Mistähän sitä aloittaisi, 10v kestäny nykyinen avoliitto, yksi lapsi mukana. Suhde on alkanut olemaan vuoristorataa. Aika paljon ollaan riidelty eikä tunnu yhteistä ajatusta löytyvän. Myönnän omat virheeni etten ole aina toiminut joka tilanteessa oikein enkä kohdellut kumppania oikein.

Tällä hetkellä riidan aiheet ovat minun suku ja minä. On ollut monia riitoja joihin on tullut suku mukaan ja jos suku on sanonut pahasti kumppanilleni niin olen kyllä puolustanut häntä mutta omalla tavallani, kumppanini vaatisi että mennään armottomalla raivolla aina sanomaan asiat. Tuosta on tullut taas lisää riitaa meille ja kumppani haluaisi määrätä mitä ja miten sanon joka tilanteessa. Sitten jos en tee niin, alkaa hän raivaamaan etten arvosta ja kunnioita häntä ja valitsen aina oman sukuni puolen.

On tässä monia muitakin asioita jotka hiertää. Itte oon henkisesti väsyny kun joka pienestäkin asiasta pitää vääntää ja olen usein vaan myötäillyt jotta olisi helpompaa. Vaikea lähtee tässä nyt yksityiskohtaisesti kaikkea avaamaan. Jos ite otan eron puheeksi niin alkaa huutaminen etten jaksa taistella suhteen puolesta, vaikka hän itsekin on erosta puhunut ja kuinka onneton hän on. Siitäkin tulee huutoa jos sanon että jos on niin onneton niin miksei lähde, mutta sekin on minun syyni kun hän on päättänyt jäädä suhteeseen.

Molemmilla on tietty omat historiansa ja vaikeat hetket elämässä. Hän syyttää minua kokonaan omasta pahasta olostaan ja olen sanonutkin että vaikka mitä teen ni se on aina väärin. Hänellä on siis ollut ennen meidän suhdettakin masennusta mutta kuulemma minä olen pahentanut kaikkea ja olen pahan juuri. 

Ehkä olen jotkut pahat olot tuonut ja niitä olen pyytänyt anteeksi. 

En oikein tiedä miksi tännekin tulin kirjoittelemaan, ehkä katsomaan olenko ainoa samantyyppisessä tilanteessa. Ja kai jotain vertaistukeakin. Sen kyllä tiedän etten ole aina toiminut oikein, mutta silti välitän ja rakastan. Ja nyt tosiaan tunne että hukassa kaikessa.