Kun ei jaksa yksin, niin silloin tarvitaan apua.

Lääkäri, psykiatrinen sairaanhoitaja, kriisikeskuksen väki, seurakunnan apu?

Usein toisen kanssa keskustelemalla pääsee eteenpäin tunnemylläköistään. Lisäksi lääkkeitä on tarjolla pahoihin oloihin.

Ei tarvitse ihan yksin jaksaa.

Onhan niitä lääkkeitä... Mutta onko siinä mitään järkeä? Voi toki turruttaa itsensä tunteettomaksi, mutta ei se poista itse ongelmaa. Kipu pysyy poissa juuri sen ajan kuin lääke vaikuttaa, mutta sen jälkeen on taas huonompi olo. Eikö vaikutus ole juuri sama kuin olla ajattelematta koko asiaa? Eteen se tulee joskus kuitenkin. Lisäksi mietin lääkityksen vaikutusta lapsiini. Vääristyykö heidän maailmankuvansa, jos äiti on täysin tunnoton?

Unilääkkeissä taas on se ongelma, etten tiedä, koska ehtisin niitä käyttää. Välillä lapset nukkuvat muutaman tunnin putkeen, mutta joskus pitää nousta puolen tunnin välein. Jos otan unilääkkeitä, pysynkö toimintakykyisenä? Ja heräänkö silti kaikkiin kitinöihin? Pelkään, että lapset huutavat tuntikausia keskellä yötä ja äiti vaan nukkuu. Ja jos nousevat keskenään ja jotakin tapahtuukin?

Maksusta joku kuuntelee, tiedän. Mutta asiat ovat sellaisia, ettei niitä voi lasten kuullen puhua. Ja huijaako siinä vain itseään lopulta? Ei ammattilainen kuitenkaan välitä, hän tekee työtään. Eikä varsinkaan ole läsnä silloin kun tarvitsisi, useimmiten yön pimeimpinä hetkinä.

Toisekseen en tiedä, haluanko puhua liian henkilökohtaisesti. Kaikki, joihin olen luottanut, ovat vain satuttaneet. Onko järkeä päästää ketään enää satuttamisetäisyydelle, kun tietää itsekin, ettei kestä enää yhtään lyöntiä?

Kuulen jatkuvasti, kuinka pitäisi muuttaa asennetta ja plaaplaaplaa... Toiset ovat heikompia, eivät kaikki jaksa nähdä aurinkoa vesisateella. Olen umpikujassa, tiedän. En vain näe missään mitään järkeä tai mitään tietä ulos, kun taakse ei voi palata ja yli ei pääse.

Hei Mustasirpale,

älä pelkää hakeutua terapiaan ja hankkia lääkkeitä. Itse en ehkä olisi enää edes elossa, ellen olisi saanut aikanani apua ammattilaisilta ja lääkitystä kuntoon. Samoja kokemuksia on myös ystävättärelläni.

Minäkin olen kokenut eron ja menettänyt läheiseni. Perhettä ja sukulaisia ei ole ja ne muutamat harvat lähettävät tekstiviestin pari kertaa vuodessa. Ystävät ja heidän perheensä ovat olleet tukenani.

Eräs ystäväni kävi läpi avioeron kolmen pienen lapsen ja kahden koiran kanssa. Hän sanoi aina, että kun kaaos ympärillä oli kestämätön, niin hän keskittyi vain itseensä, koska tiesi koko ajan, että viime kädessä kaikki riippui hänen omasta jaksamisestaan. Hänellä oli tosi vaikeaa, mutta nyt kun lapset ovat jo lähes aikuisia, on helpompaa, huomattavasti helpompaa. Kyllä hänkin märehtiä eroaan ja miehensä petollisuutta vuosiakausia. Ei ero ole helppo juttu kenellekään, ei totisesti.

Minä kävin ensin Kriisikeskuksessa ja löysin sitten hyvän terapeutin netistä. Olen todella paljon parantunut. Kyllä se ero koskee edelleenkin, mutta selviydyn kaikesta. Ilman apua en olisi selviytynyt. Älä pelkää lääkehoitoa, sitä on monenlaista eivätkä kaikki lääkkeet turruta. Myös unenpuute tekee olosta sekavan. Kannattaa kokeilla, jotta löytää sopivan lääkkeen ja annostuksen. Minua ovat auttaneet Cipramil ja Triptyl, mutta vaikutukset ovat yksilöllisiä. Voimia! 🙂👍

Kyllä ammattilainen välittää. Tietenkään ammattilainen ei välitä henkilökohtaisella tasolla eikä edes saa välittää - se hämärtäisi ammattilaisen kykyä tehdä työtään ja voisi tehdä siitä mahdotontakin, koska henkilökohtainen empatia on sen antajallekin pidemmän päälle raskasta. Siksi lääkäritkään eivät saisi ottaa kovin henkilökohtaisesti potilaan kuolemaa.

Itse koin nimenomaan vapauttavaksi sen, että terapeutti oli siinä kuuntelemassa vain työnsä puolesta. Minulla ei ollut mitään velvoitetta kuunnella terapeutin juttuja, ei tarvinnut varoa sanojaan siitä pelosta/huolesta, miten ne vaikuttaisivat kuuntelijaan. Saatoin luottaa siihen, että terapeutti on minun puolellani, mutta kyseenalaistaa minua, jos on tarvis eikä vain sokeasti myötäile. Vaitiolovelvollisuuden vuoksi saatoin puhua ilman, että olisi tarvinnut sensuroida mitään, koska jutut eivät 100 % varmuudella leviä mihinkään. Maksaminen vapautti minut tietyssä mielessä välittämästä terapeutista, mikä vapautti minut rauhassa puhumaan asioistani.

Lääkitystä suosittelen minäkin, sillä vaikka se on totta, etteivät ongelmat niillä lääkkeillä poistu, niiden avulla pääsee käsittelemään ongelmia. Ethän sinä nytkään käsittele ongelmiasi, koska kaikki voimasi menevät päivistä selviytymiseen. Lääkkeet antaisivat sinulle voimaa selvitä päivistäsi, jolloin jää ylimääräistä voimaa ja aikaa niiden ongelmien käsittelyyn esimerkiksi juuri terapeutin kanssa.

Lapsesi ovat ilmeisesti pieniä? Kun sanot, että saattavat keskellä yötäkin huutaa. Olisiko sinun mahdollista saada heitä hoitoon toisinaan esimerkiksi yhden yön ajaksi viikossa, jolloin saisit vaikkapa unilääkkeillä nukuttua? Jos ei ole omia sukulaisia, niin kannattaa vaikka kirkon kautta kysellä, he voivat ohjata sinut vapaaehtoispalveluihin. On esimerkiksi olemassa lapsille varamummuja ja -pappoja, jotka voivat auttaa lastenhoidossa.

Hei mustasirpale!

Ole avoin lääkitykselle ja terapialle, ne voivat auttaa sinua. Ymmärrän ettet nykyisessä tilanteessasi näe valoa tunnelin päässä, mutta asioilla on tapana järjestyä, kun vain otat avun vastaan avoimin mielin. Ota myös vastuu itsestäsi, arvosta itseäsi!

Oma kokemukseni on että juuri lääkityksen avulla aloin selvitä ja pystyin käsittelemään asioita. Minulla on käytössä Seroxat, joka auttaa todella paljon. Minulla oli myös Zanor, mutta se ei sopinut minulle. Olin kuin pikku humalassa koko ajan.

Mieliala lääke kohentaa vajavaisesti toimivaa minää ja auttaa elämään normaali arkea. Itsekkään en ymmärtänyt, että kaksi viikkoa kestävä itkeminen päivittäin, ei ole normaalia-

Terapeutti tekee työtään ja varmasti haluaa sinulle hyvää. Se on vain plussaa, ettei terapeutti sukella ongelmiisi, vaan näkee asiasi " ulkopuolisin silmin" .

Lähetän sinulle täältä voimahalin ja toivon kovasti, että haet apua itsellesi. Niin elämä on elämisen arvoista. Lapsesi tarvitsevat sinua!

Kun itse olin luovuttamassa ja halusin täältä maanpäältä pois, tajusin KUINKA TÄRKEÄ OLEN LAPSILLENI. He tarvitsevat minua! Lapsesi rakastavat sinua.

Kiitos vastauksistanne!

En sulje lääkitystä ja terapiaa pois, mutta avun hakeminen ei ole helppoa. Juuri nyt kaikki pienetkin asiat tuntuvat liian valtavilta. Pelkästään kauppareissu on sellainen ponnistus, että loppupäivän olen täysin puhki. Ja toisekseen olen rakentanut suojamuurini vähän liiankin tehokkaaksi; kun joku kysyy, miten meillä menee, totean että ihan ok. Sisäisesti karjun, että kaikki on yhtä helv****ä.

Lapset tosiaan ovat alle kouluikäisiä, nuorin vielä vaipoissa. Lapsenvahteja on tarjolla huonosti. En osaa jättää lapsia ihan kenelle vain ja toisaalta en halua vaivata muita omilla menoillani. Ja toisaalta, mihin edes menisin... Välillä tuntuu, että pois on päästävä, mutta ei se auta kuitenkaan. Yksi mukava ilta ei tee arjesta parempaa, vaikka olisihan se piristävää välillä pienikin irtiotto.

Lasteni ansiosta olen tässä nyt. He todella tarvitsevat minua. Koen ääretöntä syyllisyyttä siitä, mitä he joutuvat kokemaan. Huono vointini heijastuu arkeemme vahvasti, mutta lastenkaan takia en saa tehdyksi mitään asioiden eteen. En ole ansainnut heidän rakkauttaan, ehken edes hyväksyntää. Voin vain toivoa, että he vuosien päästä ymmärtävät kaiken.

Huhut kertovat, että on niitäkin ihmisiä, jotka ovat erosta selvinneet. Itse olen kaukana siitä. En kuulu niihin vahvimpiin, jotka menevät vaikka läpi harmaan kiven. Tällä hetkellä näen, että elän tulevaisuuttani. Mikään ei muutu, aika vain kuluu.