Huolia uuspeheen muodostumisesta
Olen 26v nainen ja olen seurustellut aivan ihanan 28v miehen kanssa nyt melkein vuoden ajan. Asumme eri paikkakunnilla, välimatkaa on n. 120km. Miehellä on edellisestä suhteestaan 4-vuotias lapsi. Minä en ole koskaan ollut ns. lapsi-ihminen, en ole oikein koskaan pitänyt lapsista ja lasten kanssa oleminen ei tule minulta luonnostaan/ tuntuu kiusalliselta. Näin vanhemmiten lapset on kuitenkin alkaneet hieman kiinnostamaan ja sen takia päätinkin silloin suhteen alussa, että en anna lapsiasian haitata minua, eikä se olekaan haitannut. Lapsen kanssa puuhailu (se vähä mitä sitä on ollut) on ollu mielestäni yllättävän kivaa ja tulemme hänen kanssaan oikein hyvin toimeen. Lasta olen nähnyt melko vähän, koska asiaa monimutkistaa välimatkan ja molempien vuorotyön takia vielä se, että minulla on kaksi koiraa, jotka pelkäävät lapsia eivätkä ole tottuneet ollenkaan lapsiin. Eli kun miehellä on lapsiviikonloppu niin en juurikaan ole hänen luonaan silloin ollut, ellen ole saanut koiria hoitoon.
Olemme olleet erittäin onnellisia viimeisen vuoden aikana ja kaikki on toiminut oikein hyvin. Turhautumista on aiheuttanut tuo välimatka ja aikataulujen yhteensovitus, joka ei aina ole helppoa. Kuitenkin ollaan nähty melkein viikoittain, paitsi nyt viime aikoina.
Kriisimme alkoi pari viikkoa sitten, kun kerroin miehelle, kuinka olin ystävieni kanssa ravintolassa syömässä ja viereisen pöydän lapset häiritsivät minua. Lapset riehuivat ja huusivat eivätkä vanhemmat saaneet heitä kuriin. Kerroin miehelle, että mielestäni heidän olisi pitänyt lähteä pois, kerta eivät osanneet käyttäytyä. Mies oli eri mieltä, minun olisi vain pitänyt kestää eikä pahoittaa mieltäni asiasta. Asiasta saatiinkin sitten ihan kunnon riita aikaan. Sen jälkeen mies on kuulemma pohtinut kovasti sitä, että tuleeko meidän suhteesta mitään. Aikaisemmin häntä ei ole haitannut se, että en niin pidä lapsista. Ja nytkin ongelmana on kuulemma se, että minä en tiedä kuinka reagoin esim. lapsen raivokohtauksiin/ kiukutteluun. Enhän minä voi sellaista tietää, kun en ole koskaan sellaisiin tilanteisiin joutunut! Mieleni tekisi tuollaisissa tilanteissa lähteä pois, koska en jaksa kuunnella kovin pitkään mitään huutokohtausta, mutta toisaalta en tiedä miten sitten, kun lapsi on tutumpi eikä enää se mikä tahansa lapsi.
Lisäksi kriisissä vaikuttaa se, että lapsen äiti on ilmoittanut muuttavansa johonkin kauemmas mahdollisesti jo tämän syksyn aikana. Hän ei ole vielä tarkemmin kertonut, koska ei vielä itsekään tiedä mihin muutto suuntautuu, mutta kyse on useamman sadan kilometrin välimatkasta (on kuulemma miettinyt muutamaa isompaa kaupunkia). Nyt he asuvat samassa kaupungissa. Mies haluaa tietysti muuttaa perässä, koska haluaa olla lapsen lähellä, tämä on ihan ymmärrettävää. Mutta olen itse hakemassa opiskelemaan kotipaikkakunnalleni ensi keväänä ja toivon, että vihdoinkin opiskelupaikan myös saisin. Se tarkoittaisi kolmen vuoden opintoja. Tämän takia en haluaisi muuttaa parin sadan kilometrin päähän. Lisäksi minulla ei olisi harkinnassa olleilla paikkakunnilla ketään tuttua, kun koko elämäni on nykyisellä asuinpaikkakunnallani. Tuntuisi jotenkin tyhmältä lähteä vain miehen lapsen perässä niin kauas.
Toisaalta mies on minulle jo hyvin tärkeä ja tulemme juttuun aivan loistavasti. En ole koskaan ollut näin hyvässä suhteessa ja tuntuisi kauhealta luopua siitä. Mies sanoo, että häntä pelottaa se, että jos emme saakaan tätä perhekuviota toimimaan ja joudumme eroamaan. Joutuu takaisin ns. pohjalle ja onhan se lapsellekin harmittavaa, että ihmiset hänen elämässään vaihtuu. Olen yrittänyt sanoa hänelle, että olen täysin valmis yrittämään parhaani lapsen kanssa, mutta en tosiaan voi luvata, että aina toimisin kuten hänen mielestään kuuluisi.
Mies sanoo, että lapsi tulee aina ensin ja niin sen kuuluukin mennä, ei siinä mitään. Olen vain miettinyt, että olenko se sitten minä, jonka täytyy aina joustaa kaikesta ja antaa periksi sen varjolla, että lapsi tulee aina ensin?
Vaikea tilanne, molemmat haluaisi tietenkin jatkaa, mutta pelko siitä miten yhteenmuutto ym. koskaan onnistuisi on molemmilla suuri. Onko jollain kokemuksia tälläisestä uusperhe-elämästä tai jotain vinkkejä mitä tilanteessa voisi tehdä?
Tärkein kysymys on, että oletko sinä valmis sitoutumaan uuteen perheeseesi? Jos muutatte yhteen, sinusta tulee lapsen äitipuoli. Painotan tässä kohtaa juuri tuota äitipuoli-sanaa, koska lapsi on niin pieni. Jos kyseessä olisi teini-ikäinen, selviäsit vielä jotenkin kiva-kaveri-roolilla, mutta pienen lapsen mukana lankeaa myös kasvatusvastuu. Lapsi tulee kiintymään sinuun ja saattaa ajatella sinua kolmantena vanhempanaan. Oletko valmis äitiyteen?
Kirjoitustasi lukieassa havaitsin, että kiirehdit jonkin verran asioiden edelle. Sanoit mm. että olet hakemassa opiskelupaikkaa. Jos ymmärsin oikein, sinulla ei siis vielä ole opiskelupaikkaa. En halua olla pessimisti, mutta suurin osa hakijoista ei saa paikkaa, joten se, että edes pääsisit opiskelemaan on vielä hyvin epävarmaa. Onko kotipaikkakuntasi ainoa paikka, jossa voit opiskella kyseistä alaa? Ehkä opiskelu onnistuu aivan yhtä hyvin uudella asuinpaikkakunnalla. Lisäksi sekään ei ole varmaa, minne miehen lapsi ja exä ovat muuttamassa. Lyhyesti, kriisiä ei kannata jossitella suuremmaksi kuin se on. Koita keskittyä niihin asioihin, jotka ovat suhteenne sudenkuoppia tässä ja nyt. Esim. lapsipelkoiset koirasi. Eikö olisi aika alkaa totuttaa koiria lapseen ja lasta koiriin? Ihan vain yhteisin arjen sujumisen vuoksi?
Kysymys, pitääkö sinun aina joustaa lapsen kustannuksella? Kyllä ja ei. Olen nähnyt monenlaisia erilaisia järjestelyjä, miten yhteishuoltajuutta toteutetaan. Esim. toinen vanhempi asui Helsingissä ja toinen korkealla pohjoisessa, joten lapsi asui puolet kuukaudesta toisen ja puolet toisen luona. Pitkät välimatkat ovat aina haasteellisia ja joskus täytyy vain valita se vähiten huono vaihtoehto. Lapsi tulee miehelle tällä hetkellä kaikessa ensin, mutta kun suhteenne syvenee, lapsi kasvaa ja luottamus kumppanin pysyvyyteen lisääntyy, niin totta kai sinusta tulee ajan kanssa entistä tärkeämpi.