Nuorempana oli itsestään selvää, että aikuistuttuani hankin lapsia. Mietittiin ex-poikaystäväni kanssa vielä yhdessä ollessamme nimet lapsille valmiiksi. Nyt kuitenkin olen tilanteessa, jossa:
– Omassa ikämittarissani on 28 vuotta ja mieheni 34 vuotta.
– Mieheni ei halua lapsia.
– Minulla on diagnosoitu 8 vuotta sitten skitsofrenia, joka ei edelleenkään ole hallinnassa.

Naimisiin mennessämme kaksi vuotta sitten olimme mieheni kanssa samaa mieltä siitä, ettemme hanki lapsia. En ole muuttanut kantaani. Tiedän, että en voisi tehdä lapsia, kun en edes itsestäni aina pysty huolehtimaan. Nautin suunnattomasti ”vastuuttomasta” elämästämme aikuispariskuntana. Olemme vapaat touhuamaan, mitä mieleen tulee. Voimme lyhyellä varoitusajalla lähteä reissuun vaikka toiselle puolelle maapalloa. Kuitenkin pelkään jääväni paitsi jostain, mitä perheelliset kokevat. Mietinkin, että onko ok surra lapsettomuuttaan, vaikka se on ollut oma valinta?