Olen täällä sivustoilla uusi ja lueskellut noita tekstejänne. Monet niistä puhuttelevat minua ja moneen olisi tehnyt mieli ottaa kantaakin, rohkeus sekaantua vain puuttui. Siksipä aloitan tässä kuvailemalla omia kokemuksia.
Noita persoonallisuushäriöisiä(alistavia, pahoinpiteleviä, hyväksikäyttäjiä ym.) henkilöitä on kuulunut elämääni aika-ajoin useita. Lapsuudessa oma äiti , n. parikymppisenä silloinen työnantaja, exmies, oma poika ja työkaveri ym.
Mahdollistin/mahdollistan sen tietenkin itse olemalla liian kiltti ja mukautuvainen toisten talutushihnaan.(vaikkakin räpistellyt irti heistä) Olen vain vuosien mittaan alkanut uskoa todeksi kaiken sen, mitä nämä alistajat ovat minusta sanoneet. Itsetuntoni on aina ollut huono ja vaikka tällähetkellä elämä muuten olisi kohdallaan ilman sairastamistani, niin en tunne kelpaavani mihinkään, jos en voi tehdä työtä(ainut asia missä tiedän olevani pätevä).
Itsetunnossa ei siis ole paljon kehumista ,vaikka jo noita onnistumisiakin elämässä on ollutkin pitemmän aikaa. Tunnen itseni tosi surkeaksi luuseriksi, juuri aivan kuten äiti sanoi:”minä olen laiska, minä en ole mitään, eikä minusta koskaan tule mitään, pelkkä huora joka haluaa toisten nurkissa asua.”
Hyvää iltaa.
Tuo kaikki kertomasi kuulostaa todella ikävältä. Näkisin (näine amatöörilaseineni) kuitenkin ainakin muutaman positiivisen puolen: sinä pystyt puhumaan tuosta toimintamallista ja siihen ajautumisesta. Ja mikä tärkeämpää, ja edellisen pohjana tietenkin, on se, että olet huomannut tuon piirteen. Nyt: mitä aiot tehdä jatkossa että et ajautuisi samanlaisiin tilanteisiin? Mennyttä ei voi muuttaa, mutta siitä voi oppia.
Voimaa.
Yrmy
Hei!
Täälä voit ihan vapaasti ottaa kantaa ja kertoa miltä sinusta tuntuu. Alku voi olla hankala mut uskon, että jos kirjoitat tarinaasi niin varmasti saat kannustavaa vastaan ottoa. Kirjoita rohkeasti vaan se kannattaa. En halua loukata mut jos äitisi sanoo sinulle noin niin ota äidistäsi aikalisä ja ajattele itseäsi. Minulla ei ole ollut kovinkaan hyvät välit äitiini mut kun otin välimatkaa niin voimme keskustella. Äitin on syyttänyt mua monesta asiasta mut kun päätin et en ota enää mitään syytteitä vastaan eikä mun tarvi niitä kuunnella. Meitä on pajlon täältä löydät varmaan jonku joka kokee samanlausta asiaa usko vaan. Tsemppiä sinulle. 🙂👍
mirlat
🙂Kiitos Yrmy ja Mirlat!
Monia vuosiahan noista ikävistä kokemuksista on jo takana ja elämänikin jo asettunut kuitenkin melko mallilleen. Olen yrittänyt pitää välimatkaa ihmisiin, jotka ovat satuttaneet minua. Äidin kanssa se välimatkanpito vain tuo tullessaan huonon omatunnon. Jos käy siellä tai ei niin paha olo vain tulee. Juuri siskon luona käydessä sain taas kuulla, että hän siellä suuremmaksi osaksi käy kuuntelemassa sitä rutinaa ja valitusta. Vaikka samanlaiset muistot hänelläkin on äidistä.
Jossain vaiheessa terapeutilla käydessäni, hän ihmetteli kuinka Äiti pitää meitä otteessaan, vaikka on tehnyt meille niin paljon pahaa. Me sisarukset olemme aina odottaneet hyväksyntää Äidiltä, emme ole sitä koskaan saaneet.
Se hyväksynnän puute minua ainakin taas rassaa. Nyt varsinkin, kun olen sairastanut joitakin kuukausia ja olen suuremmaksi osaksi täällä kotosalla yksin kipeänä ja ominen ajatuksineni. Tuo heijastuspinta on niin kaventunut, että oli aivan pakko jo hakeutua tänne sivustoillekin pahaa oloani hoitelemaan.
Tunnen itseni tosi surkeaksi, vaikka lääkärin mielestä ei ole minun vikani, että tulin niin sairaaksi, etten voi tehdä nykyistä työtäni. Ja minä kun vielä pari vuotta sitten sain tuon työpaikan, tunsin saaneeni kuin lottovoiton, kun minun ikäisenä vielä sain vakkari duunin. Tarkoitus oli sitten uralla edetä, mutta kuinkas kävi ,tässä odottelen jotain kolmikantakeskustelua, että mitähän sitten päätetään pääni menoksi. Juuri keväällä vielä ostettiin asuntokin ja vaikka mies vakuuttaa, että selviämme, niin minulla on kuitenkin pelko tulevaisuudesta ja siitä, että hän heivaa minut, kun ei minusta ole mihinkään.
Sitten on vielä tuo "Jumalanpelko". Tuli vaan mieleen, kun keväällä oli autuaan onnellinen . Olin terve perhe-elämä kukoisti, suunniteltiin muuttoa ja kaikki piti olla selvää pässinlihaa ja ykskaks sitten kunto petti, suunnitelmat katkolla ja uutta ei osaa vielä edes kuvitella(mitä tälläinen vajaakuntoinen voisi tehdä), nyt pyörittelen omituisia asioita päässäni, itsemurha-ajatuksia, avioeroa ym.
Olinko liian onnellinen, eikö minun elämään koskaan voi tulla auvoista aikaa. Aina pitää olla jotain ongelmaa hoidettavana. Jos ei omia, niin muiden.Pitäisikö vielä luojankin nöyryyttää, olenko vieläkin liian ylpeä ja itsekäs tai jotain.
Okei... kovasti asiaa, kypsynyt. En tiedä, miten paljon tämä viestini auttaa: poimi siitä se, mikä toimii, heitä muu pois 😋
Ensinnäkin, sinä olet oman elämäsi tärkein ihminen. Sinun arviosi ja tarpeesi ovat oleellisia. Vaikka katsoisit että elämääsi kuuluu vastuunkanto tms., niin siinäkin sinun on otettava itsesi huomioon - ei se(-kään) muuten toimi. On hyvä, jos muilta saa positiivista palautetta, hyväksyntää ja kannustusta, mutta silloinkin kun maailma nurjailee niin anna sinä itsellesi kannustusta ja hyväksyntää.
Irtohavainto: kirjoitat välillä "äidin" isolla ja "luojan" pienellä - ei voi mitään, mutta näin nopeasti äidistäsi tulee aika pelottava vaikutelma.
On myös lupa olla väsynyt, ja on lupa olla kantamatta muiden huolia. Eikä itselle aina tarvitse kasata vaikeuksia.
Tällaisena pienenä pakanaraasuna minun on vähän hankala sanoa tuohon jumalanpelkoon ja -kostoon mitään... sanon kuitenkin 😉 : sellainen jumala joka katsoo asiakseen rangaista onnesta ei ansaitse jumalan nimeä.
Voimaa,
Yrmy
Hei kypsynyt!
Minuakin äiti piti otteessa pitkään mut kun vaan otat välimatkan niin kyllä se kannattaa. Äläkä missään tapauksessa tunne huonoo omaatuntoa sen takia ettet halua kuunnella hänen ruikutusta ja rutinaa. Tää on ihan tuttua niin on munkin äitin kanssa ja nyt kun olen päättänyt et mun ei tarvi kuunnella sitä niin olo sen suhteen on parempi. Ota aikaa vain itsellesi äläkä ajattele äitiäs nyt yhtään. On se sun äitis vaikka pitäisit aikalisän hänen suhteen ymmärrät sen sit kun vaan saat sen tehtyä. Ajattelet asian ihan eri tavalla kun saat omasi järjestykseen. Tunsin minäkin huonoa omaatunto aluksi mut en enää on hyvä näin. Älä odota äidiltäsi hyväksyntää vaan anna itsellesi aikaa. Niinkun sanoin sun ei tarvi kuunnella mitä äitisi valittaa tai haukkuu. Onnea tässä odottaa itsekukin ja miettii onko sitä luvassa enää kun elämä ripottelee. Minulle kaikki sanoo et kyllä se elämä vielä hymyilee, en tiedä uskoako tota mut katsotaan miten käy. En usko,että olet liian ylpeä tai itsekäs saat olla sallinen kuin olet. Olen miettinyt paljon mitä teen väärin olisko parempi olla yksin vai en tiedä mitä😐. Oletko yrittänyt kirjoittaa vaikka tavallaan päiväkirjaa? Sinne saat kirjoittaa kaiken mikä ahdistaa vaikka sata kertaa mut saat ne pois päästäsi niin olo ehkä vähän helpottuisi kokeile. Olen minäkin ajatellut päivien päättämistä mut se ei kannata, yritä jaksaa. Meitä on täälä monia jotka varamsti juttelee sun kanssasi tällä tavalla usko vaan. Minä kirjoitan joka päivä mun erostani ja se et saan ne tunteet pois päästäni paperille niin pystyn ajatteleen asioita eteen päin. Olen myös huomannut et kirjoitan samoja asioita mut ei haittaa kun vaan ne tulee ulos jollain tavlla. Koteile ja kerro miltä tuntuu. Tsemppiä sinulle ja yritä jaksaa olen hegessä mukana.
mirlat
🙂🌻 kukkia Teille, Mirlat ja Yrmy.
Hyvältä tuntuu saada palautetta ja tukea tälläkin tavalla. Johan sitä olen alkanut kirjoitella näitä ahdistuksia "päiväkirjaan", tänne palstalle ym. Kaikkea mahdollista yritän kokeilla, ettei tule elämästä liian rankkaa. Ja alkaahan se elämä tästä taas hymyilemäänkin, pikkuhiljaa.
Äidistä olen ottamut välimatkaa jo vuosia sitten, eikä tuo päivittäin sentään vaivaa minua, mutta näin kriisin pohjalla kun käy, niin sieltä Hän aina jostain pulpahtaa mieleen.(niinkuin muutama muukin harminkryyni) Tuo Yrmyn huomautus "Äiti-luoja" asetelmasta pisti ajattelemaan. Äiti on ollut pelottavampi, kuin Jumala koskaan.(vaikkakin fyysisesti Äitini on kylläkin jo vähemmän pelottava 75 v. ja "Jumalanikin"pikemminkin oman selkärangan vahvistukseksi aikaansaama suggestrointi rukoilemalla).
Kyllä minulla on paljonkin kokemuksia selviytymiskeinoista, kun olen yrittänyt olla ilman noita tarjottuja masennuslääkkeitä.(kriisejä elämästäni, kun ei ole puuttunut) Järkevästi ajatellen tiedän näiden murheiden menevän aina ohikin jossain vaiheessa, mutta aina noita huonojakin päiviä sitten sattuu. Onneksi täällä netissäkin sitten on kuitenkin tälläisiä sivuja, missä tavoittaa Teidänlaisianne kunnollisiakin ihmisiä, joilta saa asiallista kommentointia.Kiitos kannustuksestanne🙂👍 .Oletteko muuten tutustuneet http://www.positiivarit.fi sivustoon, suosittelen, sieltä löytyy kaikenlaista mukavaa🙂
Hei kypsynyt!
Sinunkin paluteesi tuo hymyn huulilleni, vaikka on todella vaikeaa taas tällä hetkellä. Minun erosta on noin kuukausi aikaa ja aina välillä on hyvä olla mut sit tulee niitä pahoja päiviä. Minun on vaan jaksettava yrittää selvitä tästä kaikesta lasteni takia. Mutta tärkeää tässä elämässä on mulla lapset ja eläimet joita löytyy. Yritän pitää kattoa pään päällä ja lapsille kotia. Eläimet ovat minulle kuin terapiaa. Lähden hevosella ratsastamaan voi jutella sille se ei intä vastaa mistään. Mun mieheni kävi tänään katsomassa meitin yhteistä tyttöä ja tuli vaan sellanen olo et olisiko parempi et ei tulis tänne ollenkaan, mutta en voi olla ajattelematta miten se vaikuttaisi meitin tyttöön. 😉 Meitä on monia jotka on kokenut yhtäsun toista elämänsä aikan ja tullaan varmaan jatkossakin kokemaan ei ne tähän lopu. Kait meidät naiset on luotu kestämään ihan mitä vaan ja myös selviämään niistä. Tsemppiä kaikille joille on tapahtunut jotain ikävää. Pökkyä pesään vaan kysynyt kyl se siitä. Koitetaan jaksaa kaikki🙂🌻
mirlat
Hei taas🙂🌻
Tuolla kirjoitin toisaalla exästäni ja sitten taas alkoi ahdistaa. Välillä aivan vuosienkin takaa tulevat nuo ikävät asiat kummittelemaan. Ihmiset jotka ovat tehneet minulle pahaa. Selvittämättömiä asioita elämässäni. Itsetuntoni musertajat. Tottahan on se, että mikä ei tapa, se vahvistaa, mutta toisinaan toivon, etten muistaisi mitään noita ikäviä asioita aivan, kuin ne olisivat tapahtuneet tässä ja nyt. Toisaalta varmaan altistuisin tekemään samat virheet uudestaan, jos en muistaisi.☹️
🙂Hyvillä mielin olen sen johdosta, että nuo kivut alkavat mennä menojaan. Nyt sitten pitäisi päästä tästä melankoliasta eroon ja kuntouttamaan itseäni. Aivan liian kauan olen täällä kotona viipynyt tänä syksynä murehtimassa.En vielä ole arvannut alkaa laittamaan Joulua, sen verran varovaiseksi olen tullut noiden särkyjen kanssa. Liekö sitä Joulutunnelmaa tuleekaan, kun on tottunut hääräilemään kaikenlaista, eikä nyt ole voinut, mutta lapsenlapsen ristiäiset ovat myös Jouluna, iloa niistä kuitenkin tulossa.Harmittaa,kun en ole voinut Häntäkään kanniskella ja sylitellä tuon käteni/niskani takia. Ihanasti jo hymyilee ja jokeltelee pienokainen. Usein käyvät sentään minua katsomassa.
Pelottaa ne ristiäiset, jos se exä tulee. Mitähän mielipahaa taas saa kokea. Kyllä minä selviän niistä kahvitteluista. Omaan hyvät käytöstavat siis, mutta jotenkin se aina pääsee iskemään ns vyön alapuolelle jollaintavoin, joko poikaa tai minua.Poika sanoi, että jos ei nyt tule, ei tarvi enää tullakaan. Hän on aina kaivannut isänsä hyväksyntää, saamatta sitä.Pahalta on tuntunut, kun en ole voinut häntä auttaa, isänsä, kun tekee omat ratkaisunsa. Olen sitten tukena yrittänyt olla pojalla, vaikka itse en haluaisi olla tekemisissä koko ihmisen kanssa. Poika oli niin pieni erotessamme, mutta aivan isänpoika. Isä sitten vain hylkäsi tylysti.
Sitten alkoi poika pahoinpitelemään minua 9 vuotiaana, terapioissa käytiin ym.Voitte varmaan arvata, ettei ollut helppoa, kun vielä muistuttaa ulkoisesti isäänsä. Täysikäiseksi tultuaan sitten sai muuttaa asumaan itsekseen, kun ei nämä meidän perheen säännöt, eikä koulunkäynti, eikä työnhaku ym. häntä kiinnostaneet. Piti jo poliisit soittaa viimeisillä kerroilla, kun uhkasi tappaa meidät, jos pääsee irti. Puoli vuotta asui yksin, käytiin välillä ruokaa viemässä ja oltiin etäältä tukena. Sitten silosivat lopulta otsarypyt pojan kasvoilta(ne oli sillä aina vihamieliset), pystyttiin puhumaan asioista ja on tullut rauhallisemmaksi tuo pojan elämä. Ei enää riko paikkoja suuttuessaan, vaikka aina välillä vielä tuiskahtaakin, mielestäni osaa jo kuunnella antamiani neuvojakin suuttumatta.
Löysi itselleen mukavan tytön, joka tuntuu olevan aika napakka ja sai sitten vasta perheenlisäystäkin. Aloitti kouluttamaan itseään ammattiin ja hoitaa lastaan todella varmoin ottein.Hyvältä näyttäisi tällähetkellä, mutta aina olen silti varpaillani, tuntosarvet pystyssä, jos näkyy jotain merkkejä huonommasta käytöksestä. Sillä isällä oli kyllä noita narsisitisia piirteitä minun mielestäni, jotkut asiat selittyisivät sillä nimittäin, mutta onko se perinnöllistä, tietääkö kukaan?
Iloa elämäänne T:kypsynyt🙂🌻
Täällä taas🙂👍
Ajatukset seilailee siellä täällä taas! Tuossa tuli sitten mieleen sellainenkin asia, että ensimmäinen kolmekymmentä vuottani kärsin siitä, etten tuntunut olevan mitään, mitä olisin tehnyt elämässäni oikein. Ympärilläni tuntui olevan jatkuvasti muita ihmisiä, jotka kritisoivat tekemisisäni ja tekemättä jättämisiäni. Ihmiset tuntuivat tietävän kaiken minusta ja tekemisistäni, vaikka eivät juuri olleet tekemisissä kanssani.
Mitään onnistumisen tunteita ei ollut. Kun sitten vanhin poikani menestyi koulussa ja tunsin ylpeyttä Äitinä, kehuin Häntä, sanottiin, että minä pakotin Hänet lukemaan(aivan kuin sekin olisi ollut minun vikani). Poikani tuntui olevan ainoa ihminen maailmassa, joka ymmärsi minua, tunsi minut ja silti rakasti. Hänen vuokseen jaksoin aina eteenpäin, vaikka kuinka maailma päähän potki.
Sitten tapasin tuon exmieheni ja Hänen ns rakkautensa tuntui ihmeeltä tälläisesta maailman murjotusta hylkiöstä. En voinut uskoa todeksi, että joku niin komea, ihana ja kaikinpuolin mukava voisi minua rakastaa. Rakastuin siihen rakkaudentunteeseen, niin että halusin uskoa kaikki valheetkin tosiksi, mitä Hänen sulohuuliltaan milloinkin solisi.Takerruin suorastaan ja Hänen oli siten helppo käyttää minua omaksi hyväkseen. Valheita valheiden perään, joista jäi kiinni. Otin vielä luokseni asumaan, synnytin Hänelle pojan ja olin menossa naimisiinkin ensimmäistä kertaa elämässäni.(Vaikka olin ollut vakuuttunut siitä, etten koskaan mene naimisiin lapsuudenaikaisten kokemusteni takia)Olin nähnyt vain surkeita eronneita pareja, väkivaltaa, juopottelua ym. niin paljon, enkä halunnut itselleni enkä lapsilleni sellaista kotia.Lapsia aioin kuitenkin saada.
Tuon eron jälkeen sitten annoin piutpaut toisten ihmisten arvosteluille ja päätin tehdä jotain itseni ja lasteni hyväksi. Olen tarttunut asioihin, jotka tuovat minulle mielihyvää:opiskellut, kokeillut erilaisia harrastuksia. Olen löytänyt itsestäni vahvuuksia ja uusia puolia ja kasvattanut siten tuota itsetuntoani, joka tosin taas on kovilla näinä aikoina.Kun tapasi nykyisen mieheni, esitin sitten kaikki mahdolliset konstini, kerroin elämäntarinani sensuroimatta sitä liiemmittä ja testasin hänen luotettavuuttaan sekä kärsivällisyyttään ym. (kun tuo luottamukseni miehiin oli 0%)Sanoin ystävilleni, jotta pysyy tai ei, mitä väliä, minä aioin tehdä kerrankin elämässäni, mitä itse halusin.
No Hänellä on aika kova tahto olla näemmä juuri minun kanssani, joka tuon väriä ja värinää Hänen elämäänsä. On elänyt suojattua elämää, johon minut lapsineni on otettu vastaan arvostelematta. Oli kuin olisin tullut eri planeetalle. Mutta täälläkin nuo vanhat traumat kummittelevat nyt, kun meni tuo työkyky(kuvittelen vieläkin, etten kelpaa virheineni, että jos en kykene tekemään työtä, niin olen huono ihminen ja minut voisi ampua ja haudata tuonne kompostiin pihan perälle)😭
Kohta ovat nuo lapsenlapsen ristiäiset, johon on kutsuttu sitten se exäni,on tulossa Joulukin, työasiat vielä selvitystilassa, syysmasennusta, pimeää ja sateista. Pasmat ovat ihan sekaisin kaiken tämän keskellä. Pitää ryhdistäytyä, poika tuli koulusta kotiin.
Kypsynyt lähettää
🙂🌻 kukkia kaikille elämän murjomille