Kuinka jaksaa eteenpäin, kun puoliso on epävarma suhteen jatkumisesta ja samanaikaisesti on kiinnostunut kolmannen henkilön seurasta, joka täyttää hänen ajatuksensa? Hän ei vielä ole valmis keskustelemaan asiasta, sillä sanoo ajatustensa olevat keskeneräisiä. Kirjoittaminen ja puhuminen on minua auttanut jotenkin, mutta onko lisää kokemuksia ja apukeinoja?
Kyllä se aurinko meille nousee jonain päivänä, mutta toivottavasti jo huomenna. Kumpa saisimme asiamme kuntoon. Taidamme todellakin molemmat välittää puolisoistamme hyvin paljon, koska olemme itse valmiita kärsimään näinkin paljon. Kumpa rakkaamme tietäisivätkin kuinka he meitä satuttaa (vaikkei se taida olla kummankaan tarkoitus)
Me jaksamme, me voitamme!!! Taio sitten itkemme itkumme yhdessä ja jatkamme elämäämme eteenpäin!
Voimia ja kiitos että jaksat vastailla kirjoituksiini, jotka taitavat olla melko sekavaa luettavaa...
Kuvittelenko vain, mutta ikäänkuin asiat olisivat selkiytymässä. Muuton realisoitumisella saattoi sittenkin olla "hyvä" vaikutus. Toinen ihminen ei sittenkään ollut sitä mitä oli kuviteltu. Puoliso on ehkä päässyt pois aallonpohjasta. Omanarvontunto on palautumassa, mutta edelleen kovilla. Hän katsoo edelleen olevansa kovin alhaalla ja pitää itseään epäonnistujana, eikä riittävän arvokkaana minulle. Muutto on hänelle mahdollisuus kasvaa, se on selvää.
Onko kellään kokemuksia tällaisesta ja miten on selvitty eteenpäin? En halua pelata mitään peliä. Ja tietenkin haluan meidät yhteen takaisin.
Mies.
Olen samanlaisessa tilanteessa kuin sinä.rakastan edelleen miestäni ja hän tietää sen.En ole ylpeä että petin häntä kolmisen vuotta ja nyt saan maksaa kipeästi niistä vuosista.
Tietysti toivon että palaisimme vielä yhteen mutta kait se on vain harhaa ☹️Olen muuttanut pakon edessä asumuseroon,mutta olemme edelleen tekemisissä toistemme kanssa. Näemme lähes päivittäin.rakastelemmekin hyvin usein ja se on intohimoista.
Tunteeni häneen kohtaan ovat vain voimistuneet yhä enemmän kun olemme erossa.
Hän väittää ettei ole muhun enään tunteita mutta vaistoan että jotain kuitenkin on jäljellä.
Itken aina kun on jäähyväiste aika.Huomaan hänenkin silmissään kyyneleet,mitä tää on rakkauttako häneltä vai mitä?
Jos saisin takaisin ne vuodet ennen tätä hirveää tapausta olisin onnellinen ja minun oisi hyvä olla,parempi.
Nyt vain itken (melkein) joka päivä ja kaipaan niin suunnattomasti miestäni vierelleni.
Kaipaan sen kosketusta,hellää syleilyä ja kaikkia niitä ihania hetkiä mitä meillä oli.
Enään minulla ei ole ollut minkään laisia suhteita ei kehenkään.
Olen ottanut opikseni virheistäni mutta kait ihan liian myöhään heräsin totuuteen.Mua käytettiin törkeästi hyväksi,mun olotilani olin syvästi masentunut silloin kun pettämiskeirre alkoi.Nyt käyn edelleen terapiassa ja se antaa voimaa jaksaa.Vaikka välillä itkujakin tulee kaipaan niin takaisin OMAAN KOTIINI mieheni luo jota RAKASTAN.
Hei, Särkynyt elämäni.
Voi kunpa saisitte puhuttua kaikki asianne ja tunteenne selväksi, sillä vaikuttaa siltä, että teillä on eväitä jatkaa yhdessä kaikesta huolimatta. Vaikkapa vähän kerrallaan. Teillä on varmasti paljon hienoa yhteistä elämää, ajatuksia, unelmia, jotka ovat teidät ehkä aikanaan yhteen saattaneet. Kirjoituksesi perusteella uusi alku voisi olla mahdollinen.
Kaikkea hyvää. Voimia.
kiitos Mies!
Lohduttavista sanoista.
Poikani kävi eilen isäänsä kattomassa mutta ei ollut kotona vaikka piti olla.Oli tapaamassa taas sitä toista naista,jota on tapaillut jonkin aikaa,tunnen hänet uhkaksi.Mieheni väittää että on ystävä,mutta epäilen että siinä on muutakin.Vaikka sanoo ettei halua uutta elämänkumppania eikä seksiäkään häneltä.Luotan mieheeni mutta pian vaivun epätoivoon kun kysyn tapasitko taas sitä naista sanoo ettei kuulu mulle.mut tietää että rakastan häntä niin syvästi.
Viimeyö meni valvoessa ja nyt sainkin flunssan päälleni jatkuvasta valvomisesta.Olen laihtunut rajusti,kuihdunko kokonaan suruni keskellä?
kaipaan ystäviä,mutta mieheni ei anna niitä minulla olla.mutta ihmettelen kuitenkin että hänellä saa olla.
Tunnen olevani hyvinkin yksinäinen,kaipaan niin suunnattomasti hellyyttä ja rakkautta.
Mieheni tietää sen myös joku aika sanoi että on tiennyt että jo vuodesta 1994 olen tarvinnut rakkautta.tuo aika oli se jolloin meninne yhteen.Se oli ihanaa aikaa.
Mieheni EI tahdo erota koskaan mutta en minäkään,mutta kun yritän puhua miehelleni jotain äänensävy muuttuu ei ole enään sellainen hellä ja ihana.Muuttuu kovemmaksi ja melkein huutaa.Olen alkanut pelkämään häntä.
Mitä mä teen en halua olla LOPUN ELÄMÄÄNI YKSIN.Miten mie saan ystäviä kerro? juttukavereita kaipaan kun päivät ihan yksin ja lapsi koulus ei töitä ei mitään.
Olen ollut vain 6 v koko elämäni aikana töissä.yli 12v jo työttömänä mä taidan pian seota.ystäviä kaipaan.