti on eronnut.
Mä voin vain kuvitella miten sua koskee, kun tyttäresi nostaa asian uudelleen ja uudelleen esiin. Tsemppiä!!!! siihen!! ...meille molemmille tulee se aika jolloin voimme olla rehellisiä lapsukaisille..en tiedä mitkä fiilikset silloin on kun käsitteet ovat lapsille tuttuja. Kuka jätti kenet jne? Tässä pitää sitten taas varoa ettei vaan kylvä katkeruuden siementä toisen korvaan.

On kiva kuulla, että tämä on tie parantumiseen, koska aika kivikkoinen tää väylä kyllä on. Eroväylä..Kyllä kulkupeliä ravistellaan oikein kunnolla. Pää meinaa räjähtää, sydän hakkaa itseänsä rintakehästä ulos jne.jne

Ja kyllä! mä otan kaiken avun/vihjeen millä tästä hommasta selviää "ehjänä" tai pitäisikö sanoa hengissä! Nyt mä olen kyllä jo huomannut, että ei tähän kuollutkaan vaikka 2vko sitten tuntui kyllä juuri siltä.
Mä mielelläni kirjoittelen lisää ja puhun vaikka henk.koht sun kanssa jos vain jotenkin saa privaattiviestiä laitettua? Mä olen kirjautunut tänne vasta hiljattain, joten tää homma on mulle uutta. Toisen tuki on parasta.!!!

Hei 🌻🙂🌻
Näin petettynä naisena voisin melkein veikata, että mukana kuviossa on kolmas osapuoli. En usko yht'äkkiseen tunteiden kuolemiseen, ellei ole ilmaantunut ulkopuolista, joka on herättänyt rakastumisen tunteen.
Parisuhteen, nimenomaan pitkän sellaisen rakkaus on erilaisempaa, kuin mitä on rakastuminen. Rakastuminen on eufroninen tunne, joka melkein vie jalat alta.
Pitkässä suhteessa tämä tunne muuntuu molemminpuoliseksi kiintymykseksi, haluksi olla yhdessä ja jakaa tunnekokemuksia. Tottakai lämpö ja läheisyys on mukana, sekä sopiva määrä seksiäkin silloin tällöin.
Jätetyksi tuleminen, varsinkin, kun se tulee puun takaa, on järkytys. Sitä seuraa suru ja kaipaus. Ja vielä, kun on varsin yleistä, että lapsetkin jäävät äidille, on miehen ikävä moninkertainen.
Tunteiden läpikäyminen on niin raskas prosessi, ettei alkuun jaksa lähteä edes mihinkään laastarisuhteeseen ja toisaalta tämä on hyvä asia.
Mahdollinen uusi ihmissuhde vastakkaisen sukupuolen kanssa onnistuu parhaiten silloin, kun entisen suhteen päättymisen surutyö on loppuunsaatettu.
Toivonkin teille molemmille voimia tähän surutyöhön ja jos mieltänne voisi vähän edes lohduttaa se ajatus, että vanhemmuus ei lopu eroon, se vain muuttaa muotoaan 🙂🌻

Oletko anone lukassut tämän. Hyvä kirjoitus.

http://www.miessakit.fi/easydata/customers/miessakit/files/Liitetiedostot/EROTILANTEEN_PSYKOLOGIAA.pdf

Tässä aamutuimaan kirjoittelen taas tunteita. Olen kirjoittanut myös päiväkirjaa tämän kauhukertomuksen fiiliksistä. Teksti on ollut aika jäsentelemätöntä, mutta olen kyllä saanut siitä jonkinlaista helpotusta. Vuoristorata on omaava kuvaamaan sitä fiilistä mitä mulla on ollut/on.
Tässä on muuten edessä nämä kaikki kivat joulun pyhät yksin ekaa kertaajne. Toivottavasti sulla ne menee jo paremmin. Mitenkä muuten sinä hoidit ensimmäisen joulupyhän? Olitko töissä? vai?Miten te hoidatte nämä? Me olemme viettäneet joulun aina vaimon vanhempien luona ja ne on ollut aina kivoja hetkiä. (viime joulu oli kylläkin jo säidenkin puolesta aika lailla kuvaava tähän tilanteeseen, mutta silloinkaan en ajatellut, että toisella on näin lopullisia ratkaisuja mielessään)

Niin nyt on tyypillinen päivä, johon olen saanut/saan tottua: Olen yksin. Arkivapaa töistä. Kaikki asiat makaa...itsellä on vaikeuksia päästä ylös sängystä...ikävät ajatukset möyrii mielessä. Asun kerrostaloasunnossa, jossa lapsukaiset ovat syntyneet...heh! seinät/talo ja siis aivan kaikki ovat täynnä muistoja, joita on tässä koko ajan käynyt läpi. Ei ehkä ihan optimaalisin paikka "tervehtyä" Taloon on muuttanut paljon vastaavanlaisia pienen lapsen juuri saaneita uusia perheitä, mitä me myös olimme. Ei ole kauhean mieltä ylentävää ollut katsoa, kun takapihan samoilla keinuilla on läsnä onnellinen perhe😭
Tämä on todellista kylmää suihkua niskaan. Mutta toisaalta, jokaisella tulee se hetki, jolloin voi ainoastaan todeta: Let's face the music and dance....
Olen aika paljon ihan paennut tästä kämpästä....ainoastaan nukkumaan olen tänne tullut. Ajatuksena mulla on, että pikkasen remontoin tätä ja myyn sen ja niillä rahoilla ostan sitten asunnon poikien läheltä, kävelymatkan päästä. Tämä vaatii taloudellista uhrautumista ja en tiedä onko mulla varaa siihen. Tiedän kyllä sen, että olotilaani helpottaisi se, että saisimme viikko-viikko periaatteen toimimaan. Työnantajan puolesta tämä on mahdollista. Mun pitää nyt ottaa näitä pikkuaskeleita, koska kyllä tässä niin palasina on ettei voi sanoin kuvata. Asunnon olisi tietysti voinut myydä, mutta pahinhan on se, että näissä asioissa taloudellisesti panikoi tunnekuohujen vallassa: kaikki sileeks vaan...jolloin sitten voi jälkikäteen "hieman" harmittaa. Tiesin, että tälläistä "tunteiden/muistojen painolastia" voi tähän ratkaisuun liittyä, mutta niiden vahvuus yllätti...En kyllä arvannut sitäkään, että ero voi tuntua näin HIRVEÄLTÄ ihan siis KIPUA päässä ja kehossa...ja todellakin jossakin vaiheessa (2-3vkoa sitten) tuntui, että mä kuolen..😭
Mutta...ei tähän nyt sitten kuolekaan. Mä toivon vain, ettei katkeruus tai joku muu negaatio jää pysyväksi möykyksi, kun tämä prosessi joskus alkaa olla(toivottavasti) ohi.

mariella kirjoitti 10.7.2014 21:28

Hei 🌻🙂🌻
Näin petettynä naisena voisin melkein veikata, että mukana kuviossa on kolmas osapuoli. En usko yht'äkkiseen tunteiden kuolemiseen, ellei ole ilmaantunut ulkopuolista, joka on herättänyt rakastumisen tunteen.
Parisuhteen, nimenomaan pitkän sellaisen rakkaus on erilaisempaa, kuin mitä on rakastuminen. Rakastuminen on eufroninen tunne, joka melkein vie jalat alta.
Pitkässä suhteessa tämä tunne muuntuu molemminpuoliseksi kiintymykseksi, haluksi olla yhdessä ja jakaa tunnekokemuksia. Tottakai lämpö ja läheisyys on mukana, sekä sopiva määrä seksiäkin silloin tällöin.
Jätetyksi tuleminen, varsinkin, kun se tulee puun takaa, on järkytys. Sitä seuraa suru ja kaipaus. Ja vielä, kun on varsin yleistä, että lapsetkin jäävät äidille, on miehen ikävä moninkertainen.
Tunteiden läpikäyminen on niin raskas prosessi, ettei alkuun jaksa lähteä edes mihinkään laastarisuhteeseen ja toisaalta tämä on hyvä asia.
Mahdollinen uusi ihmissuhde vastakkaisen sukupuolen kanssa onnistuu parhaiten silloin, kun entisen suhteen päättymisen surutyö on loppuunsaatettu.
Toivonkin teille molemmille voimia tähän surutyöhön ja jos mieltänne voisi vähän edes lohduttaa se ajatus, että vanhemmuus ei lopu eroon, se vain muuttaa muotoaan 🙂🌻

Moi Mariella! ja kiitos

Ja totta! Hyvä, että jäsennellään ja fokusoidutaan. Rakkaus! Kyllä juuri näin alkuun se on se euforinen tunne. Meidän/mun tapauksessa voidaan puhua kyllä kiintymyksestä. Tämä erohomma ei tullut puun takaa, vaan tämä jatkunut tilanne johdatti tämän parisuhteen siihen hetkeen, että oli valittava, joko jatkaa tai erota. Tiesin, että on nämä kaksi vaihtoehtoa, mutta en itselläni pitänyt eroa mahdollisena vasta kun kaikki kivet on käännetty. Siippa oli ajatellut toisin. Luulenpa, että terapeutit ym." hyödyttömät "asiat saivat hänen aivolohkoissaan ainoastaan hetkelliset seisontapaikat takarivissä...Seksiä muuten meillä ei ollut harrastettu vähintään 2 vuoteen...ja mä olen pääsääntöisesti ollut se aktiivinen osapuoli. Mainitsin muuten tästä siipalleni noin vuosi takaperin ja hän oli aidon hämmästynyt tästä. "ihanko totta" Mä olen toiminut paljon omin käsin onneen periaatteella. MUTTA mulle seksi parisuhteessa huom. Tässä mönkään menneessäparisuhteessa. ei ole ollut se "penetraatio" vaan se leikittelevä/liehittelevä niskaan suukotteleva aviopuolisi, joka tykkää kosketuksesta, johti se sitten seksiin tai ei. Tätä mä kyllä olen harrastanut. Ikävä kyllä aloin sen vuoden sisään huomata, että nyt ei sekään toimi ja kyllä se osaltaan vei asiaa eteenpäin, että jotain on tehtävä.
Niin pettäminen siipan puolelta. En oikein tiedä missä vaiheessa hänellä olisi ollut siihen aikaa ( vaativa työ, nuoremman lapsen roudaus pääsääntöisesti hänellä, johtuen työstäni, vkonloppuhölkät) voi olla, joku pieni fling...mutta pitkäkestoiseen seksisuhteeseen en usko, jos vähääkään häntä tunnen. 100 prossasesti en voi olla varma, mutta...? se kyllä varmaan on tässä prosessissa tullut hänelle eteen, että esim pikkujouluissa ym. juhlissa, kun on vähän v..tanut, niin joku pieni suutelo, jonkun vieraan kanssa on vienyt päässä pyörivää eroratkaisua omalta osaltaan eteenpäin...että" jospa sittekin joku muu tai minä ihan yksin on mukavampi vaihtoehto kuin kaksin" Hän on sanonut minulle, että hän ei välttämättä koskaan uudestaan pariudu...ja kyllä, hän on tosissaan. Itsellänikin on parit pusut vaihdettu, mutta siihen se on jäänyt vaikka kummankinpuoleinen tahtotila olisi ollut...
Mulle muuten se todellinen tunneJYTKY iski vasta sitten, kun muutin vanhaan kotiimme yksin...silloin se p..ska materialisoitui!!!!, että kyllä sä olet yksin, et pese enää poikien hampaita, et lue enää iltasatua😭😞 se kun se ekaa kertaa tuli päälle niin oli kyllä aika "mielenkiintoinen" olotila...Nyt mä sanon kaikille: muistakaa itkeä!!! mä olen sitä rehellisesti tehnyt! Oli kyllä aika euforinen olotila, kun kerran vedin mäkeä ylös täysillä juosten ahdistushölkällä ja porasin😭....kyllä mahtoi olla näky😋 onneksi olin mettässä..

Kiitos Mariella!🙂🌻

Hei jätetty,
hienoa, että olet panostanut parisuhteeseesi! Omana kokemuksenani voin tässä kertoa ettei eron syynä aina ole toiseen rakastuminen tai siitä haaveilu. Kun pitkässä parisuhteessa huomaa, että toinen on menettänyt täysin mielenkiintonsa allekirjoittaneeseen ja elää omaa elämäänsä perheestään välittämättä: haluaa sekä ullan että pullan - ei jaksa enää yrittää. Onnelliseen parisuhteeseen - pitkään tai lyhyeen tarvitaan kaksi, muuten toinen elää vajaata elämää.

Hei

Meillä parisuhteessa vähän vastaavanlainen tilanne, tosin minä olen se jolta se tunne uupuu. Kirjoitinkin muutama päivä sitten tänne, otsikolla pari- vai kaverisuhde? Meillä siis erona, että ei ole lapsia ja toisaalta nyt vasta mietitään parisuhteen jatkoa eli ollaan toistaiseksi yhdessä. Onko meillä tulevaisuutta, sitä en tiedä.

Miestä sattuu, mutta niin sattuu minuakin. Monenlaista ajatusta ja tunnetta käyn läpi. Epätoivoa, epäonnistumista, mikä meni pieleen, miten tunne voi loppua vai voiko edes. Yritän tulkita itseäni, mistä tämä johtuu, vai kuvittelenko vain, onko tämä vain jokin ohi menevä vaihe.

Itse kävin ammattilaisen juttusilla, en tiedä oliko siitä mitään apua. Eihän sieltä mitään valmiita vastauksia saa, mutta toivoin jos olisi selkiyttänyt omia ajatuksia. Ei vaan haluaisi luovuttaa näiden vuosien jälkeen, mutta missä vaiheessa sitten pitäisi antaa periksi.

En toki tiedä mitä vaimosi tuntee ja tilanteesta ajattelee, mutta ei tämä ainakaan itselle ole helppoa. Eikä ollut helppo ottaa miehen kanssa puheeksi asiaa, "hei mä en muuten enää tiedä onko mulla riittävästi tunteita sua kohtaan", kyllähän sen arvaa, että se sattuu ja kun ei ainakaan itsellä se välittäminen ole mihinkään kadonnut, eikä ole halua sitä toista satuttaa.

Tosi paljon on kyllä samaa kokemusta meillä, vaikka meillä tilanteen räjäytti ihastus ja sen mukana meneminen sitten lopulta. Ongelmat olivat kuitenkin alkaneet paljon aikasemmin ja osa jo ennen kuin tapasimmekaan.

Harmittaa, ettei ole voinut yhdessä pohtia näitä asioita tulevan ex-vaimon kanssa. Keskutelu on toiminut aina meillä hyvin. Tai siis näin ajattelin aina ja se oli "hyvän" suhteemme salaisuus. Puhuttiin paljon ja svyällisiä ja kipeitäkin asioita. Mutta ei ihan kaikin osin oikein. Hänen ehdoillaan mentiin. Luulin, että on oikein joustaa siinä kohtaa.

Olen tajunnut, että vaimo ei vaan pystynyt sellaiseen suhteeseen kanssani, jossa kohdataan toinen hyväksyen puutteineen. Sitähän ei voi tehdä jos ei hyväksy täysin itseään. Ja se on vaikeaa, koska jokainen meistä on jollain tavalla rikki. Ja väitän, että moni meistä olettaa, että suhde korjaa (täydentää) ehjäksi, vaikka toisen osa on olla vierellä kun ITSE käy omia kipuilujaan läpi. Onni ja toisen onni täydentää toista ja siitä seuraa parisuhteen kukoistus rakkauden monillaosa-alueilla. Harva pystyy sellaisena tulemaan suhteeseen toisen kanssa, niin arvelen. Omista ongelmista pitää kantaa itse vastuu ja hyvä puolisko auttaa siinä unohtamatta vastavuoroisuutta. Tilanne ei varmaan koskaan ole tasapuolinen?

Tosi nyrjähtänyt tilanne kuitenkin meillä. Oli kuitenkin helppo suodattaa tajuntaan vain ne puheet meistä, kun meni niin moni asia hyvin ja monta vaikeaa kautta selvittiin ja muutos oli koko ajan parempaan suuntaan. Seksissäkin osittain, vaikka nyt tajuan siinäkin monta asiaa mikä meni pieleen. Jätin huomiotta ne kommentit, että on vaimon paha olla. En kyllä ymmärtänytkään, miten voi olla niin paha olla, jos kutienkin meillä menee hyvin ja paremmin kuin muilla? Vaimoni kun ei koskaan valehdellut, se oli hänen mottonsa. Ja niitä vikoja oli kuitenkin paljon samaan aikaan ja järjellä ajateltuna sehän syö pohjan kaikelta hyvältä. Hitaasti ja varmasti. Aloin ostaa hyväksyntää, vaikka se ei ole kaupan, vaan koko homman perusta.

Meillä tavallaan venkoiltiin liian kauan. Pitipähän oppia tämä asia nyt kantapään kautta. Toivottavasti. Se on sääli, että omaa tyhmyyttämme tehtiin koko avioliitto vaikeaksi, vaikka se olisi ollut mahdollista pelastaa ja saada kukoistamaan vielä. Uskon siihen ihan täysin.

On asioita, mitä ei pidä sietää, kuten väkivalta ja henkinen alistaminen ja koska omassa avioliitossa oli monenlaista puutetta henkisellä puolella, sen pitikin hajota.

Väärin meni siinä kohtaa, kun ei ollut halua ja valmiutta hakea uutta alkua yhdessä, vaan sitä haettiin toisen luota ja se rikkoi kaiken. Olisin voinut hyväksyä sen, että erotaan, mutta vaimo ei pystynyt odottamaan. Pahiten tästä kärsii lapset ja sitten eksä itse. Itse olen päässyt jaloilleni ja voin paremmin kuin koskaan. Nautin enemmän elämästä kuin koskaan ja mikä parasta, olen vasta tämän matkan alussa. Ja tiedän ja arvostan nyt itseäni siitä, että olen monessa kohtaa tosi hyvä ja uskon, että kun kohtaan sitten sen jonkun kenen kanssa haluan jakaa kaiken, niin siitä tulee jotain hienoa. Vaimoni ei oikeasti vielä tajua mitä menettää, koska kokee vain huonot puoleni edelleen. Sääliksi käy.

Mutta me kaksi ja muut vastaavassa tilanteessa olevat ollaan omillamme. Se on kuitenkin elämän tilaisuus ottaa oma maailma haltuun niiltä osin, missä oma ote on lipsunut tai oma minuus päässyt häivenemään. Elämä ei tosiaan lopu. Kipua tulee vielä paljon, mutta nyt jos koskaan on aika elää.

Tärkein sääntöhän on antaa itsellekin anteeksi, aikaa ja luvan käydä läpi ihan kaikki tunteet, mitä ne sitten onkaan.

Itse aloin rakentaa omaa elämällä alkamalla pitää itsestäni huolta. Tein niitä asioita mitä olin kaivannut pitkään, toteutin jo pienimuotoisesti haaveita mitkä odotti tulevaa. Aloin liikkua, aloin kiinnittää huomioita ulkonäköön enemmän, ostin vaatteita, joista MINÄ pidin. Söin terveellisemmin. Aloin puhua omista asioista ihmisille keihin luotin, tapasin ihmisiä. Uusia ihmisiä haluan tavata lisää. Se on vaikeinta minulle. Aloin miettiä minuutta oman taustan, historian ja arvojen mukaan ja rakentaa siitä uutta identiteettiä. Hauskinta on nyt huomata, että alankin oikeastaan muistuttaa entistä enemmän aikuista ja tiedostavaa versiota siitä pikkupojasta, joka vain oli ja nautti elämästä. Toki paljon on kasvettavaa, koska on vaikeaa irtautua turvallisista rutiineista. Omien pelkojen voittaminen kyllä palkitsee eniten. Ja minullahan niitä riittää edelleen. Mutta elämä hymyilee jo nyt. Paljon.

Muutin asennetta. Vaikka naureskelen vieläkin "amerikkalaiselle" meiningille, niin olen ottanut sitä silti jonkun verran käyttöön. En psyykkaa kehu itseäni ääneen peilin edessä, mutta katson itseäni silmiin ja hyväksyn sen mitä siellä näen. Kelpaan itselleni, kelpaan siis muille. Ja jos en kelpaa, se on muiden ongelma, ei minun. Jos en kelvannut vaimolleni, se on hänenongelmansa ja kantakoon vastuun teoistaan.
Testaan uusia taitoja ja opettelen niitä. Ihan koemielessä haluan tietää onko se totta, että jos uskottelee jotain asiaa itselle, siitä tulee pikkuhiljaa todellisuutta.

Mikä tekee omasta elämästä elämisen arvoista, mikä tuo onnea ja mikä antaa tyydytystä? Onko haaveita mitä halusit tai haluat toteuttaa? Mikä on se juttu, mikä saa tuntemaan, että on elossa? Niiden asioiden ympärille kun rakentaa uutta, niin ainakin itselläni se on muuttanut omaa maailmankuvaa. Olen nykyään positiivinen, näen vaikeuksissakin mahdollisuuksia. Lasten takia moni asia on käytännössä raastavan vaikea ja monimutkainen, mutta tulen aina olemaan isä. Joten haluan olla nyt parempi isä kuin ennen. Ja siinä ainakin olen onnistunut monta kertaa. Vaimoni onneksi osasi hyvin luetella vuosien aikana kaikki vikani (plus paljon ekstraa 🙂 ), joten pääsin monia muita helpommalla. Tiesin mitä halusin itse muuttaa ja missä oli oikeastikin ongelmia. Joissakin asioissa huomasinkin, että viat taisikin olla heijastuksia vaimon omista sisäisistä ristiriidoista ja haavoista. Semmoisista olen yrittänyt ravistautua irti.

Vaimosi tahtoa et voi muuttaa, mutta voit tehdä omasta elämästä onnellisen.

Minullakin on sellainen oma kokemus kerrottavana, ettei eroon tarvita sitä kolmatta osapuolta. Itselläni on takana pitkä avioliitto ja ero tuli mieleeni vasta kaksi vuotta ennen toteutusta. Sitä ennen se ei ollut vaihtoehto. Meillä ei ollut kummallakaan alkoholiongelmaa. Mies kyllä oireili jotain kriisiään niin, että netissä muiden naisten kanssa keskusteli ja jonkun kanssa vaihtoi puhelinnumeroitakin, soitteli. Käsittääkseni mitään muuta ei kuitenkaan ollut.

Meillä oli tavanomaiset ongelmat. Itse olin liian kiltti ja varmasti lapsellinen. Mies purki itseään huutamalla ja lyömällä nyrkkiä käsiinsä. Huuto ja jatkuva syyttely kohdistui lapsiin ja minuun. Väsyin siihen vuosien varrella. Sitä myös oppi varomaan, ettei raivostuta toista, mutta sekin oli itseasiassa aivan turhaa.

Itse päädyin erilleen muuttamiseen kahden vuoden miettimisellä ja myöhemmin , kun kaikki oli päässä selvää, totesin, että ero olisi ollut ajankohtainen jo vuosia ennen. Tunsin vain helpotusta, kun tiesin, ettemme enää palaa yhteen. Tosin olin ajatellut erillään asumista koeaikana, että näkisin yrittääkö toinen tehdä mitään korjausliikkeitä. Mies ei olisi halunnut erota ja anoi yhteen palaamista, mutta kun en voinut moista tehdä, en nähnyt vielä selvästi eteeni, hän halusi kuitenkin sitten mennä harrastamaan seksiä muiden kanssa. Annoin olla. Se oli sitten sillä selvää.

Eron jälkeen huusin ja itkin yksin jossakin, missä ei ollut muita. Aina tasaisin väliajoin oli päästävä itkemään ja luhistumaan. Ja kun sen antoi tulla, helpotti se kaikki pala palalta. En koskaan ikävöinyt takaisin mieheni luokse, mutta en halunnut ketään muutakaan. En olisi voinut tapailla ketään , saatika seurustella. Oli ollut pakko särkeä niin iso unelma. Minulle oli kuitenkin tärkeintä elää itseni kanssa totuudessa, eikä kannatella kulisseja. Lapset kärsivät, mutta heidän ei ainakaan tarvinnut enää elää huutamisten ja syyttelemisien keskellä. Ovat nyt hyvin tasapainoisia nuoria näiden vuosien jälkeen. Oma toimintani on aina lähtenyt lasten parhaasta. En ole siinäkään ollut täydellinen, mutta koen onnistuneeni.

Voimia kaikille eron kokeneille ja sen kaiken keskellä eläjille.

Hei 🌻🙂🌻
Olet ehkä lukenut tarinaani, Jätetty mies mutta kertauksena voin todeta, että tavallaan minut jätettiin avioliiton aikana.
Oletin, että mieheni on tukenani sairastuessani ja muutamana vaikeana vuotena ennen parempaa aikaa mutta niinhän asia ei mennyt.
Mies muuttui ärtyneeksi ja puhelin liimautui häneen. Tiesin,että jotain on hullusti mutta epäilyni hän kuittasi sanomalla minun olevan vainoharhainen hullu. Näin hän käyttäytyi myös lasten läsnäollessa.
Kyllähän se lopulta selvisi, että rakastava ja tukeva aviomies oli saanut itse tukea tuttavarouvalta, siten, että se ylitti sopivuuden rajat kaikin puolin.
Olin tyrmistynyt...mietin, että eikö sairauden aiheuttama tuska ollut riittävästi jo vastoinkäymistä elämässäni?
Mies halusi jatkaa avioliittoamme ja jostain syystä inho salarakastaan kohtaan oli kauan päällimmäinen tunne. Hän tunsi tulleensa hyväksikäytetyksi, sillä henkisen tuen saaminen oli hänen toiveensa, koska tämä nainen tuntee perheemme ja on ollut ns.äitihahmo meille usean vuoden ajan.
Tämä kertomuksena tavallaan sivuaa tarinaasi. Parisuhteeseen tarvitaan kaksi ja mikäli toinen hylkää toisen, ei suhde ole enää parisuhde, vaan jotain muuta.
Vaikeaa on, mikäli molemmilla on tunteita vielä toista kohtaan, kuten meillä.
En tarkoita tällä sitä, että toisen tunteiden äkillinen loppuminen olisi sen helpompaa.
Jos olisin vaimosi, olisin katsonut tilannetta rauhassa viimeiseen korttiin asti. Olisin myös ottanut vastaan myös ammattiauttajan neuvot pariterapian muodossa.
Itse olen käynyt yksilöterapiaa psykiatrin kanssa ja se on auttanut minua jäsentämään asioita.
Paljon jaksamista Sinulle ja anonelle kriisien käsittelyyn.
Toivon, että asiat ratkeavat parhaalla mahdollisella tavalla 🙂🌻

Hei kaikki!

Tässä olen lukenut moneen otteeseen teidän tarinoita ja verrannut sitä omaani. Jokainen on omanlaisensa tarina, vaikka yhtäläisyyksiä on paljon.

Avioliittomme on mennyttä 95% varmuudella. Nyt olen siis tiellä kohti ehjäksi tulemista. Pitkä on kyllä tie. Tähän menee vähintään vuosi. Tiedän, että tulen itkemään vielä monet itkut☹️

SUURIN ongelma eteenpäin menossa minulla kyllä on tämä MIKSI? Kirjoitin ketjun alussa, että vaimoni sanoi: "ei vaan ole enää sitä tunnetta". Kiitos kirjoittaneille, joilla on samanlaisia fiiliksiä toista kohtaan. Olen voinut todeta, että näin voi myös olla muillakin.
Tämä vaan on ollut käsittämätöntä mulle se KONKRETIAN PUUTE? (olen (vaimoni mukaan)osallistunut, olen huomioinut, olen pyytänyt anteeksi, ei olla huudettu,..?!?), joka selvästi syö minua.
Onhan se nyt niin, että kumppanissa on oltava joku, mikä AIHEUTTAA sen, että "ei vaan ole sitä tunnetta= ero"..mua vit...taa se, että heitetään tälläinen ilmaan ja siinä..enempää ei tietoa heru. Meillä on kyllä puhevälit ja tulen taas kysymään miksi? koska onhan mulla nyt jonkinlainen tahtotila tulla "paremmaksi" yksilöksi ja tullakseen paremmaksi täytyy tietää, että missä voi kehittyä. Ihminen voi olla niin sokea omille "maneereilleen", että ne huomatakseen, jonkun muun pitää niistä huomauttaa. Kyllä mua harmittaa suunnattomasti, että siippa ei ole puhumaan tahtonut mennä..no nyt minä hoidan tätä terapeutin virkaa..

Per..kle olisi ne tiedot vaikka: sä raavit sun muniasi liikaa!! Tai kaivat nenääsi liikaa!.. kuvittelisi, että suht fiksu aikuinen ihminen pystyy jäsentelemään asioita SYY=SEURAUS..
Se ei tietenkään ole se yksi asia, mutta kyllä jonkinlaisen niteen/ynnäyksen luulisi saavan aikaan, kun laskutoimituksen tulos on ero. Vai onko näissä laskutehtävissä liikaa X:siä

Onko joillakin oma tarinansa siitä, että jättävä osapuoli ei ole oikein antanut tietoa/syytä siihen, miksi haluaa eron? kaikki on jäänyt ikäänkuin ilmaan ja jätetty on siitä selvinnyt? Mitkä olivat ne selviytymiskeinot? Onko vastapuoli auennut ehkä myöhemmin? Tai onko itsellä tullut joku oivallus?

Olen menossa muuten eroryhmään. Onko joillakin kokemuksia? auttoiko esim. jos itse oli hukassa eron syistä? tai huomasitko, että auttoiko se yleensä?

Jätettymies73...

Onko se hyödyllistä, miettiä miksi toisella ei ole enää tunnetta? Luonnollista se varmasti on, miettiä.

Yksi juttu on, että ei kai meidän tarvitse kelvata kenellekään toiselle. Jos sinä tiedätkin, miksi toinen haluaa erota, onko se sinusta itsestäsi lähtöistä, koittaa muuttua sellaiseksi, mikä kelpaa toiselle? Eikö tärkeintä ole tulla omaksi itseksesi? Tuntea itsensä vahvaksi ja hyvinvoivaksi omana itsenään. Juuri sellaiseksi, miksi sinut on tarkoitettukin.

Vai näetkö itsestäsi huolen pitämisenä sen, jos vaadit saada tietää, miksi?

Oma kokemus oli se, että oli tietyllä tavalla turhaa enää puhua tai kertoa toiselle, miksi en enää häntä rakastanut, miksi en voinut enää jatkaa yhteiseloa. Vaikka keskustelimmekin aina asioista, niin myöhemmin ymmärsin, ettei meillä ihan oikeasti nostettu kissaa pöydälle.

Minun kokemukseni oli monen mietintäsession ja asioiden silmiin katsomisen jälkeen, että todellisuudessa meillä oli joitakin tärkeitä arvoeroavaisuuksia. Se taas aiheutti itselle sen tunteen, että oli turha enää puhua mistään, koska toinen ei ymmärtänyt, eikä ollut samalla "tasolla" itsen kanssa. Oli turha alkaa vääntämään ratakiskoa, kun toinen katsoi asiaa täysin omasta näkövinkkelistään, eikä tulisi koskaan sitä muuttamaan (todennäköisesti). Eikä todella ole näkökantaansa muuttanut näiden vuosien jälkeenkään. Toisaalta, olin jo pari vuotta kaikkeni yrittänyt ja aloin kai ymmärtämään, ettei toista kannata muuttaa, edes pyrkiä. Todella, ei kenenkään tarvitse muuttua mienun mieleisekseni.

Voi olla myös niin, että on hiukan vaikeaa määritellä, miksi ne tunteet loppuvat. Itsekin huomasin vuosien kuluttua, että en ollut rakastanut vuosiin. En ollut tuntenut vuosiin muuta, kuin inhoa, häpeää, tuskastumista, sääliä ja muuta negaa. Mietin, tunsinko positiivista, kai jotain. Kyllä arvostin sitä, että hän hoiti raha-asiat hyvin ja täsmällisesti, halusi tehdä tavallisia arkisia asioita yhdessä, ei juopotellut. Nähtävästi halusi myös viettää aikaansa jonkin verran lasten kanssa (kunhan he eivät olleet kiukkuisia).

Itse koin, että henkisesti olin täysin loppu kaikkeen. Meilläkin tietysti kumppanit olimme toisillemme nuoruuden valintoja. Itselle tuli iso kriisi omien näkemysten ja olemisen suhteen. Muutuin itselleni rehellisemmäksi. Uskalsin katsoa totuutta silmiin. Katsoin myös peiliin, vaikka se oli välillä tuskallisen vaikeaa. Silloin, kun uskalsi nähdä itseään, alkoi myös tunnustamaan itselleen, millainen toinen on ja mitä toinen itsessä herättää. Osa niistä tuntemuksista olikin sitä itsen heijastumaa ja iso osa sitä, että kun huomasin, millainen ihminen todella olen ja millainen haluan olla, tuo toinen ei enää mitenkään mahtunut siihen kuvaan. Kärsin henkisesti niin pahasti tuossa suhteessa, etten tänäkään päivänä näkisi mitään mahdollisuutta palata tuon ihmisen kanssa yhteen.

ja sitten, se tärkeä asia, millainen itse haluaa olla. Minulle tärkeää on kunnioittaa muita ihmisiä. Ja sen on lähdettävä oman itsen arvostamisesta ja kunnioittamisesta, omien rajojen täpäkästä pitämisestä. Siitä, ettei anna muiden käyttää itseään hyväkseen. Ja näin osaa ja pitää luonnollisena tilanteissa tälläiset arvot. On siis tiettyjä hyveitä, joita haluan löytää itsestäni. Mutta, vahvasti, herkästi oma itse. Kun kuuntelee itseään, kyseenalaistaa asioita, tekee itselleen hyviä asioita, voi siitä seurata onnellisuutta, rohkeutta elää.

Jep on kokemuksia, hae mun nimimerkillä ja "sisäinen kapina" hakusanalla vaikka googlesta.

Et ole yksin tossa tilanteessa, ja veikkaan että "eksälläsi" on jokin tiedostamaton kapina menossa, jonka hän projisoi sinuun eikä voi sille asialle yhtään mitään. Siihen kuuluu mm se ettei pysty välttämättä sanomaan konkreettisia syitä tai edes halua selitellä, vaan haluaa vaan juosta pois ja "itsenäistyä" "jostain sisäisestä vanhemmasta" ja projisoi eli heijastaa sen sinuun, varsinkin jos olit sen suhteen ylivastuullinen osapuoli...

Hei usko pois, todennäköisesti sinussa ei ole mitään konkreettista vikaa, eikä syytä, paitsi se, että sinuun on ehkä helppo projisoida lapsuudessa /nuorudessa käsittelemättä jääneet kapina-asiat kotoa

tai sitten voi olla kyseessä esim seksuaalisen häpeän aktivoituminen ja herääminen tiedostamattomasta - elämän preparaatiopöydälle on tunkua joskus... 😀

Hei älä jää odottamaan, jollet pääse eroryhmään tai löydä sellaista - oma apu paras apu, hankin Fisher ja ala työstää omia tunteitasi ja löydä itsesi ja arvosi uudelleen. Se kannattaa, voin sanoa hyvällä mielellä!🙂👍

Moi,
tässä vähän sekavan sorttinen näkemykseni parisuhdekiemuroista, eroajatuksista ja niiden kanssa pärjäämisestä.
kun pitkä parisuhde päättyy on siihen aina olemassa jokin syy. Ehkä sitä on vain vaikea tiedostaa, siitä puhua. Vuosien myötä ihminen muuttuu. Ei olla enää niitä samoja teinejä tai nuoria aikuisia, kuin silloin kuin rakkaus syttyi, jos syttyi. Uskallan väittää että aika moni avioliitto solmitaan sen vuoksi, että pitää päästä naimisiin ja perustaa perhe. Olaan siinä iässä. Sitten kun ihastutaan, ollaan omasta mielestä valmiita elämän mittaiseen suhteeseen. Kymmenen vuoden päästä tai viimeistään nelikymppisenä aletaan kuitenkin haikailemaan sen suuren rakkauden perään. Väistämättä se ilmenee/oireilee tavalla tai toisella parisuhteessa.
Olen itse tuskaillut juurikin tätä. Pohtinut miksi suhde ei enää tunnu miltään, toisen piirteet ja olemus vain ärsyttävät, seksi ei kiinnosta. Miehessäni ei ole mitään oikeasti moitittavaa, hän on erittäin kiltti jne... Suhde toimi aluksi ihan hyvin, vaikka perhe-elämässämme oli kyllä paljon vastoinkäymisiä ja paineita. Lapsia on kaksi, jotka ovat nyt jo aikuisuuden kynnyksellä. Suhteessamme on ollut riitoja ja yllätys yllätys etenkin seksin vähyys on niitä aiheuttanut. Syy on minun haluttomuus. Olen koittanut työstää asiaa/syytä haluttomuuteen. Käynyt myös terapeutilla, mikä on hiton kallista! Mieheni ei sinne halua mennä, koska hänessähän ei ole syytä!? Ok, ei voi pakottaa, mutta Aina on syytä myös toisessa. Se pitää muistaa. Mieheni on melkolailla läheisriippuvaista sorttia, minä taas olen jo pitkään kaivannut omaa aikaa ja rauhaa, varsinkin nyt kun lapset ovat jo isoja. En sitä itse ensin tiedostanut ja terapeuttikin sanoi sen olevan ”pakoa” todellisuudesta, mutta se on ihan oikeasti kaipuuta oman elämän hallintaan. Että voi olla joskus yksin kotona, nauttia hiljaisuudesta, tehdä omia juttuja, tavata kavereita myös kotona jne. Kun tämän tajusin, voimaannuin hurjasti. Miehelleni tämä tietenkin aiheutti aluksi täyspaniikin.
Mukana käsiteltävässä tunneskaalassa on ollut myös häpeä......se on tiedostamattani vienyt minulta hurjasti voimavaroja ja aiheuttanut vihaa. Kaikki lähtee lapsuudesta....Ehkä voin siitäkin joskus päästä ns kuiville kunhan vain teen töitä sen eteen. Mutta, lopputulemana haluan sanoa, että pitkässä parisuhteessa tulee väistämättä vaiheita joissa pitää osata ottaa etäisyyttä toiseen ja myös uskaltaa antaa sitä etäisyyttä. Kannattaa myös tutkiskella omia tunteita, ”vikoja”.... ja puhua asioista!!! Jos ei kumppanille niin sitten ulkopuoliselle, tai vaikka näillä nettisaiteilla.
En tiedä mihin meidän suhde lopulta päätyy, sillä alku ei ole perustunut palavaan rakastumiseen minun puoleltani. Asia, jota en koskaan voi kumppanilleni tunnustaa, ja jonka vasta nyt itsekin ymmärrän. Kaiken tämän itsetutkiskelun ja itsenäistymistoimien avulla suhde on nyt kuitenkin paremmalla tolalla. Mieheni on nykyään viikot toisella paikkakunnalla töissä ja voin rehellisesti sanoa että olen siitä iloinen. Vkonloput yhdessä ovat kivoja, seksikin sujuu niin että mieheni on tyytyväinen..... ehkäpä se riittää. Helposti en nykyisestä suhteesta ole luopumassa, mutta oikeasti pelkään, että vielä tapaan ihmisen johon rakastun tulisesti....sydämessäni on valtava kaipuu. Koetan vain elää sen kanssa. Jos ero tulee jossain vaiheessa, tiedän että minä olen se paha osapuoli, liiton rikkoja ☹️ riippumatta paljonko olen itestäni sen eteen antanut, etsinyt ratkaisukeinoja ja apua ongelmiin.