Kuinka jaksaa eteenpäin, kun puoliso on epävarma suhteen jatkumisesta ja samanaikaisesti on kiinnostunut kolmannen henkilön seurasta, joka täyttää hänen ajatuksensa? Hän ei vielä ole valmis keskustelemaan asiasta, sillä sanoo ajatustensa olevat keskeneräisiä. Kirjoittaminen ja puhuminen on minua auttanut jotenkin, mutta onko lisää kokemuksia ja apukeinoja?
Kunpa osaisinkin auttaa. Vastaavantapaisessa tilanteessa pyrin itse valmistautumaan tulevaan keskustelutilanteeseen pohdiskelemalla monesti sitä, mitä itse haluan ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Miksi haluan olla toisen elämänkumppani tai en halua. Mitkä ovat vaihtoehdot eron jälkeen, miten käytännön elämä, miten tunteet. Ero on raskas kokemus, ei sitä voi ennakoida - ainut mihin voi vaikuttaa on omat valinnat. Minua on auttanut se, että olen yrittänyt ymmärtää omia vaikuttimiani eri tilanteissa, yrittänyt kaivaa pintaa syvemmällä olevat ajatukset esille, olla rehellinen ainakin itselleni. Kun pystyy hyväksymään oman rajallisuutensa, on taas askelta lähempänä mielenhallintaa. Silti ajoittain on hetkiä, jolloin tuntuu ettei millään ole väliä, haluaa nähdä asioitten riippuvan vain jostain tietystä yhdestä ihmisestä tai asiasta. Se on aikamoinen ansa, josta on vaikea päästä irti. Toivon sinulle voimia ja rakentavia kommentteja pohdiskelujasi tukemaan 🙂👍
Pahinta tässähän on se, että puoliso ei vieläkään ole pystynyt kokoamaan ajatuksiaan, jotta päästäisiin asiaa todella käsittelemään. Kun hän ei tiedä, niin minäkin olen vähintään yhtä tietämätön. Suren hänen pahaa oloaan, minulle rakas ihminen kärsii.
Omat tunteeni ovat selvät häntä kohtaan. Mutta ymmärrän myös sen, että toinen ihminen tekee itse valinnat ja päätökset elämästään kantaen niistä myös vastuun. Pitkän parisuhteen aikana on syntynyt niin paljon yhteistä, suuria ja pieniä asioita. Jotkut hyvin pieniä, mutta niin merkityksellisiä, jotka huomaa ehkä vasta sitten kun niitä ei enää ole.
Mies kirjoitti 28.7.2008 14:57
Suren hänen pahaa oloaan, minulle rakas ihminen kärsii.
Tuo on niin kauniisti sanottu, etten ole todeksi uskoa - kunpa hän nyt pystyisi aloittamaan keskustelun kanssasi ja saisitte molempien oloa paremmaksi 🙂👍
Hei Mies! Mikä avioliittonne tilanne on? Mikä johti tällaiseen tilanteeseen? Onko vaimosi rakastunut tähän kolmanteen osapuoleen? Suosittelen, että mietit mitä itse haluat. Rakastatko vaimoasi? Miten pitkään hän on tapaillut kolmatta osapuolta? Nyt sinun pitää keskittyä miettimään mitä itse haluat ja tehdä sen eteen töitä. Voimia🙂
Kiitos Oodi. Minusta se on tosirakkautta.
Siis kysehän on siitä, ettei vaimoni osaa sanoa, mikä tähän on johtanut. Pitkä avioliittoome on ollut varsin onnellinen eikä historiastamme löydy mitään katastrofin aineksia. Hän sanoo, ettei minussa ei ole vikaa, mutta ei ole pystynyt vielä käsittämään tapahtunutta. Joten hän työstää asiaa ja yrittää ymmärtää, miksi näin on käyttäytynyt ja käyttäytyy nyt, ennenkuin pystyy keskustelemaan kanssani.
Olemme olleet aina tiivis pari ja moraalikäsityksiltämme samanlaisia. Nyt sitten yhtäkkiä tapahtui tällainen keikahdus kertalaakista täysin tuntemattomaan henkilöön. Hän sanoo, että on rakastunut tähän kolmanteen henkilöön ja että hänellä on romanttisia tunteita (ei ole selvinnyt mitä) tätä kohtaan, muttei minua kohtaan samalla lailla.
Uskon, että hän on rehellinen miettiessään, vaikka tilanne onkin tällainen suhteessamme ja tällainen "odottelua" on tietysti minulle raskasta. Kuten kirjoitin, minun tunteeni ovat selvät häntä kohtaan. Miten sitten voidaan jatkaa kenties yhdessä, vaatii juuri keskustelua ja siihen hänellä ei nyt vielä ole valmiuksia, valitettavasti. Ketään ei voi pakottaa.
Raastava tilanne.
Joskus erilaisuus viehättää eikä siihen kai silloin tarvita sen kummempia syitä - varmaan itsekin yllättynyt reaktiostaan. Mietin, olen joskus itsekin ihastunut päättömästi vaikka ollut kiinni toisaalla - sitä piti ihmetellä jonkin aikaa ennen kuin pystyi päästämään irti. Sitä voi huomata kaivanneensa jotain, mistä ei tiennytkään mitään mutta pidemmässä juoksussa hetkellisen tunteen seuraaminen ei sitten tuntunutkaan hyvältä ajatukselta. Onhan noita, jotka hyppäävät suhteesta toiseen jatkuvasti, osaamatta keskittyä yhteen, humaltuvat aina uudestaan rakastumisen tunteesta. Rakastuminen ja rakastaminen ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Ensimmäinen ei aina välttämättä johda jälkimmäiseen.
Totta puhut. Itsekin olen "ihastunut" toisiin, ja minuun on tunnettu vetoa, mutta tilanne ei ole mennyt tälle asteelle kuin missä nyt elän. Sillä kuitenkin on niin, että toisten ihmisten kanssa tuntee enemmän "sielujen sympatiaa" tai tuntuu mukavalta jonkun seurassa, siinä suhteessa täytyy olla rehellinen ja myöntää näin olevan. Se, mihin tällaisen tunteen antaa tai haluaa johtavan onkin ihan toinen juttu ja jokaisen itse itsensä kanssa selvitettävä. Ja tietysti kumppanin kanssa, jos sellainen on.
niinpä - jonkun kanssa on mutkatonta keskustella, ei tarvitse kauheasti selittää vaan tuntuu että yhteisymmärrys löytyy heti. jollekin vaikka kuinka selittäisi, tuntuu että tajuaa aina kaiken väärin - riippuu järjenjuoksusta ja kemioista... silti toivon, ettet joudu kauaa roikkumaan epätietoisuudessa 🙂🌻
Itse asiassa juuri eilen illalla havahduin siihen asiaan, että puolison huono olo ja kehonkieli tarttuu minuun. En tahdo ottaa sitä negatiivista energiaa enää vastaan, vaan elän omaa elämääni. Se minulla on aina ollut ja on jatkossakin, kävi tässä miten tahansa. Hän on ainoa tällä hetkellä, joka voi itseään auttaa, koska haluaa niin.
Katson vieressä ja annan apua, jos pyydetään. Hommat hoituvat kyllä muuten asiallisesti ja tyylikkäästi.
Monta kertaa ihmiset unohtavat itsensä, on suuri tarve ripustautua toiseen - mielestäni olet oivaltanut jotain hyvin tärkeää. Kumpikin on oma itsensä ja kummankin on tehtävä omat ratkaisunsa - toisen puolesta ei voi päättää eikä elää. Oma valinta, oma vastuu. Niinhän se menee. Jos isommissa mutkissa saa tukea läheiseltä/elämänkumppanilta/rakastetulta/ystävältä (voihan joku olla kaikkea tätä yhtä aikaakin) niin se on pelkkää plussaa elämänmyrskyissä.
Mies kirjoitti 29.7.2008 11:13
Siis kysehän on siitä, ettei vaimoni osaa sanoa, mikä tähän on johtanut. Pitkä avioliittoome on ollut varsin onnellinen eikä historiastamme löydy mitään katastrofin aineksia. (...) Nyt sitten yhtäkkiä tapahtui tällainen keikahdus kertalaakista täysin tuntemattomaan henkilöön. Hän sanoo, että on rakastunut tähän kolmanteen henkilöön ja että hänellä on romanttisia tunteita (ei ole selvinnyt mitä) tätä kohtaan, muttei minua kohtaan samalla lailla.
Hei!
Ymmärrän harvinaisen hyvin, miltä sinusta tuntuu. Se sattuu hirveästi. Nyt vielä olet luultavasti alkujärkytyksessä ja toivot, että kaikki kääntyisi hyväksi. Niin voi käydä, mutta voi käydä toisinkin. On aikamoinen tyrmäys ilmoittaa, ettei rakasta puolisoaan...
Olen kokenut saman puolisen vuotta sitten. Olimme naimisissa 9 vuotta, yhdessä vieläkin pidempään. Olimme kummallisen onnellisia... Mutta yhtätkkiä mieheni ilmoitti rakastuneensa työtoveriinsa (joka lähenteli fyysisesti... ja samalla sanoi olevansa vain "ystävä") - ja samoin kuin sinulle - lateli ettei ole koskaan tuntenut minua kohtaan samoin kuin tätä toista naista kohtaan ja se on nyt oikeaa rakkautta... Lisää ristiriitaa aiheutti, että työkaverilla oli yhtäaikaisesti toinenkin aviomies ja erovaatimus tätäkin miestä kohtaan. Yhtäaikaa manipuloi minunkin miestäni eroamaan. Lähetteli "jos oisit vapaa" -viestejä, vihjaili olevansa kiinnostunut iltatekemisistä, kesänvietosta jne. Sitten oli todella vihainen, kun mieheni oli kertonut minulle - siis vaimolleen - ja kertoi sitten olevansa sydämen ihminen ja niin rehellinen... Ei halua rikkoa kenenkään liittoa... Todellista kaksinaamaisuutta. Mutta mieheni oli auttamatta koukussa. Ensin hän irrottautui siitä kertaalleen, mutta taisi koukku purra uudelleen? Tämä kesti yhteensä puolisen vuotta.
Mieheni meni ihan sekaisin kaikesta. Ja mieli alkoi keinahdella. Toisaalta hänelle syttyi pakkomielle, että rakkaus on jossain toisaalla ja hänellä oli pakkoajatuksiakin. Toisaalta sitten hänelle valkeni, että haluaakin elää kanssani, mutta sitten jokin taas naksahti päässä... ja pakkoajatukset palasivat.
Nyt erinäisten mutkien kautta tilanne on se, että olemme eroamassa. Syynä ei ole ehkä tämä toinen nainen vaan vaikuttaa siltä, että miehelläni on hyvin voimakas identiteettikriisi + puhjennut mielenterveysongelma (bipolaarisuus). Nyt viimeisellä maniakaudellaan hän haki eroa aikamoisella riuhtaisulla. On sanomattakin selvää, että minulla on ollut todella rankkaa. Kaikki puolisoni ahdistus ja hänen ongelmansa, vihansa, läpikäymätön murrosikä jne. kohdistuivat minuun... Ja kaikki tapahtui niin yhtäkkisesti, ennalta arvaamatta. Olin jopa hetken raskaana - juuri silloin kuin mieheni kriisi kärjistyi. Keskenhän raskaus tietysti meni. Saa nähdä, saanko ikinä lapsia. Elämäni parhaat vuodet äitiiydelle ovat menneet; toivon ettei mieheni ole riistänyt kaiken lisäksi minulta mahdollisuutta perheeseenkin...
Sinun puolisosi kohdalla tuskin on kyse mielenterveysongelmista. Luultavasti on kysymys identiteettikriisistä.
Toivon todellakin, että saatte asiat selvitettyä. Mutta se, että jos toinen sanoo, ettei tunne jotain -- ei välttämättä johdu sinusta tai parisuhteestanne. Syyt kriisiin saattavat löytyä esimerkiksi puolisosi lapsuuden perheestä - jonka malleista puolisosi ei syystä tai toisesta ole kokonaan irrottautumaan ja itsenäistymään. Silloin tämä kehityskriisi siirtyy parisuhteeseen ja puoliso saattaa joutua jätetyksi, kun kehityskriisiä läpikäyvälle ihmiselle tulee tarve "itsenäistyä". Samalla kun hän itsenäistyy parisuhteestaan (rakastuminen toiseen) hän irrottautuu kiintymyssuhteestaan "vanhempaan", jota sinä hänelle ehkä edustat.
En tiedä osunko lähellekään oikeaa, mutta kuulosti vahvasti siltä, että puolisosi ei kykene ottamaan vastuuta omista tunteistaan ja teoistaan. Ihastumiset ovat ihastumisia, mutta jos on luvattu rakastaa...
Voimia ja jaksamista!
Voimia myös sinulle kovasti vaikeassa elämänvaiheessasi. Miehesi kohtelee sinua varsin huonosti, etkä takuulla ole tuollaista ansainnut. Olet arvokas ihminen, muista se! Kelaa asioita ystäviesi kanssa, kirjoittamalla ja tee kaikkea kivaa mistä nautit.
Todellakin vaimoni on sanonut, ettei minussa ole vikaa syntyneeseen tilanteeseen. Ja uskon häntä, sillä olen aina kohdellut häntä kunnioittavasti, arvostaen, hoitaen siis kaikin tavoin miten rakastettua kohdellaan. Ihan kaikki nämä vuodet. vaan hän on ja koettaa sitä nyt jotenkin selvittää. Se mitä kirjoitit lapsuusajan asioista tai muista käsittelemättömistä jo ennen meitä syntyneistä tunteista voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta... jos ihminen ei puhu eikä sitä halua, niin silloinhan me eletään omaa elämäämme, vai mitä? Ja nautitaan siitä!
Kysyin häneltä, että onko valmis vaihtamaan Mersun kolhittuun Ladaan? Kolhitussa Ladassa on varmasti jännitystä, eksotiikkaa ja romantiikkaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta kuinka kauan? Hän saa ja on saanut nämä kaikki asiat ja paljon muuta näiden parinkymmenen vuoden aikana. Toinen mies on naimisissa ollut 10v ja hänellä on sitä edeltävästä suhteesta kolme lasta. Että sellainen tosi varma tekijä tässä pelissä. Sanoin myös, että ymmärräthän, että hän saattaa olla miehen jo numero X ennen seuraavaa tai vaikkapa toinen X olisi samaan aikaan menossa. Hän ei oikein näihin osaa sanoa mitään.
Mielenterveyshäiriö, en tiedä, rakastuminen kai sitä jollain lailla onkin, mutta tuntuu samalta kuin alkoholisti kieltää ongelmansa eikä tahdo apua. Rakastuminen ja rakkaus, ne ei kuitenkaan ole yksi ja sama asia.
Hei Mies,
Luin tuolta muualta, että puolisosi on nyt muuttamassa väliaikaisesti pois. Pahoittelen, mutta toivon samalla, että hän palaa luoksesi.
Itse asiassa uskon näin käyvänkin. Sanotaan, että rakkautta ei voi pakottaa, mutta jos todella rakastaa, palaa takaisin. Siihen kätkeytyy toivo ja myös lopullinen totuus.
Ehkä hän yksin asuessaan muistaa kaikki hyvät asiat, joita vaille nyt jää. Kaiken minkä on saavuttanut kanssasi. Sen mikä yht'äkkiä puuttuu. Ja haluaa kaiken sen hyvän takaisin.
Itse toivon lähes viisikymppisenä, että mieheni antaisi minulle tilaa hengittää, eikä nyhjäisi kyljessäni jatkuvasti ja kulkisi joka askeleella perässäni. Liika riippuvuus ahdistaa ja ajaa vain kauemmaksi. Toivon, että meistä molemmat olisivat aikuisia ja kantaisivat vastuun arjen sujumisesta ja perillisten pärjäämisestä elämässä. En yksin minä.
Väliin tuntuu, että olen ainoa, joka on oikeasti ollut aikuinen ja kantanut kaiken vastuun kaikesta, appivanhemmista, vanhoista sukulaisista, vammaisesta lapsesta, veroilmoituksesta, pankkiasioista, miehen tarpeiden tyydyttämisestä. Kun väsyneenä on rojahtanut sänkyyn, mies vaatii huomiota.
Ei ollut omaa aikaa, omaa tilaa. Siitä seurasi ylilyöntejä ja irtiottoja.
😮 ja seuraukset olet lukenut muualta. En todellakaan ole onnellinen vieläkään.
Mutta minäkin näen, että kaikki se hyvä, jonka olen saavuttanut mieheni kanssa, on säilyttämisen arvoista. Kunhan saan pitää ystävät (ei suhdetta), oman aikani, harrastukseni ja opiskeluni ja oman osuuteni (ei kaikkea vastuuta) vastuusta.
🙂👍
Koeta jaksaa Mies, vaikka varmasti on vaikeaa kun rakastaa ja toinen lähtee. Siihen voin eläytyä, vaikka tavallaan olenkin vastarannalla samaa suota kuin sinä.
ER
Kiitos ER sanoistasi!
Voisin sanoa, että olen sinullekin "kateellinen". Jos meillä olisikin vakavia ristiriitoja, menneisyyden haamuja, riippuvuutta, väkivaltaa, alkoholia tms. se voisi olla helpompaa ymmärtää tai että emme olisi antaneet toisillemme henkilökohtaista tilaa, tukea ja luottamusta. Mutta olemme olleet tähän asti täydellisiä "sielunkumppaneita." Eräs ystäväpariskunta kertoi olleensa shokissa kuultuaan tilanteestamme. Kenestä tahansa muusta parista olisi voinut tälläista uskoa, ei meistä.
Raastaa. Huomenna aurinko nousee taas kuitenkin.