Heippa
Pystyn sinuun aika hyvin samaistumaan sillä ei minullakaan ole ollut lapsuutta eikä
nuoruutta sillä lailla kun olisi pitänyt olla.
Itse olen alkoholisti perheestä ja sitä kesti minun elämässä 17 vuotta eikä se ollut kivaa
mut olen hyvin selvinnyt onneksi.
Mut jos jokin asia painaa mieltä niin ei sitä kannata missään nimessä jäädä miettimään
sillä siitä se vasta oravanpyörä vasta muodostuu mut kun jollekin pystyy kertomaan
niin se helpottaa elämää.
Minkä ikäinen sinä olet???
asutko kotona vai omassa asunnossa???
Niin se puhumattomuus on kyllä niin yleistä ja minä en kyllä tajua sitä kun ihmiset ei pysty
asioista puhumaan ja kun se nimenomaan aukasisi ne solmut.
Joo kirjoita miten olet jaksanut.
Kaunista syksyä sinulle

Kiitos viestistäsi volvomies 🙂

Monikin asia laittaa tahtomattakin mietityttämään.. Olen 24-vuotias ja asun omillani, mutta olen tekemisissä vanhempieni kanssa melkein päivittäin. Meillä on perheyritys.

Eniten ehkä mietityttää se, että kannattaako minun yrittää ottaa asiaa vielä (keinolla millä hyvänsä) esille? Kovasti olen haaveillut vuosien varrella että menisimme perheenä terapiaan (muiden käsitys terapiasta on valitettavasti sama kuin hullujenhuone :/), mutta taitaapa se taitaa olla jo hieman optimistista ajattelua.

Entäpä sitten väkivaltaisuus? Nähtävästi äitini on antanut kaikki nämä anteeksi (ja ymmärrän sen, koska isäni ei ole paha mies selvin päin), mutta pitäisikö minun kunnioittaa äitini tahtoa ja unohtaa asia? Väkivallan ajatuskin saa minut näkemään punaista ja varsinkin kun niin on tapahtunut minulle tärkeälle ihmiselle.

Huoh, ehkä tää sotku joskus selviää

Uskotko, että tuo ihan "normaalia" alkoholistiperheen käytäntöä, mitään ei saa kellekkään kertoa, koska juovaa hävettää ja juovan omaisia hävettää vielä enemmän, kun antavat juovan kohdella itseään niin. Likapyykki pestään kotona, jos pestään, usein mennään vain silmät ummessa päivästä toiseen ja toivotaan, että aamusta pääsee iltaan ja illasta aamuun, edes jotenkin, toivottavasti hengissä.
Sinulle tekisi hyvää, mennä al-anonin ryhmään, jos sellaista on lähistöllä, huomaisit ettet ole ainoa lajissasi. Alkoholistien lapsia on paljon, enemmän kuin kukaan osaa arvioidakkaan, sillä "kuappijuopotkin" ovat alkoholisteja, se vain on niin tarkoin varjeltu salaisuus.
Alkoholistien lapsille jää hirveän paljon käsittelemättömiä asioita, joita he sulkevat sisuksiinsa, jotka sitten myöhemmin pulpahtavat pinnalle kuin korkki ja he eivät itsekkään ymmärrä, mistä ne tulevat.
Mutta muista, sinun häpeäsi ja sinun syytäsi ei ole juovan teot, vaan hän pitää itse huolen itsensä häpäisemisestä. Se on joku kummallinen "geenimutaatio", joka tekee tolkun ihmisestä täyden paskamaisen pirun, kun hän kaljaa tai viinaa saa, mutta kun osa aivoista on jo surkastunut ja liput valuu k*sen mukana maahan, niin ei sillä kapasiteetilla paljoa järkeviä tekoja tehdä. Se kunniallinen puoli kestää sen valoisan päivän ja kulissit pysyy sen aikaa pystyssä, mutta vain sillä ajatuksella, "illalla vetäsen vintin pimeeksi, v**ut muusta"!

Heippa
Joo tulihan tuossa vahvuustekijöitä onneksi asut omillasi niin siinä suhteessa
elämäsi on parempaa et tarvii juontia nähdä.
Ikää monesti kysyn niin osaan vähän miettiä ajatus maailmaa kun iän tietää
itse olen 44.vuotta ja poika on 20.vuotta
Uskoisin että olet sitkeä ihminen (kertoo kun on perheyritys )
Perheväkivaltaa ei pidä ikinä sallia eikä suostua ja yleensä se vaan ajan oloon vaan pahenee
ja ikävä kyllä jättää arvet ihmisen mieleen.
Äitisi jaksaminen kyllä minua huolettaa???
Onhan sinulla ystäviä / kavereita???
Olethan sinä raitis???
Alkoholismia on todella paljon ja se on kurjaa kun perheet hajoavat, yritykset kaatuu jne juonnin
takia ja muut asiat kärsii.
Terapia / vertais ryhmät ei todellakaan ole hullujen huonetta vaan siitä on todellakin
hyötyö ja apua meillä oli 70 / 80 luvun vaiheessa kunnalta tukena alkoholistien
perheille työntekiä ja autto paljon et suosittelen mut se on vaan yleensä että sitä alkoholistia
et saa lähtemään mihinkään.
Kuinka sinä jaksat????
Miten sinulla menee elämä???
Kaunista syksyä sinulle

Normaalia elämää tai ei, se on aika arkipäivää ainakin meille. Ketään ei oikein voi muuttaa, jos hän ei itse sitä halua ja tämän olen oppinnut liiankin kantapään kautta. Nuoresta (ja jonkin verran vieläkin) olen pähkäillyt pääni puhki, että kuinka voisin korjata tilanteen ja saada vanhempani tajuamaan kuinka paljon he satuttavat lähimmäisiään. (Ehkä minulla on vaan joku sankari-kompleksi)

Hassuinta koko yhtälössä on se että en vihaa vanhempiani millään tavalla, sillä he ovat minun elämässä yhtiä tärkeimpiä ihmisiä ja haen (ehkä tahtomattanikin) heiltä tukea kun minulla on vaikeaa elämässäni. Tai no ovathan he minun vanhempiani.. Joskus todella tuntuukin että kaikki ongelmat ovat jotain keksittyjä juttuja, mutta tämä saattaa olla vaikutusta siitä että niin kauan asioita on panettu villaisella ja "unohdettu". Suhteeni äitiini oli nuorempana hyvin kylmä jollakin tasolla ja todellakin olen ollut enemmän "isäntyttö" (olen nuorimmainen ja ainut tyttö), mutta nykyään vietän enemmän aikaa äitini kanssa, sillä todella toivon että meistä tulisi paljon läheisempiä. Teemme enemmän asioita yhdessä ja hän rakastaa hoitaa koiriani, jotka ovat olleet niin hänelle kuin minullekin terapia-koiria. Äitini kanssa emme ole jutelleet pahoinpitelyistä sen jälkeen kun ne tapahtuivat, sillä se ei vaan tunnu sopivalta (ehkä väärä sana, mutta vaivaannuttaa molemmat) ehkä ajan kanssa tämäkin on mahdollista.

Minulla on ihania ystäviä, jotka auttavat kaikki omalla tavallaan minua jaksamaan. Minun oma ongelmani on olla lähimmäisilleni rehellinen tai edes puhua vaikeimmista aiheista, sillä mielestäni he ovat liian lähellä koko ongelmaa. Mieluummin autan muita kun annan muiden auttaa minua.

Olen huomannut että nykyään olen hyvin herkkä ja tunteellinen mitä tulee joihinkin asioihin (tämän tuomitsen itsessäni heikkoudeksi). Haluasin olla jatkuvasti vahva ja järkevä, mutta se ei varmaan ole mahdollista :/ . Onneksi nykyään on niin paljon muuta ajateltavaa että menneisyyksien haaveiden märehtiminen on vähentynyt, mutta eivät ne ole sieltä mihinkään kadonneet. Omasta mielestäni olen suhteellisen onnellinen ja tyytyväinen siihen mikä minusta on tullut.

En ole täysin raitis, mutta enpä hirveesti myöskään juo. Nuorena yritin päästä ahdistuksesta eroon alkoholilla, joka ei ollut kaikista viisainta sillä masennuin vaan entistä enemmän. Olishan se pitänyt ymmärtää ettei juomisella mitään pysty korjaamaan, kun on sitä koko ikänsä vierestä seurannut.. silloin se vaan tuntui ainoalta pakokeinolta todellisuudesta. Minulla on hyvin sekava suhtautuminen alkoholiin, enkä itsekään tiedä mitä pitäisi ajatella tai tehdä..

Kiitos viesteistänne ja ihanaa syksyä!

Heippa
Joo toista ei voi muuttaa jos itse ei halua muuttua mut jos haluaa muuttua niin sillon pystyy
tekemään ihmeitä elämässä sen olen työssäni huomannut.
Yrittäkää yhdessä puhua kaikista mieltä painavista asioista sillä jo yleensä saa solmuja
auki ja asiat hiljakseen korjaantuu mut sen olen huomannu monesti et miksi ihmisten on niin vaikea puhua keskenään.
Se on kanssa vahvuus kun on sinulla ystäviä ne on elämässä tärkeitä niin voi kertoa
iloja ja suruja niin se helpottaa elämää.
Pidä vaan herkkyys itselläsi se on hyvä piirre ihmisessä mut tietyllä lailla täytyy myös
olla vahva ihminen.
Onkos sinulla poika ystävää???
Mut ohjeeksi sinulle että katso etei ole väkivaltanen, mustasukkainen, narsisti olisi
raitis, savuton ne on hyviä elämän arvoja
Kun se on hassua et monesti esim on lapsuudessa nähnyt vaikka alkoholismia niin ottaa
sit sellaisen puolison joka juo jne.
Minä niin toivon sinulle sydämmestä että pysysit vaan raittiina tee jotain muuta osta vaikka
elokuva tai limsa pullo jne
Ja se on hyvä kun et vihaa vanhemoiasi yrittäkää rakentavasti mennä elämässä
eteenpäin ja vaikka välillä elämä murjoo niin nautitaan tästä upeasta elämästä.
Kaunista syksyä sinulle

Moikka!

Onneksi en ole yksin. 🙂 Minulla on hyvin samanlainen tausta kuin sinulla Milo. Varhaisimmat lapsuusmuistot on alkoholia ja väkivaltaa ja myöhemmin tajusin että isän ryyppyreissuihin sisältyi myös pettämistä. Eikä meilläkään asioista puhuttu, varsinkaan ulkopuolisille. Enkä myöskään minä ole näistä asioista pystynyt puhumaan ennen kuin ihan viime aikoina ja nytkin pakon edessä. Oma parisuhteeni on ajautunut kriisiin koska olen mustasukkainen. Ja juuret juontaa isäni alkoholismiin ja käyttäytymiseen joka on jättänyt minuun todella syvät haavat. Onnekseni vaimoni on kestänyt minua ja auttanut eteenpäin ja huomaamaan etten yksin pysty kaikkea käsittelemään. Olenkin aloittanut keskustelut perheasiain keskuksessa ja jonkinlaista valoa alkaa tunnelissa näkyä 😀. Minusta sinun Milo kannattaisi keskustella asiasta ammattilaisen kanssa vaikka ihan yksin. Tuntuu hieman vaikealta kirjoittaa tästä näin julkisesti. Eikä siksi ehkä näytä kovin järkevältä. Kun on niin paljon sanomattomia asioita.

Hyvää syksyä Milo ja voimia🙂👍

Kiitos vieteistänne ja kiitos Seiling rohkeudestasi kirjoittaa henkilökohtaisista asioistasi näin julkisesti. Jotenkin olen aina tiennyt etten ole ainut jolla olisi saman tyylinen lapsuus, mutta jotenkin sitä sisäisesti on aina tuntunut että on hyvin yksin ongelmiensa kanssa. Ehkä nyt viimein pystyn sisäistämään etten ole ainut ja se antaa myös minulle rohkeutta kirjoittaa/puhumaan omista ongelmistani.

Olen tällä hetkellä avosuhteessa, joka on kestänyt jo päälle 5 vuotta.. Enkä voi sanoa että helppoa olisi ollut ja edelleen riittää omanlaisia ongelmia (se onkin sitten jo toinen tarina). Olen kyllä sinänsä onnellinen että olen onnistunut löytämään hyviä elämän arvoja omaavan henkilön (hän ei ole raitis, mutta olemme sopineet että minun seurassani on omat rajansa ja kavereidensa kanssa hän saa mennä niin kuin haluaa).

Olen jo kauan halunnut ja harkinnut hakevani apua tai meneväni terapiaan, mutta minulla on edelleen liian korkea kynnys hakea apua itselleni. Ajattelin että tämä keskustelu-palsta olisi vähän niin kuin välietappi että pystyisin avautumaan asioita, josta saisin enemmän rohkeutta ja itsevarmuutta.

Luin toissa iltana vanhaa päiväkirjaani (jotan en ole uskaltanut avata moneen vuoteen) ja itkin, itkin ja itkin. Jotenkin kaikki tunteet mitä olin joskus kokenut palautuivat mieleeni. Voin sanoa että oli ihan hirveä olo ja mietin monta kertaa että kuinka olen jaksanut kantaa noin suuria murheita yksin ja noin nuorena ☹️ Kaikista vanhimman päiväkirjani poltin jo nuorena, kun äitini oli lukenut sitä.. ja toisaalta olen tyytyväinen ettei minulla ole sitä enää, sillä todellakin tuli sellainen olo ettei kaikkea tarvitse muistaa.

Täytyy paremmalla ajalla kirjotella lisää..

Kiitos vielä vieteistänne ja mukavaa syksyä.

Heippa
Ethän ole parisuhteessasi joutunut alistumaan,väkivaltaa, mustasukkasuutta kokemaan???
Joo voit kertoa tällä palstalla mitkä asiat mieltä painaa
Eikä ikinä saa ongelmia jäädä yksin miettimään sillä silloin on äkkiä sellaisessa
oravanpyörässä että ei tajuakaan sitä varten on auttajia.
Mene nettiin ja googleen ja laita hakusanaksi perheasiain neuvottelukeskus sieltä saat
upeaa ammatti apua ja neuvoa.
Ihmisellä pitäisi olla myös tietynlainen tukiverkko ja aina kun tulee ongelmia niin
ottaa yhteyttä ja pystyy iloja ja suruja juttelemaan niin se helpottaa elämää.
Kaunista syksyä sinulle

Moikka taas!

Tiedän Milo tunteen terapiaan menosta tai keskusteluavun hankkimisesta. Mulla on kanssa halu ollut jo pidempään että itselle ja omalle käyttäytymiselle pitää tehdä jotain mutta muuta vuosi ehti vierähtää ennenkuin ajatukset muuttui teoiksi. Mutta tuntuu kannattavan, mulla on ainakin olo ruvennut helpottamaan ja kun tulee hankala paikka niin on "työkaluja" joilla käsitellä asiaa. Ja myös tämä palsta on hyvä paikka purkaa tuntoja.
Ja taitaa jokaiseen parisuhteeseen omat "ongelmansa" kuulua 😉.
Mutta voimia koitoksiin Milo ja kirjoittele välillä tänne kuulumisia miten menee
🙂👍.

Milo.
Vallan häkellyin lukiessani viestiäsi, sillä omat taustani on hyvin paljolti samanlaiset ja sama lause kaikuu korvissani: "Kotiasioista ei saa puhua!" Se oli todella painava lause, ja muistan kuinka ala-asteikäisenä olisin tahtonut puhua moneen otteeseen isäni (ja äitinikin) juomisesta ja pelosta, mikä kotona aina odotti, vaan en uskaltanut. Tietenkään.
Jälkeenpäin olen oppinut puhumaan kyseisistä asioista - tuntematta, järkeilemällä, mutta ne on kovasti vaikuttaneet omaan käyttäytymiseeni. Pelkään esimerkiksi pimeää, Ja olen sentään jo reilut parikymppinen.. Pimeän tultua alkoi sota ja ne "paljonpuhutut" kotiasiat. En uskaltanut nukkua pimeässä tuolloin, enkä nyt.
En ehkä näin julkisesti tahdo puhua siitä kaikesta, mikä kotona odotti. Mutta ymmärrän siun fiiliksiä. Todella hyvin..
Olen tätänykyään kovin epävarma ja ahdistunut. Koetan järkeillä itseäni ulos menneistä ja vakuuttaa itselleni, etten ole kuin vanhempani. Olisin minä. En kulkisi isäni alkoholiin vettyneitä jalanjälkiä tai äidin tukahtuneisuuden teitä. Mutta vaikea kääntää tuota ajatusmallia. Ja ennenkaikkea - on vaikea muuttaa ajatusmallia: Se ei ollutkaan normaali lapsuus!

Noita asioita saa purkaa kauan, ennenkuin ne alkavat helpottaa. 😞

Huoh.. pää räjähtää.. 😟 Töissä on niin kiire ettei saa enää omista ajatuksista kiinni.

Kiitos viesteistänne! Tuitttu on rohkaisevaa kuulla ettei ole ainut. Oma motivaatio on taas ihan nolla lähteä puimaan mitään omia ongelmia (näin käy aina ja jotenkin vaan luovutan), mutta tästä täytyy vaan päästä ylitse.

Avopuolisoni on ihana mies, ei mustasukkainen, väkivaltainen tai muutakaan. Suurin osa ongelmistamme on lähtöisin minusta, sillä näen maailman hyvin erilailla kuin hän. Jotenkin minusta tuntuu etten ole hänen arvoisensa. Olen itse kokenut paljon (kierrellyt ympäri maailmaa sekä työskennellyt koko elämäni) ja välillä tuntuukin että olemme hieman eri vaiheissa elämässämme..

Jotenkin rohkaistuin taas puhumaan menneisyydestäni avomieheni kanssa (olemme viimeksi puhuneet aiheesta ehkä parisen vuotta sitten) ja jotenkin se auttoi jo vähän avaamaan omia tunnesolmuja. Ainakin yritin selittää hänelle miksi käyttäydyn jossain tilanteissa tietyllä tavalla. Jotenkin mieleeni vain tuli tai ehkä koin valaistumisen hetkiä kun puhuimme siitä miksi syyllistän itseäni aina kun teen virheitä. Pienetkin asiat missä teen virheen niin jään murehtimaan niitä päiväkausiksi. Meillä oli lapsuudessa hyvin tiukka kuri ja meitä rangaistiin ruumiillisesti. Toisaalta en koe että ruumiillinen rangaistus olisi ainoana syynä, sillä itselleni on jäänyt ehkä eniten mieleen äitini käyttäytyminen näissä tilanteissa. Tälläinen muisto on jäänyt mieleen, kun pienenä hukkasin pyörän-avaimeni niin äitini ei puhunut minulle pariin päivään tai eden ollut minun kanssa missään tekemisissä..Edelleenkin minulla on kaikkein syyllisin olo jos äitini on osallisena. Ehkä nää on näitä miun ylilyötejä ja mietin joitain asioita ihan liian paljon..

Päivän avautuminen:
Tänään tuli taas pitkästä eikaa hyvin ahdistunut ja ärsyyntynyt olo.. ei se riittänyt että töissä on hirveä kiire, eikä kerkiä kunnolla edes tauolla käymää) ja siinä samalla joutuu kuuntelemaan isän pätemistä/neuvomista joka ikisestä asiasta (enhän minä olekaan ollut samoissa hommissa kuin 10 vuotta elämästäni). Isälläni on TODELLA huono stressin sietokyky ja hän purkaa tämän rähjäämisenä yms. Noh, tämän pystyin vielä nielemään ja jatkamaan omaa työtäni. Töiden jälkeen päätin käydä kotimatkan varrella moikkaamassa äitiäni ja mennä iltapäivä teelle, mutta kun astuin sisälle näin humalaisen isäni ja pöydällä viina-drinkit..niin menin jotenkin ihan shokkiin.. siis eihän tässä yhtälössä ole mitään epänormaalia minulle. Jotenkin olin vaan innoissani siitä ajatuksesta että voin käydä nopeasti vaihtamassa kuulumiset teen äärellä äitini kanssa..Mutta eih ni eih 😞 Se vaan jotenkin oli kruunaus tälle päivälle..Olen vaan niin väsynyt

Kiva kuulla Seiling että terapia on auttanut sinua löytämään työkaluja jatkamaan elämässä eteenpäin ja kyllä minäkin täältä perässä tulen kunhan vaan pääsen ylitse omista ennakkoluuloistani! 🙂👍