Jaksaminen koetuksella
Olen uusi täällä ja kun en tiedä mistä muualtakaan osaisin neuvoja ja apua hakea, niin tulin tänne, kun avun hakeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä esteeltä, varsinkin nyt kun jo kahteen otteeseen on tullut torpatuksi.
Pienen lapsen yh-äitinä viime aikoina alkanut tuntua, etten mä vaan kertakaikkiaan jaksa. ☹️
Vaikka lapsen isä on kuvioissa mukana ja viikonloput ja lomat vietetty yhdessä, niin silti henkinen kuorma tuntuu liialta taakalta.
Lapsikin alkaa olla onneksi jo sen ikäinen, et voin suht huoletta antaa joskus kokonaan jo isänsä hoiviin viikonlopuksi.
Keväällä menin edellisen asuinkuntani sos.toimistoon kysymään olisiko mitenkään mahdollista saada tukiperhettä lapselle, sain vastauksena ”Miten tämä on lastensuojelun asia?”. Sama juttu nykyisellä asuinkunnallani, kun kysyin..
Lapsi on hoidossa, itse työttömänä, aloitin useamman kuukauden koulutuksen hiljattain. Eilen kouluttaja sitten kyseli kahdenkesken kaikilta asioita läpi ja kun oma vuoro tuli ja tämä kysyi suoraan ”Mitä sinä tahdot?” En osannut sanoa yhtikäs mitään, tuli jonkinsortin hermoromahdus, en kyennyt puhumaan mitään, tuli vaan itkua, kun olen ollut todella väsynyt viime kuukausina.. Nyt mä oon ollut kaksi päivää täysin romuna, lapsen vein hoitoon ja itken vaan kotona. Tuntuu, et mä en vaan enää jaksa yhtikäs mitään.
Lapsi uhmaiässä, koettelee hermoja lähes koko ajan, en jaksa aina olla komentamassa, mitään reagoimattomuus auttaa jotenkin, mutta kun koko ajan pitäisi olla vaan läsnä. Tuntuu, et oon hukannut minäni vanhemmuuden myötä..
En tiedä mitä mä tänne kirjoittaisin, kun pääkopan sisus on kuin hurrikaanin jäljiltä, mulla ei oikein ole mitään selviä suunnitelmia missään asiassa. Koetan vaan mennä päivä kerrallaan pilvilinnoja rakennellen.. Töissä ollessa näitä tuntemuksia ei juurikaan ole, mutta jouten olo aiheuttaa sen, et mieli rymyää pohjamudissa koko ajan.
Ystäville ja tutuille en haluaisi purkaa tuntojani. Leimataan heti negatiiviseksi ymv. ☹️
Koettanut vaan näyttää ulospäin muulta, miltä oikeasti tuntuu. En jaksa enää hymyilläkään. Muutenkin tuntuu, et jos vähääkään kerron ystäville, ettei mun asiat ole kovin hyvin jaksamisen osalta, niin nämä eivät pidä yhteyttä.. Kaikki ystävät asuvat kaukana, kasvokkaisn olisi ehkä helppo jutella.
Henkisesti jo niin loppu, etten jaksa yhtään ylimääräsitä, kunhan pakollisista jutuista selviän, niin hyvä.
Lapsen isän kanssa pitäisi järkeillä, et lapsi olisi isällään vaikka kerran kuussa yhden viikonlopun ilman minua, katsoisi auttaisiko yhtään mua jaksamaan paremmin, kun voisin joskus olla kunnolla vain itsekseni, enkä aina lapsen käytetävissä.
Sekavaa tekstiä, anteeksi.. 🙂🌻
Toivottavasti ymmärrätte mitä ajan takaa..
Moi, ja tervetuloa meidän väsyneiden joukkoon! Eiköhän täältä ainakin vertaistukea löydy.
Olen ollut itsekin yksinhuoltajana ja parisuhteessakin ollessa tuntui, ettei toinen ottanut mitään osaa talouden pyörittämiseen. Ymmärrän hyvin sen väsymyksen - ja sen kun lapsi uhmaa ja itse jaksaa vain heittää hanskat tiskiin ja antaa toisen tehdä tyhmyyksiä ja kiukutella. Voimia sinulle niihin ja muihinkin arkipäivän toisinaan ylitsepääsemättömiltä tuntuviin haasteisiin.
Oletko ottanut selvää esim. paikkakuntasi perheneuvottelukeskuksesta? Tarjoavat ilmaista keskusteluapua ja ehkä sitä kautta myös vinkkejä, mistä muualta apua voisi saada. Vaikka avun pyytäminen tuntuu aivan mahdottomalta, se kannattaa. Suosittelen myös soittamaan terveyskeskukseen ja varaamaan aikaa vaikka psykiatriselle sairaanhoitajalle. Itse ajattelin sen niin, kun avun pyytäminen tuntui vaikealta, että mieluummin "vaivaan" ihmistä joka saa siitä palkkaa että kuuntelee marinaani kuin esim. että aina kiusaisin ystäviäni ongelmillani. Ja saanpahan sitten valittaa ja vaikka itkeä tunnin toisen läsnäollessa, jos siltä tuntuu, ja hoitaja saa siitä palkkaa. Molemmat voittavat, eikö? 🙂
Hei,
tiedän myös ton tunteen kun tuntee romahtavansa väsymyksen alla. Sinulla on lisäksi työttömyyttä, joka varmasti ahdistaa jo yksistäänkin. Olisiko sinulla mahdollista puhua neuvolassa aiheesta? Onko muuta tukiverkostoa kun lapsen isä? Voisitteko keksiä esim. kavereitten ja heidän lasten kanssa jotain yhteistä tekemistä? Tekemättömyys, liiallinen "tyhjä" aika mahdollistaa ajatusten vaipumisen liiankin syvälliseksi ja alkaa turhauttaa ja ahditamaan.
Olen itse joskus selvittäny sekavia ajatuksia kirjoittamalla ne päiväkirjaan tai tietokoneelle. Voit tehdä sinne myös listaa asioista joista nautit, joita haluisit tehdä, asioista joita olet aina halunnut tehdä. Ja mun mielestä haaveilu ja pilvilinnojen rakentelu ei ole pahe.
Liikuntaahan sitä on myös mainostettu kovasti lääkkeeks vähän joka tuntemukseen. Vaikkei mistään hikiliikunnasta välittäisikään, niin ihan joku kävely happihyppelykin voi virkistää sillon kun lapsi on hoidossa.
Joskus kun lapsi on alkanu oikein kiukuttelemaan, niin mä olenkin vetäny ranttaliksi, olen alkanu matkimaan sitä tai sitten olen alkanu kutittaamaan tai muuten pelleilemään. Eihän se aina niin aikuisen vakavaa tarvi elämänkään olla, vaikka sitlä tuntuukin.
Aurinkoisempaa Joulun odotusta sinulle. Ja kyllä musta ystävillekin voi avautua, he varmasti haluaisivat auttaa jos tietäisivät.