Hei Blackrockgirl,
Kävitkö siellä kuraattorilla puhumassa? Jos et, niin mene! Hae itsellesi tukea. Se on tärkeää!
toivon sulle voimaa ja rohkeutta. Halaukset! t. matkalainen🙂🌻

Minusta olisi vielä huolestuttavampaa, jos kertomasi kokemukset eivät olisi vaikuttaneet sinuun mitenkään. Se osoittaa että olet inhimillinen ja tuntemaan kykenevä olento, kun niillä asioilla on sinulle merkitystä ja mietit niitä vieläkin. Ongelmaasi löytyy varmasti apua jostain, vaikka et vielä itse tietäisikään tarkalleen, mikä se ongelma on. Kannattaa käydä juttelemassa sen kuraattorin luona, kun sinulla on sellainen mahdollisuus. 🙂 Ei siitä voi haittaakaan olla. Uskon että se voisi vähintäänkin selkiyttää ajatuksiasi. Lisäksi voisitte yhdessä miettiä, mikä auttaisi sinua.

Voi suo, olet joutunut kokemaan kovia!😭
Kyllä ne ongelmat vaikuttaa, voin sanoa omasta karvaasta kokemuksesta.☹️
Munkin kotona oli pienenä tota samaa, isä joi ja ryyppäs ja sai sillä sitten lopulta melkein itsensä hengiltä. Isä myöskin hakkasi äitiä ja hakkaaminen oli sitä luokkaa, että äiti olisi voinut kyllä kuolla kerran jos toisenkin.
Aina oli pelko persiissä, milloin isä tulee kotiin ja missä kunnossa ja mitä sitten tapahtuu. En uskaltanut nukahtaa iltaisin, koska pelkäsin, että isä yrittää puukottaa äidin, jos ja kun tulee humalassa kotiin.
Ainainen huutaminen ja riitely. Ei sitä jaksa.
Muutettiin usein ja välillä isä ja äiti eros ja palas sitten takas yhteen ja taas eros.
Sittemmin äiti löysi uuden alkkiksen, kun olin teini.
Ja mä aloin voida pahoin, itkin yksin kotona ja viiltelin ja hakkasin itteeni.
Äiti ja tää uus mies (nykyinen exä-luojan kiitos) muutti yhteen ja meni naimisiin ja niin vaan niiden ryyppääminen ja riidat paheni. Meillä heilui puukot ja puntarit. Valvoin yökaudet selvittämässä aikuisten riitoja, toivoin parasta, pelkäsin pahinta.Soittelin poliiseja meille. Itkin ja viiltelin. Karkailin kotoa, kukaan ei huomannut. Lintsasin koulusta ja arvosanat laski kuin lehmän häntä. Kukaan ei sanonut mitään, ei tarjonnut apua, enkä olisi ikinä ite osannut ja uskaltanut pyytää.
Sitten kaheksantoista vuotiaana muutin ekan poikakaverin kanssa yhteen (äkkiä pois kotoa pakoon). Tosin kävi niin, että tämäkin poika oli alkoholisoitunut ja riitely alkoi meilläkin. Samate tappelu. Nyrkkeiltiin aina välillä.
Paska olo vain paheni. Viiltely jatkui. Sitten vielä isä kuoli ja meidän koiravauva kanssa, poikaystävä kävi vieraissa ja maailma luhistui jalkojen alta. Me eroiltiin ja palailtiin yhteen (ihan liian kauan). Riitely jatkui, eikä muutosta tullu mihinkään vaikka yritettiin (jos yrittämiseksi siis voi sanoa kauniita sanoja silloin tällöin).
Tää kaikki vuosien varrella kerääntynyt paska lopulta kerääntyi isoksi möntiksi pimentämään mun päätä ja kuristamaan mun kurkkua. Sitten viilsin ranteet auki. Mut tikatiin ja sain kolme kuukutta terapiaa (eka kerta siis kun sain jotain hoitoa koko elämäni aikana, jota paskaa olikin siihen mennessä kestetty kakskytyks vuotta). Sitten, mulle ei ollu enää tilaa hoidossa. En päässyt mihinkään.
Taas erottiin, sain vihdoin ja viimein oman kodin ja kivan koulupaikan alalta, jota haluan opiskella (kaupan kassalla istumisen sijaan). Löysin vieläpä uuden poikaystävä tukemaan ja rakastamaan.
Sitten mä luhistuin, liikaa käsittelemätöntä bullshittiä.
Nyt on menny työpaikkka alta ja asunto, kun ei ollu enää varaa maksaa vuokraa. Koulu on ollu katkolla ja on vielä lähitulevaisuudessakin. Mä itken, olen alkanut ajatella taas kuolemaa ja viiltelyä, hypin seinille, nukun kokoajan ja syön rauhottavia. Apua on haettu vaikka mistä, mutta kaikkialla on "vähän täyttä", no ehkäpä sitä vielä joskus saa...Nyt aion apua saada. Haluan vihdoin ja viimein puhumaan nää kaikki asiat selviksi ja päästä eroon tästä jatkuvasta masennuksesta ja pahasta olosta, joka muo on jo seurannu kymmenen vuotta.
Mun pointti tässä vaan oli se, että vaikkei susta sun ongelmat tuntuiskaan kovin isoilta, niin josset hoida niitä, niin ajan myötä ne kasvaa, ei ne mihinkään katoa. Ja kun kerran itteäs viiltelet ja muuta, niin se on jo selvä merkki siitä et sulla on pahoja ongelmia ja sun täytyy saada apua ittelles. Puhuminen, terapia ja sellainen ois ihan paikallaan. Älä tyydy mihinkään pilleripakettiin ja pariin puhekertaan, vaan vaadi enemmän, sun kuuluu saada apua! Koska ei se sun vikas ole, että sulla on noin paha olo, se on oikeestaan sun isäs vika, jos nyt jotakuta syyttää, mutta se siis vaan johtuu olosuhteista, sun menneisyydestä.
Toivon, että haet apua ja saat sitä. Alota siitä kuraattorista, mene puhumaan sille, kerro kaikki ja näytä sun viiltelyjäljet. Terveysasemaakin voit kokeilla, lääkäri voi ohjata sut sieltä eteenpäin mielenterveyspuolelle, josta saisit apua. Ja soita auttaviin puhelimiin tai käy tukipisteissä, riippuen mitä sun lähellä on saatavilla. Ne voi antaa sulle enemmän vinkkejä, mitä voit tehdä ja ja myös tukea ja kuuntelevaa korvaa. Sellasta sä tarttisit.
Yritä jaksaa ja hoitaa ittees. Paljon voimia sulle! 🙂🌻

Blackrockgirl, kaikki kuulostaa niiiiin samalta ku mitä mullekki o tapahtunu. Oli raskasta huolehtiä äitist pienenä ku iskä joi ja hakkas. Onneks äiti tajus erota. Sitte meni koulus hyvin, mut uudes paikas en tutustunu toisiin lapsiin. Nyt (18v) äipäl o uus mies, joka muistuttaa pahalla tavalla isää. Tietysti meen väliin jos se aikoo tehä jotai, mut valvomiset on raskaita, ku ei ikinä tiiä millä päällä se o kännissä. No nyt kymppipojan koulumenestys alkanu laskeen , sopivasti just ku oli kirjotukset ja kaikki vanha ja uus painaa yhtäaikaa päälle. Itseeni en kyllä oo viillelly, pahempaa kylläkin suunnitellu. Pitää vaa asettaa jotai päämääriä, että jaksaa....koulun jälkee voi muuttaa (jos pystyn jättää äitin sen ukon kaa) ja toivoo että asiat menee parempaan suuntaan. Mullekki ehotetti täälä jotai nuorten psykiatrii, mut en vaa jotenki pysty...ehkä tää tästä.

Ja Blackrockgirl, toivottavasti elämä alkaa hymyileen sullekki joskus 🙂