Hei.

Olisi mukava kuulla, että kärsivätkö muut täällä samasta pulmasta ja miten olette edenneet tai selviytyneet sen kanssa?

Kärsin itse todella voimakkaasta menettämisen tai hylkäämisen pelosta. Kun olen itsekseni, niin kaikki menee ihan ok, mutta aika nopeasti ihastuttuani alan jollain tavalla etsimään huomaamattani henkistä turvaa toisesta ihmisestä. Laitan helposti itseni ja muut omat tarpeeni toiseksi, ja teen asioista arjessa niin, että voin viettää paljon aikaa kumppanin kanssa. Varmaan valitsen tajuamattani kumppanikseni sellaisen henkilön, joka herättää minussa turvallisuuden tunteen.

Homma toimii vielä tässä vaiheessa melko hyvin, kun itse pystyy olemaan omille pienille sisäisille myönnytyksille sokea, eikä toinenkaan välttämättä huomaa mitään, kun päällisin puolin olen ihan ok. En ole mustasukkainen, jos toinen viettää esimerkiksi iltaa ystävien kanssa, ja itsellänikin on paljon tekemistä ja ns. ”omaa elämää”.

Pulma alkaa tuntua rajusti aina, kun hieman pidempi ero syystä tai toisesta koittaa. Nykyisen tyttöystäväni kanssa suhde sujuu hyvin, mutta olen alkanut äskettäin huomaamaan em. piirteitä käyttäytymisessäni. Pahin vaihe iski päälle, kun tyttöystäväni sai tiedon uudesta työpaikasta, joka tarkoittaa, että ainakin tuleva syksy ja kevät menevät eri paikkakunnilla (matkaa noin 600 kilometriä). Emme töidemme vuoksi ehdi tulevan vuoden aikana näkemään kuin noin kerran kuukaudessa. Hän on ymmärrettävästi iloinen ja innostunut haaveilemastaan työstä ja ymmärrän täysin, että hän kunnianhimoisena haluaa ottaa työn vastaan.

Tiedon saatuani minuun iski todella raju pelko hänen menettämisestään. Mustasukkaiseen tai kyttäävään käyttäytymiseen en ole ikinä syyllistynyt, mutta voimakkaat ahdistavat ja pelonsekaiset mielikuvat tuntuvat lamaannuttavan minut. Hengitys meinaa salpautua, ja koen olevani täysin yksin tässä maailmankaikkeudessa. Tyttöystävälleni en tästä puhu sen enempää, koska pulma on täysin minun, eikä tyttöystäväni ole millään tavalla nykyisellä tai aiemmalla käyttäytymisellään antanut mitään aihetta ko. ajatuksille.

Pulma piileekin siis aivan muualla kuin minun ja tyttöystäväni suhteessa. Kävi meille tulevaisuudessa miten tahansa, niin se ei liity tähän. Pulma on siis puhtaasti minun omani ja tulee jostain hyvin syvältä itsestäni. Jostain syystä tunnun tarvitsevan illuusiota ”ikuisesta yhdessäolosta”, joka suojaa surulta, kivulta ja pelolta. Tiedän aivan hyvin, ettei sellaisia lupauksia pyydetä eikä anneta, vaan ihmiseloon kuuluu asioiden arvaamattomuus ja itsensä alttiiksi laitto tunneasioissa.

Eli siis järjen tasolla olen hyvin kartalla ja ”tiedän”, miten asiat menevät. Mutta tunnepuoli, siis pelko, ei seuraa järjen ääntä, vaan tekee olemisestani tuskaista ja ahdistavaa. Typerintä tässä on se, että se pilaa myös tämän hetken, kun en pysty tästä hetkestä nauttimaan vaan murehdin tulevaisuutta ja koen jo eron tuskaa, hylätyksi tulemisen tunteita ja raastavaa surua etukäteen, vaikkei mitään näkyvää tai järjellistä syytä moisille tunteille ole. Olemme molemmat aikuisia ihmisiä, emme ole suhteessa nyt-kaikki-heti -meiningillä, emmekä kumpikaan ole vuosiin (myöskään ennen tätä nykyistä parisuhdetta) olleet mitenkään erityisen ailahtelevaista sorttia.

Taustalla minulla on aiemmassa elämässä olleita ikäviä kokemuksia, jotka ovat varmasti vahingoittaneet kykyäni luottaa, mutta silti epäilen, että tässä on kyseessä vieläkin hankalampi juttu, kuin yksi ikävällä tavalla päättynyt parisuhde, sillä tämä asia on tavalla tai toisella ollut riesanani aina.

Lisäyksenä: Tähän suhteeseen ei liity myöskään omalta puoleltani kokemusta siitä, että tyttöystäväni olisi ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa saisin hyvän ja rakastavan suhteen aikaiseksi. En ole syrjään vetäytyvää tyyppiä, vaan aika avoin ja sosiaalinen ja ympärilläni on tärkeitä ystäviä ja sukulaisia. Myöskin romanttisissa ihmissuhteissa elämä on mennyt ihan mukavasti, eli kokemukseni kelpaavuudestani (ja siten pelkoni kelpaamattomuudesta) eivät ole seurausta huonojen seurustelusuhteiden sarjasta tai siitä, ettei minulla olisi ollut seurustelusuhteita aiemmin.