Hylätyksi tulemisen pelko, parisuhteet ei onnistu
Olen reilu kolmekymppinen nainen ja parisuhteet ja niiden yritykset menee aina mönkään. Mut on aina jätetty. Aina. Ja useimmissa tapauksissa toisen naisen takia. Viimeisin kerta pari viikkoa sitten.
Mulla on voimakasta hylätyksi tulemisen pelkoa. Käyn juttelemassa mttssa. Olin sinkkuna yli kaksi vuotta ennen kun elämääni tuli mies joka edes vähän kolahti. Luulin että olisin jo tuossa reilun parin vuoden aikana saanut itseni ja elämäni niin kuntoon että olen valmis parisuhteeseen, mutta niin vaan mut taas jätettiin. Toisen takia. Ja mikä ”parasta”, tiedän että tää mies teki mulle ns palveluksen kun jätti, ei siitä ois mitään tullut, ja vehtasi muiden kanssa myös meidän tapailun aikana. Silti itken ikävää ja kaipaan sen ääliön kainaloon. Kaipaan sitä läheisyyttä mitä siltä sai. Ärsyttääääääää!!
Mä oon jo tän ikänen eikä parisuhteista vaan tule mitään. Mä en tiedä mitä voin vielä tehdä että tulisin ehjäksi, onnelliseksi ihmiseksi. Tässä ongelma lyhykäisyydessään.. Jos tästä lähtee keskustelua niin avaan mielelläni enemmän tilannetta. Oisko täällä ehkä muitakin jolla ollut samanlaista? Kuulisin mielelläni.
Hei,
Olen miettinyt itse samoja asioita: olen myös kärsinyt hylätyksi tulemisen pelosta, ja olen joskus miettinyt, että se on ehkä osaltaan jopa aiheuttanut sen, että minut on todella hylätty! Kun olen ollut ihastunut, alan palvoa toista ihmistä ja yritän tehdä kaiken hänen mielikseen ja täydellisesti. Olen alkanut ymmärtää, että tällainen liiallinen miellyttäminen saattaa etäännyttää toista, vaikka päinvastoin voisi luulla.
Paradoksaalisesti siis, jotta ei tulisi hylätyksi, pitäisi lakata pelkäämästä hylätyksi tulemista. Vaikeaa... Omasta viimeisimmästä erostani on nyt reilusti yli vuosi aikaa, enkä ole edes alkanut yrittää tavata uusia ihmisiä - olen ajatellut, että ehkä jos luovutan koko ajatuksen suhteen, että löytäisin kumppanin, ja sellainen sitten kuitenkin löytyisi, voisin järkeillä itselleni, että parisuhde on "ylimääräistä" hyvää elämässäni eikä elämäni keskipiste, niinkuin se ennen on ollut. Olen kuitenkin itsekin ollut jo aiemmin pitkiä aikoja sinkkuna ja mielestäni elämäni on ollut ihan hyvää ja kunnossa, mutta siitä huolimatta päädyn aina rakastumaan liian "epätoivoisesti" seurustelukumppaniin. Pelkäänpä pahoin, että jos nyt tapaisin jonkun kiinnostavan miehen, sama kuvio toistuisi jälleen.
Haluaisin siis myös itse löytää vastaukset näihin samoihin kysymyksiin, mitä sinä pohdit!
Sen lisäksi, että tunnistan itsessäni tuon hylätyksi tulemisen tunteen, olen myös miettinyt, että ihastun ehkä tietynlaisiin (vääränlaisiin) miehiin. Kerroit itse, että edellinen kumppanisi oli jo alusta alkaen vaikuttanut vähän epäilyttävältä. Itselläni on ollut tapana ihastua sellaisiin "oman elämänsä rokkitähtiin" ja muusikonrenttuihin - miehiin, jotka tuntuvat niin itsevarmoilta, upeilta ja suosituilta, että homma menee välillä jopa egon paisuttelun puolelle. Minusta tuntuu, että on erittäin todennäköistä, että tällainen ihminen näkee taas vastenmielisenä kumppanin epävarmuuden ja miellyttämisen halun, ja niinpä huono kierre on ollut kanssani valmis. Siihen kun lisää vielä kaupan päälle sen, että uusia halukkaita tyttöystäväkandidaatteja riittää tällaisille miehille tarjolle kuin bändäreitä lavan luona, kirjaimellisesti...
Itsekin olen vähän päälle kolmekymppinen nainen, ja minua on alkanut surettaa myös se ajatus, että tällä menolla jään todennäköisesti perheettömäksi. Se taas ei tietenkään suinkaan helpota tämän hylätyksi tulemisen pelon kanssa kamppailussa... Mitähän tämän kanssa nyt tekisi?
Moi ja kiitos paljon viestistä! Tosiaan, tuo liika miellyttämisen tarve voi olla minunkin ongelma, en osannut sitä sanoiksi pukea. Lisäksi sinkkuna ollessa elän täyttä elämää, on harrastuksia ja ystäviä jne.. Mutta mitä ihmettä tapahtuu kun mies astuu kuvioihin? Oma elämä unohtuu, tai alkaa niinkun elää elämäänsä miehen kautta.. Ilmankos sitten tuntuukin eron tullessa että koko elämä meni. =/ Ripustaudun kun pieni lapsi. Ei kai semmosta kukaan jaksa...
Mttssa oon jutellut että lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista nää pelot ja käyttäytymismalli juontaa juurensa... Mutta ihmettä tälle voi tehdä? Samoin mä ihastun aina tietyn tyyppisiin miehiin. Ja sitten sellaiset mukavat ja tunnolliset ja kunnolliset ei kelpaa. Sitä vissiin pelkää kuitenkin että ei kai tässä nyt joudu oikeeseen parisuhteeseen =D Mietin mun aiempia parisuhteita niin en välttämättä ole edes tuntenut varsinaista henkistä yhteyttä kenenkään exän kanssa. Fyysistä lähinnä ollut. Paria miespuolista ystävää kohtaan tunnen suurta sielujen sympatiaa, mutta fyysistä en heitä kohtaan koskaan, vaikka he joskus aikoinaan olisi mun kanssa enemmän halunnutkin. Pelkääkö sitä jotenkin antaa itsensä kokonaan. Tai sitten ei vaan ole tavannut vielä "sitä oikeaa".
On ollut itsetunnolle raskasta tulla aina jätetyksi. Eikä varmaankaan pelkästään toinen nainen ole ollut silleen syynä, on varmasti muutenkin ollut raskasta yrittää olla mun kanssa.
Oisko täällä kenties joku meitä viisaampi joka kertoisi mitä me voitas tehdä??
Hei! Suosittelen lämpimästi, että luet Tunne lukkosi -kirjan. Siinä käsitellään mm. Hylkäämisen tunnelukkoa, mistä sellainen on saanut alkunsa ja miten se vaikuttaa tänäkin päivänä. Siinä autetaan ymmärtämään omia haitallisia ajatus- ja toimintatapoja ja miten niistä voi päästä irti. Helposti ymmärrettävää tekstiä, käy maalaisjärkeen. Itselleni ollut todella avuksi, tuntui kun joku olisi kirjoittanu kirjan omista ajatuksistani! Kannattaa lukea☺️❤️