Moi,
Minä olen valitettavasti tuollainen isä, ollut jo jonkun aikaa.
Hermostun aivan kaikesta, enkä siedä viivyttelyjä tai lasten kikkailuja yhtään silloin kun haluan että jotain tapahtuu. Jälkeenpäin minua harmittaa ja olen todella pahoillani kaikille että hermostuin taas, se ei ole kivaa eikä tunnu hyvältä.

Olen analysoinut tätä mielessäni ja koettanut selvitellä itsekin mieleni sopukoista että miksi minä olen niin kiukkuinen.

Mitä itse tekisin, olisi se että hakisin keskusteluapua ammattilaiselta, niin kauan kuin asioita voi vielä korjata. Itse olen mahdollisesti venyttänyt tätä liian myöhään ja lopputulema ei näytä ihan kauniilta. Olen siis hakenut tähänkin apua mutta näin kesällä psykologit yms. ovat lomalla ja tapaamiset venyvät sen vuoksi.

Minua kiukuttavia juttuja ovat olleet;
- vaimon levähtäminen sohvalla kiukuttaa kun tuntuu siltä että joudun itse tekemään aivan kaiken ihan aina.
- Lisäksi se, että vaimo ei osoita/ole osoittanut minua kohtaan minkäänlaista kiinnostusta - aiheuttaa kiristämistä
- Puhumisen puute - siinä on toinen juttu. Pitäisi saada aikaan rauhallinen tilanne jossa voisi keskustella neutraalisti, ilman kiihtymystä - siis molempien pitäisi pystyä tähän.
- Väsymys, työstressi... syitä voi olla monia.

- sen kuuluisan oman ajan puute

Toivottavasti tilanne teillä lähtee parempaan suuntaan ja asiaan löytyy ratkaisu.
Siellä se on, pään sisällä jossain.
Joskus toisen käyttäytyminen monesti peilaantuu toisen käyttäymisestä, joten yhteinen tutkiskelu on paikallaan.

Hei! Minulla samanlaista käytöstä mutta olen nainen. Onneksi ei lapsia. Minua ärsyttää täsmälleen samat asiat. Keskustelu yhteyttä ei ole.
Etsin omaa asuntoa.

Olisiko miehellä työssä paineita tai raskas työ ja ammatti joka stressaa? Ei toki siltikään voi käyttäytyä noin. Tuo tuli mieleen ensimmäiseksi.

Mieheni muuttui ärtyisäksi toisen lapsen syntymän aikoihin ja purkaa oman turhautumisensa huutamalla. Tilanne vain on mennyt pahempaan suuntaan vuosien aikana. Joskus lasken minuutteja siitä kun hän astuu ovesta sisään siihen kun huuto alkaa. Joskus saattaa mennä vuorokausi huutamatta, mikä tapahtuu ehkä pari kertaa kuussa.

Pahinta on se, että mies kokee, että hänellä on kaikki oikeus käyttäytyä näin kotona, lähimmilleen, mutta töissä ja muiden ihmisten aikana hän hillitsee kyllä kiukkunsa. Muutosta toivon, mutta ymmärrän, ettei sitä tule, jos toinen ei edes koe, että hänellä on ongelma. Yleensä kiukku menee yhtä nopeasti ohi kuin alkoikin ja hän unohtaa hyvin pian huutaneensa ja on itse asiassa sitä mieltä, että hän ei huuda. Pariterapiaan menimme pyynnöstäni, missä terapeutti oli mieheni puheista alunperin siinä uskossa, että suurin ongelma on minun huutamiseni kotona. On totta, että olen itsekin sortunut huutamiseen sekä miehelleni että lapsille. Myös teinit ovat omineet tämän huonon tavan ja olemmekin varsinainen kiljusen herrasväki. Mies huutaa kaikesta, eikä aina syytä meitä, vaan huutaa vain omaa kiukkuaan ulos. Itse en pysty kuuntelemaan sitä kovinkaan kauaa ennen kuin omin toisen pahan olon ja joskus oma jaksamiseni ei riitä ja lähden vain vähin äänin kotoa ulos ja jätän lapset yksin kuuntelemaan miehen mesoamista, mistä en ole ollenkaan ylpeä.

Tiedän itsestäni, että pinna palaa erityisesti väsyneenä ja nälkäisenä, syvään hengittäminen ja laskeminen kymmeneen ja muut keinot auttavat vain tiettyyn pisteeseen saakka. Omassa huonossa käytöksessäni on sentään se hyvä puoli, että pyydän lapsilta anteeksi. Pyydän anteeksi myös mieheni puolesta ja olen sanonut lapsille, että hän tekee väärin huutaessaan, vaikka ei yleensä siis koe tekevänsä mitään väärää, ja olen pyytänyt lapsilta anteeksi sitä, että lapset joutuvat kuuntelemaan riitelyä. Lapseni pohti eräänä päivänä, että huutaakohan isä, koska isoisäkin huutaa isoäidille. Eihän siihen voinut, muuta todeta kuin, että hyvin todennäköisesti isä on oppinut tämän tavan omasta lapsuuden kodistaan. Nyt minä sallimalla miehen käytöksen ja itsekin sortumalla välillä huutamiseen, opetan lapsillemme, että tämä on normaalia ja hyväksyttävää.