Hyvä, että aloitit, Mardeq. Kerro lisää.

Minulla on myös sama jotenkin tuntuu että hylätyksi tuleminen on monella ihmisellä, ja tiedän sen tunteen, kun jonkun menettää surullista se on. Joskus jopa mahdotonta. Voisitko näyttää surun vanhemmillesi tai siskollesi. Mä sain paniikkikohtauksen isän luona, niin aloimme keskustella asioista. Pelkäsin kans ensin aivan hirveästi,  keskustelun jälkeen tuli ihan hyvä mieli. Isän kanssa on ollut monenlaista vääntöä, ja se on ollut pois elämästäni, nyt jotenkin tuntuu et saan sen takaisin elämääni, monenlaisia tunteita käyn juuri nyt läpi.

Olen kertonut, ja juuri siksi en ole enää tekemisissä vahmenpieni tai sisarusteni kanssa. Eivätkä ole lapsenikaan, osin omasta tahdostaan ja osin siksi, että haluan suojella heitä. Eihän sitä voi sanoa kuin suoraan: viestini otettiin vastaan haukkumalla minut ja pakoilemalla omaa vastuuta. Saman koki 17-vuotias tyttäreni äitini osalta, kun hän uskalsi sanoa oman mielipiteensä ja avautua omista kokemuksistaan siitä, miten tuntee olevansa veljensä kanssa serkkujaan vähempiarvoinen. Sama siis toistui uudessa sukupolvessa. Me perheenä teimme päätöksen, luovutamme. Vaikka tämäkään ei ole hyvä, me kaikki voimme huonosti vuosia aikaisemmin. Ainakaan nyt ei enää tarvitse pelätä yhteenottoja tai joutumasta toisarvoiseen asemaan muuhun perheeseen nähden.

Niin, kasvoin kodissa, missä vanhemmat kumarsivat esikoisena syntynyttä poikalasta ja äitini paapoi keskimmäistä, sitä ensimmäistä tytärtään. Sisarukseni olivat suunniteltuja, minä olin vahinko. Kuuntelin lapsuuteni, miten synnyin liian aikaisin eikä meille siksi tullut neljättä lasta. Ehkä vanhempani eivät sitä niin tarkoittaneet, kuin mille se lapsen korvissa kuulosti, mutta vahinkoa (ironista) se minussa sai aikaan. Eihän kukaan halua olla vain vahinko. Vaikka usein pyysin vanhempiani lopettamaan nuo puheet, vielä keski-ikäsenäkin kuuntelin heidän mielestään hauskaa juttua, ihan vaan vitsillä. Isälleni veljeni oli aina ykkönen. 1943 syntynyt mies ei osannut muutakaan, vaikka uskonkin, että hän on minua aina aidosti rakastanut. Äitini taas, no, hän odotti minulta aina eniten. Minun piti korjata sisarusteni virheet ja olla toistamatta niitä, minun piti pärjätä koulussa jne. Tein kaiken, mutta epäonnistuin silti. Olin kuulemma vain kylmä, kova ja itsekäs, tunteeton. Olin äidilleni kuin isäni, jota hön jatkuvasti minulle haukkui. Kun olin yläasteella, vanhempani olivat lähellä erota. Äitini pakotti minut mukaan iltojen pituisille automatkoille kuuntelemaan valitusta. En halunnut mennä, mutta en uskaltanut kieltäytyäkään. Eräänä iltana minä kysyin, mitä minulle käy, jos vanhempani eroavat (sisarukseni asuivat jo omissa kodeissaan). Äitini piti itsestään selvänä, että asuisin hänen kanssaan. Minä itkin ja kysyin, että entä jos haluankin asua isän kanssa. Vastaus kylmää edelleen 30 vuotta myöhemmin: "Luuletko, että se sinut ottaa. Se on sanonu, että unohtaa teidät, jos erotaan. Koko tämä sotku on sinun syytä, kun isäs ei kestä sinun murrosikää." En koskaan noina kasvun vuosina riidellyt isän kanssa, en koskaan. Äidinkin kanssa hyvin harvoin. Viisi vuotta sitten riitelyn äitini kanssa, koska puolustin isääni täysin turhalta hyökkäykseltä. Silloin äitini taas muistutti suorin sanoin, miten paska minä ihmisenä olen: "Luuletko, että minä olisin vuosiin ollu sinun kanssa tekemisissä ilman lapsianne?" Kyllä minä tyhmä luulin, mutta uskoni loppui tehokkaasti siihen hetkeen.

Yritimme vielä välejämme korvata, mutta äidilleni minä olen aina vain sama vaativa, epäempaattinen olento. Minä meistä lapsista se, joka on vanhemmistamme eniten huolehtinut ja ollut heidän kanssaan eniten tekemisissä, mutta kun mikään ei riitä.

Sitä minä en vielä ole keksinyt, miten selviän, mutta jotenkin. Kai. Pakko. En voi antaa äitini voittaa. Menetin myös isäni, koska äiti kiilasi väliimme. Se sattuu kaikista eniten. Jos häntä ei kiinnosta, niin ei kai minulta sen takia olisi tarvinnut isääkin viedä.

Ikävä kuulla sinun saamasta kohtelusta. Se on julmaa ja vastuutonta vanhemmalta, josta on niin riippuvainen ja jonka tahtoon helposti lapsena mukautuu. Sellainen jättää jäljet ihmiseen. Oma äitini on manipuloinut ja kontrolloinut minua ja ollut kateellinen paremmasta suhteesta isäni kanssa. Siinä on sellaista narsisti-palvelija dynamiikka äidin ja isän välillä. Jostain ihmeen syystä tunnen vetoa myös kontrolloiviin ja manipuloiviin tai muuten rikkinäisiin miehiin, minkä uskon olevan syynä sille, että olen ollut sinkku suurimman osan elämääni. Minullakaan ei ole ystäviä, joita kiinnostaisi, enkä oikein uskalla päästää ihmisiä lähelle pettymyksen pelossa. Juuri nyt olen erotilanneteen keskellä ja hylätyksi tulemisen kokemukset on pinnassa. Ainot lohduttava ajatus minulle tässä tilanteessa on se, että (ex)miesystävälläni on sairaus, johon liittyy vaikeaa käyttäytymistä erityisesti läheisissä ihmissuhteissa. Ystävien ja tukiverkostojen puute tekee tästä niin paljon vaikeampaa, minkä vuoksi luen toisten tarinoita ja kirjoitan omia ajatuksiani täällä. Helpottaa tietää, että muillakin on vaikeuksia, joihin voin samaistua ja kirjoittaminen auttaa selvittämään omia ajatuksia ja tunteita.

Mardeq, olet katkaissut välit lapsuuden perheeseesi, mikä on minusta ihan ymmärrettävä ratkaisu. Omien vanhempien kanssa on vaikea, ehkä mahdotontakin pysyä neutraalina ja jättää heidän sanomiset ja tekemiset omaan arvoonsa. Itsekään en ollut vanhempieni kanssa juuri tekemisissä pariin vuoteen yhdessä välissä. Äiti sanoi kotoa pois muuttaessani, että on ihanaa, kun saa oman elämän takaisin. Hän ei aikonut olla sellainen äiti, joka itkee lastensa perään. Sitten kun katkaisin esiliinan nyörit, enkä ottanut enää hänen käskyjä ja lahjuksia vastaan, hän alkoi mitä mielikuvituksellisemmin keinoin vaatia minua luokseen. Maanittelua, anomista, marttyyriyttä, isän sairauteen vetoamista jne.

Vanhempi veljeni oli aina äitin suosikki ja minä syntipukki, joka tuli äidin ja esikoisensa väliin. Pienempänä vilkkaampana lapsena vaadin enemmän aikaa, huolenpitoa ja huomiota, jota äiti olisi halunnut antaa enemmän veljelleni. Lasten välisissä riidoissa minä olin aina syntipukki ja syyllinen, vanhempi veljeni rassukka, jota pikkusisko terrorisoi ja sai hänet täysin vetäytymään. Olen miettinyt, että veljeni pääsi silloin pakoon äidin tyranniaa ja tukahduttavaa rakkautta.

Minua on auttanut se, että pysyn riittävän etäisenä. En päästä äitiä niin lähelle, että hän saisi valtaa. Niin isänikin hänen kanssa näyttää elelleen vuosikymmeniä. Syyllisyyden tunteen kanssa olen paininut, mutta en enää. Äidin silmissä en tule koskaan olemaan riittävä ja sen olen hyväksynyt, jossain määrin myös sisäistänyt. Usko itseen horjuu säännöllisesti. Äidillä on omat syynsä olla sellainen kuin on. Pidän nyt vanhempiini yhteyttä ja kannan huoltakin, koska ikää heillä jo on eikä minulla ole omaa perhettä. Isän kanssa suhde on edelleen antoisa, joten saan siitä itsellenikin merkitystä ja iloa. Minäkin olen se, joka heistä huolehtii ja pitää säännöllistä yhteyttä, toisin kuin se äidin suosikkilapsi. Ja kun elämä on liian stressaavaa, kiireistä tai muuten en jaksa, velvollisuuteni huolehtia itsestäni tulee ensin.

Vaikuttaa siltä Mardeq, että sinun oma perhe-elämä on hyvää ja sieltä löytyy iloa. Kaipaat silti ystäviä perhe-elämän ulkopuoleltakin. Millaiset välit sinulla on sisaruksiin? Minun välit veljeeni on ihan hyvät mutta etäiset. En tiedä mikä siinä uskottujen ystävien saamisessa on niin vaikeaa. Onko muilla siitä ajatuksia? Kiire, epävarmuus itsestä, erilaisuuden/ulkopuoisuuden tunne, häpeä omasta omituisuudesta... nämä varmaan pätee minuun...

Vielä Mardeq tuohon sinun otsikkoon liittyen haluan sanoa, että tiedän sen hylätyksi tulemisen hyväksymisen vaikeuden. En tiedä voiko äitini kohdalla puhua hylkäämisestä, mutta sen hyväksyminen, miten hän minua on lapsena ja nuorena kohdellut kesti vuosia, ehkäpä pari vuosikymmentä minun kohdalla. Nyt voin sanoa, että olen sen hyväksynyt ja ajattelen, että se kertoo enemmän äidistä kuin minusta. Näin kai olen taipuvainen ajattelemaan nykyisin muidenkin hylkäämiskokemusten kohdalla, vaikka peiliinkin tulee katsottua paljon ja tarkkaan. Tämä suhtautuminen on kuitenkin vaatinut paljon työtä itsetuntemuksen eteen ja yhden merkityksellisen ihmissuhteen, jossa koin olevani hyväksytty juuri tällaisena.

Minäkin olen pahoillani puolestasi, Pikkumyymeli. Olen myös iloinen, että kaikesta huolimatta sinun ja veljesi välit ovat kunnnossa.

Omalla kohdallani tilanne on kovin monimutkainen, koska siihen liittyy myös puolisoita ja lapsia. Minun lapseni ovat isovanhempien silmissä aina olleet toisarvoisia sisarusteni lapsiin verrattuna. Heidän serkkunsa ovat tuoneet mainetta ja kunniaa menestymällä urheilussa, mutta minun ja mieheni lasten meriitit ovat tulleet vääristä asioista. Tyttäremme harrasti tavoitteellisesti tanssia vammautumiseensa asti (10v.) ja hänellä oli oikeasti edellytyksiä tulla menestyväksi ammattitanssijaksi. Vanhempieni mielestä vain laji oli väärä, joten tukea, huomiota ja kunnioitusta heiltä ei tullut. Jos tyttäremme kaksi kertaa vuodessa ollut tanssinäytös sattui samalle päivälle vuosittaisten kymmenien futispelien tai laskettelukisojen kanssa, vanhempani valitsivat aina toisen serkun. Jopa siskoni 9-vuotiaan pojan harjoituspeli oli tärkeämpi kuin kaksi pääroolia tanssineen tyttäreni esitys. Poikamme pelasi aikansa futista nappulana, mutta kiinnostui lopulta enemmän musiikista, missä onkin lahjakas ja saanut opettajilta pelkköä kiitosta. Kaikki nappulapelit käytiin kyllä katsomassa, mutta orkesteri- ja pianokonsertit olivat hyvin vaikeita ja valintatilanteessa serkkujen pelit & kilpailut vetivät pidemmän korren. Hieman kuntouduttuaan ja päästyään pyörätuolista tyttäremmekin pääsi kiinni soittoharrastukseen, missä myös on menestynyt. Luonnollisesti hänenkään esiintymisensä eivät kiinnostaneet kuin pakon alla. Vanhempani ovat jopa suoraan sanoneet lapsilleni, silloin 10v. ja 15v., että he ovat enemmän urheiluihmisiä, eivät ymmärrä musiikista ja konsertit ovat tylsiä. Kyllä heillä iskelmäradio pauhasi vuosia aamusta iltaan televisiossa ja itse olen kasvanut musiikkia kotonani kuunnellen, mutta ilmeisesti muisti pätkii molemmilla sillä saralla. Tämän kuultuaan tyttäremme ei ollut enää kiinnostunut isovanhemmistaan ja piti yhteyttä yllä vain pikkuveljensä takia, mutta kun kuopuksemme ymmärrys asioista kasvoi, hänenkin mielenkiintonsa isovanhempia kohtaan lopahti.

Poikalapsenlapset ovat myös olleet aina erityisasemassa, kuten veljenikin. Niinpä tyttäremme, poikaserkkujaan nuorempi, on joutunut isovanhempien luona palvelemaan serkkujaan ja siivoamaan heidän jälkiään, myös vammauduttuaan (on todettu pysyvästi työkyvyttömäksi, ei ole pystynyt suoriutumaan edes peruskoulun oppimäärästä).

Minä ja perheeni emme ole enää missään tekemisissä vamhempieni, sisarusteni ja heidän lastensa kanssa. Se on ollut myös lasteni tahto. He ovat osaltaan yrittäneet selvittää asioita, mutta saanet samaa sontaa niskaansa kuin minäkin. Veljeni ei ollut oma-aloitteisesti edes pitänyt minuun yhteyttä enää vuosiin, tyttäremme vammauduttua 2014 hän ei kertaakaan ole kysynyt, mitä tyttärellemme tai meille kuuluu. Se kai kertoo kaiken. Kanssakäymisemme kohdatessamme juhlissa oli väkinäistä koko aikuisiän. Veljenihän on aina pitänyt itseään sisaruskatraamme tärkeimpänä ja kohdistanut minuun myös fyysistä uhkaa. Tiedän, että tämä on kasvatuksen seurausta, mutta kyllä hänen aikuisena olisi jo voinut odottaa ymmärtävän paremmin. Sen sijaan hänen käytöksensä minua kohtaan vain huononi, hän alkoi komennella ja haukkua minua jne. vanhempiemme edessä, mihin ei tietenkään koskaan puututtu.

Siskoni puolestaan, hän on käyttänyt minua kohtaan koko ikäni henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä lapsena/nuorena ylittänyt seksuaalisen koskemattomuuden rajat. Olen vasta viimeisen vuoden aikana muistanut monia tukahdutettuja asioita ja kipeitä muistoja lapsuudestani. Tätä kaltoinkohtelua ja oman hyödyn hakemista välisestämme suhteesta (olen pelastanut siskoni pulasta lukemattomat kerrat) jatkui siihen asti, kun pistin välit poikki kaksi vuotta sitten. Sama käytös minua kohtaan "periytyi" myös siskoni esikoiselle, jonka puolia olin aina pitänyt, jota olin auttanut lukuisat kerrat, jonka huostaanottoasioita olin setvinyt ja jota olin tukenut silloinkin, kun hänellä oli ongelmia äitinsä kanssa. Kiitollisuus ei lopulta kuulunut hänenkään hyveisiinsä.

Tämä kaikki kuulostaa aina vain itsellenikin huonolta ö-luokan elokuvalta. Mutta jokainen sana on totta, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. Olen ollut lapsuudenkodissani - ja vielä aikuisenakin - syntipukki aina. Äitini on ollut taitava manipuloimaan muita minua vatsaan. Haluaisin vain tietää, miksi. En halua häntä enää elämääni, mutta haluan ymmärtää, miksi hän on aina syytänyt kaiken niskaani.

Mardeq, kovia olet kokenut perheesi taholta ja olet vahva, kun olet siitä selvinnyt ja oman perheen perustanut. Sinulla on ollut huolia myös oman tyttäresi terveyden kanssa, etkä tietenkään kaipaa siihen lisäksi ikävyyksiä äidiltäsi tai sisaruksiltasi.

Tuohon kysymykseen "miksi" onkin hankala vastata, ellei äitisi sinulle itse kerro esim. omasta taustastaan. Ehkä isäsi voi kertoa jotain, jos olette hänen kanssa paremmissa väleissä. Eikä se taustakaan tietysti ole mikään selitys, mutta minua on auttanut sen ymmärtäminen, että äitini on itse traumatisoitunut ja on oppinut selviytymään elämästä omalla tavallaan. Hänen tapansa on sabotoinut hänen läheistensä hyvinvointia, mitä hän ei koskaan tule anteeksi pyytämään tai edes myöntämään. Uskon, että hän on tehnyt omien kykyjensä mukaan parhaansa niillä korteilla, mitä hän on saanut. Hän on osannut valita hyvän miehen rinnalleen, joka on tasapainottanut hänen puutteitaan ja kyllä äidissä itsessäänkin on hyviä piirteitä ja olen häneltä hyvääkin osakseni saanut, mistä olen kiitollinen. Se, että miksi juuri sinusta on tullut äitisi "vihan" kohde, voisi olla esim. sinun luonteen vuoksi. Kuulostaa, että muut sisaruksesi ovat pahansisuisia, kuten äitisi ja sen vuoksi ehkä sinä olet helpompi kohde. Tämä nyt on täysin arvailua ja spekulointia.

Se pahansuopa ja väkivaltainen käyttäytyminen on minun mielestä pahan olon ilmentymää. Sitä on vaikea hyväksyä läheisessä ihmisessä, kun se kohdistuu itseen. Kun saa riittävästi etäisyyttä niin fyysisesti kuin tunnetasollakin, on helpompi nähdä, ymmärtää ja hyväksyä mahdolliset syyt toisen käyttäytymisen taustalla. Uskon, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja olen todella pahoillani, että et ole sitä hyvyyttä, ainakaan tarpeeksi, omalta äidiltäsi etkä sisaruksiltasikaan saanut.

Sinulla on kuitenkin oma ihana perhe, josta saat olla ylpeä. Se on muiden häviö, elleivät he pysty teitä arvostamaan. Ehkä teidän onni ja menestys korostaa liikaa heidän omaa onnettomuuttaan, ja sen vuoksi välttävät kanssakäymistä...

Voimia ja jaksamista sinulle ja perheellesi Mardeq <3