Multa loppuu sanat.
En keksi mitään, mikä voisi kenties lohduttaa.
Siis herrajumala sentään..☹️
Sulla on kyllä ollu aivan tajuttoman raskas elämä. Siis aivan tajuton. Et ikääsi kertonut, mutta päättelen että olet nuori vielä. Nuori ja elämä edessä..😭
Mulle tuli todella kurja olo kun tekstiäsi luin. Itkettämään rupesi..
Mikä tässä yhteiskunnassa on, että apua todella tarvitsevat, heitä ei osata auttaa?! Siis oikeasti. Suututtaa todella kaikenmaailman ihmiset jotka ei ota toisen hätää ja pelkoa todesta. Sellaisia ihmisiäkin kyllä on olemassa (kokemuksesta tiedän), mutta taitaa olla aika harvassa..😟
Itse sain apua sosiaalitoimistossa jossa huomattiin heti voimattomuuteni ja väsymykseni. (olen 3pienen lapsen äiti ja vaikka mitä muuta)
Mutta en millään voi verrata omaa tilannettani sinun elämääsi.
Ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tuollasta! Aivan kamalaa. Hirveät traumathan tuollaiset jättää.. 🤔
Toivon että joku "enkeli" jossain tajuaisi pian miten kovasti apua tarvitset. Ja tarjoaisi sitä.
Oletko kokeillut paikkakuntasi seurakunnalta? Ei tarvitse edes olla uskovainen hakeakseen heiltä apua..
Pystyt kai juttelemaan tämän nykyisen miehesi kanssa peloistasi?! Ja hän ymmärtää sinua? Upeeta että hän on tukenasi, todella hienoa.
Mä todella toivon että sun olosi helpottaisi. Vie niin paljon energiaa elää pelkojen ja ahdistuksen keskellä.
Ja alkoholipelot ymmärrän kyllä... (enemmän kuin hyvin)
Iso rutistus
Päivä kerrallaan

voi hyvä armin!
kyllä muakin järkytti lukea sun viestiäsi, jossa oli sun koko nuoren elämäsi karmeat kokemukset -aivan meni ihon alle.! Ei se ole mikään ihme, jos sua pelottaa poikakaveria odotellessasi. Kyllä se on ihan ihmeellista ja merkittävää, miten olet ylipäänsä selvinnyt hengissa ja pystynyt toimimaan ja vielä uskaltautunut uuteen suhteeseen noitten kokemusten jälkeen. Ja suhdekin tuntuu noin kuvauksesi mukaan aivan hyvältä. Kyllä sulla on varmaan enkeli, joka tukee sua ja vie sut tien aurinkoiselle puolelle.🙂👍
Sulla on myöskin paljon kohtalotovereita -alkoholistien lapsia. Ehkä sekin voisi auttaa, kun menisit anonyymien alkoholistien omaisten ryhmään, joissa on alkoholistien aikuisia lapsia. Siellä ymmärretään ja tiedetään tarkkaan, mistä puhut ja saat tukea toisislta.
Toivon sulle luottamusta ja voimia ja kaikkea hyvää .!🙂🌻 Ajattele, että vaikka kaikki on ollut niin karmeaa, niin siltikin nykyinen ja tuleva elämäsi voi olla onnellista. Ehkä kirjoitat joskus myöhemmin vaikka kirjan omista kokemuksistasi ja voit siten auttaa toisiakin samassa tilanteessa olevia.

Oot joutunu kokeen aivan kauheita asioita, ja paljon voimia sulle. Itsekkin olen elänyt alkoholisti-isän kanssa joka hakkasi äitiä...se oli kamalaa. Siinä vähän alle koulu-ikäisenä sitä ei vaan itse tajunnut, nyt kun kaikki kaatuu päälle on myös alkanut niitä aikoja miettimään. Miten sitä lapsena oli niin vahva ja nyt (18v) on niin heikko? Pahinta on kun luuli että ne ajat on jo ohi niin ilmestyy uusi mies jolla on samoja taipumuksia. Viikonloput on kauheita ja toivon ettei kesä tulisi ikinä, sillä silloin niille tulee varmasti lomien takia pitkä putki. Olen myös aivan varma että mies käyttää huumeita, silloin se varmaan riehuukin...
Ei vaan saa sanoo mistään sille vastaan, sen olen oppinut.

🙂 Ihanaa kun joku on jaksaillu vastata ja kiitti tuesta!
Oon tosiaan 23, joten aika pieni vielä. No, lohduttavaa, on sitten tässä vielä elämää edessä, joka varmaan voisi olla parempaa. Nyt kun on tuosta edellisestä suhdehelvetistä päässyt irti, niin sitä on alkanut ajatella, että ehkäpä tästä kaikesta vielä joskus jopa selvitäänkin ja ehkäpä koko elämä ei olekkaan pelkkää paskaa , vaan hyviäkin hetkiä on olemassa mullekkin. 🙂
Taidanpa siis sitkeesti vaan yrittää hakea lisää apua, kun aiemmin se on jäänyt. En oo uskaltanu tai en ole sitä saanut tai jotenkin musta on tuntunu epävarmalle tarttisinko sitä todella, vai onkohan sittenkin vaan paljon muita ihmisiä, jotka tarttee jeesiä paljon muo enemmän, niin etten ehkä kehtaa mennä valittaa mun pienistä ongelmista. Tuosta AA:n läheisten piiristäkin oon joskus kauan sitten kuullu, mutta en oikeen silloin ollu varma, että onko ne mun läheiset nyt todella niin alkoholisoituneita, että mä voisin mennä sinne.. Myöhemmin ei ollu enää voimia, enkä jaksanu.
Nyt täytyy sitten kokeilla.
Onneksi mulla on nykyään tää uus poikaystävä. Se on todella tukenu ja auttanu muo niin suunnattoman paljon. En oo aikasemmin uskonu noin ihanaa ihmistä olevan olemassakaan tai ainakaan sattuvan mun kohalle 'niin miksi ihmeessä, tällänen luuseri kun vaan olen, en mä vois saada parempaa', olen epäillyt. Ja no, kyllähän mä aika ajoin aattelen sellasta edelleen. Eihän sitä niin helposti omista ajatuksistaan eroon pääse.
Sulle alexi sanoisin, että sunkin ois varmaan hyvä päästä purkamaan mieltäs jollekin. Toi sun parisuhteeskaan, kun ei kuulostanut kovin hyvälle.. Ois varmaan hyvä, että pääsisit siitä joskus eroon jossei se muutu. Ihan ittes parasta ajatellen, ettei käy kuinkaan, kun sitä ei ikinä tiedä, miten nuo ongelmaiset alkoholin (ja vielä pahempi jos myös huumeiden) vaikutuksen alaisena olevat ihmiset saattaa käyttäytä.
Liian monta kertaa meilläkin heiluttiin veisten kanssa (itseä tai toista uhaten), keikuttiin yhdeksännen kerroksen ikkunassa, yritettiin hirttää itseä keskellä yötä riidan päätteeksi, napsittiin rauhoittavia ja vedettiin viinaa. Milloin minä, milloin ukko.. Ois pitäny lähteä jo silloin kun tuli tönimistä ja tavaroiden heittelyä seinille. Nyt sen tiiän. Ja todella haluaisin auttaa muita, jotka on siinä jamassa, että hekin ymmärtäis ja sais voimia tehdä, mikä on itselle parasta.🙂🌻

armin kirjoitti 08.03.2006 klo 04:09:

"Cold is the night, cold are my hands, cold is my heart.. "
Istun illalla poikaystäväni kotona, hän on tänään, niinkuin muutaman kerran vuodessa, yksin kavereittensa kanssa baarissa... -ja minua pelottaa. Ei poikaystäväni, vaan tämä tilanne, että olen yksin kotona ja joskus myöhään saattaa joku mies tulla baarista, ehkäpä humalassa...
Auttaistteko ja kertoisitteko mulle, että mitä teen, kun en enää jaksa, vaan joskus tuntuu, että voisin vaan kuuolla..
Anteeksi jo etukäteen kun tää teksti voi olla pitkä, mutta kiitos jos joku sen jaksaa lukea.
Kun olin pieni isäni oli alkoholisti. Hakkasi äitiäni. En muista paljoa mitään ekasta kaheksasta vuodesta, kun asuttiin yhdessä. Joitain hyviä ja huonoja flashbackeja. Iä kuristaa äitiä, juostaan rapussa karkuun, kiljun äidille, että isä tuilee meidän perässä.Etsitään kotoa koiraamme, se löytyy mun nukkekodin alta, jalka turvoksissa, verillä, isä ei ole kotona, isä on heittänyt sen seinään. Jouluaatto.äiti kävelee alasti kotona, saa isältä selkäänsä.Isä sammuneena olkkarin lattialle, kussut housuihinsa...
Ihme, että äiti on vielä hengissä, niinmonta kertaa isä on yrittänyt sen tappaa.
Sitten isä on teholla, olen 8vuotta, tokalla luokalla, muutetaan, toista kertaa elämäni aikana. Äiti ottaa avioeron. Isälle sanotaan ettei se saa juoda tai se voi kuolla. Asutaan puol vuotta mun serkun luona, ennen kun meidän kämppä valmistuu, muutetaan sinne. Vaihdan koulua, saan uusia kavereita. Isä asuu milloin missäkin, sitten isä muuttaa meille. äiti ja isä menevät uudestaan naimisiin, riidat alkavat. Jään koulussa vähän epäsuosituksi, minusta tulee ujompi ja hiljaisempi kuin ennen.
Talvi: vien roskat, äiti on parvekkeella sisävaatteissa, isä on lukinnut äidin sinne, päästän äidin sisään. jouksen suihkusta alasti, äiti huutaa apua, isä lyö sitä, menen väliin. Ei tule mitään, vaikkei isä enää juo, on se jo juonut hermonsa ja sekoilee kaikesta. Äiti ja mä muutetaan vuokralle pariks kuukaudeks, isä suostuu muuttamaan pois asunnosta ja muutetaan takasin. Isä alkaa juoda, me äidin kanssa pärjäillään. Sitten loppuu rahat, äidin pitää myydä asunto.
Olen kuudennella luokalla, muutetaan kaupungin vuokra asuntoon. Alku on hyvä, mutta teini-ikä ottaa omansa, täytän 13. Äiti alkaa juoda ja käydä lähibaareissa yhden alkoholisti tätini kanssa. Olen huolissani äidista. On paha olo. Alan viillellä itseäni. Eka kerta on kamala, alkaa pyörryttää, laitan laastarin. Myöhemmin ei tunnu enää niin pahalta.
Olen 14, olen alkanut jo itsekin kokeilla päihteiden iloja(?) sillointällöin kavereiden kanssa poltetaan tupakkaa ja vedetään viinaa, melko viatonta, pelehditään poikien kanssa. Isäkin on alkanut taas juoda ja pelkään aina, että isä kuolee. Pelkään myös äidin puolesta, en saa unta ennen kuin äiti tulee kotiin ja itken. Meillä on äidin kanssa kokoajan hirveitä riitoja, huudetaan ja karjutaan ja haukutaan toisiamme. Haukun äitiä huoraksi. Tapellaan pari kertaa. Purraan toisiamme. Yritän heittää äitiä sen tekemällä savikipolla, se osuu peiliin ja hajoaa. Potkaisen oveen reiän.
Äiti tapaa baarissa miehen. Äiti alkaa viettää öitä sen miehen luona kadun toisella puolen ja olen kotona yksin, mikä toki tuntuu teinistä vaan tosi kivalle. tapaan tuleva siskopuoleni, joka on viisi vuotta nuorempi, vien hänet mukana mun kaveriporukkaan bilettämään.
Olen englannissa, kielimatkalla, täytän 15, äiti ja uusimies menevät naimisiin. Tulen kotiin, muutetaan. Kannetaan krapulassa mun kaverin kanssa mun tietokonetta tien yli.
Numerot koulussa 'laskee kuin lehmänhäntä' ruotsinopen sanoin ja lintsaan. Äikkä ja bilsa jaksaa kiinnostaa.
Meen lukioon. Johonkin vaan. En tiiä mitä muutakaan tekis. Kavereiden kans biletys jatkuu. Systeri on mukana. Äiti ja uus mies alkaa riitelee. Viinankäyttö on kovaa. Soitan sillointällöin poliisit paikalle, äidille tai miehelle. Systeri on meillä sillointällöin, muulloin äidilään. Nään riitaa ja tappelua. Puukkoja. Vahdin yön olohuoneen ja aikuisten makkarin ja olakkarin välillä kuunnellen äijän jorinaa, äiti on sammunut, jos se herää se käy käsiks puukkoihin, olen piilottanut ne taas kerran mun vaatekaappeihin.
Karkaan, pöllin kultakorut ja kännykän, kukaan ei kaipaa muo, parin päivän kuluttua piipahdan kotona, kukaan ei noteeraa muo. Viiltely jatkuu. Ainoastaan kaverit kommentoivat sitä joskus bileissä.. Itken iltaisin yksin omassa huoneessa kuunnellen musiikkia, en halua nähdä enää yhtään riitaa.
Äiti uhkaa lyödä muo pullolla, jos en mee pois sen edestä, kun se jahtaa sen miestä. Potkaisen äitiä. Potkasen äitiä. Lyön miestä pullolla, kaatuu maahan, verta. Yritän potkasta miestä, multa menee nivelsiteet nilkasta, lyön sitä, käsi murtuu, se painaa mun silmää, nään tähtiä.
Itkettää, ei jaksa.
Tapaan pojan, ihan kohtalaisen, ihastun, kaipaan pelastusta ja siinä se tulee. Äiti toteaa, että eikös x(se poika) juo vähän paljon. En huomaa mitään. Mun oljenkorsi. Haluan pois kotoa, muttei ole rahaa. Vuoden kulutta, ennen mun 19 v synttäritä muutetaan yhteen.
19v synttäripäivä, villän ison villon ranteeseen, meillä on iso riita.
Puol vuotta menee onnessa, sit iskee totuus, et tää ihana täydellinen mies juo jokapäivä. Alkaa riidat. Kitisen ja vittuilen kaikesta, koska inhoon sitä juomista, sitten sanon suoraan, ei auta, puhutaan, ei auta. Seksi ei kiinnosta.
9kuukautta yhdessä, sitten lähden. Olen kavereilla, nyt on tää loppu. Me puhutaan, annan mahdollisuuden, x lupaa muuttaa tapansa, no joo, onhan se 10 päivää juomatta(ja se olikin sitten pisin aika sen melkein 5v aikana mitä oltiin yhessä). Mutta lopulta -niinkuin aina- asiat palaavat takaisin samaan vanhaan.Onhan meillä hyviäkin aikoja. Ja sellainen söpliini hylätty koira pieneläinklinikalta.
Noh, mainittakoon toki sellainen pikkuseikka, että isoja riitoja tulee, alan käydä käsiksi x:n. X tulee himaan yöllä, on kännissä sekoilee, ei muista aamulla.
Olen ulkona kavereiden kanssa, yksi tapaa jonkun pojan, haluaa lähteä sinne jatkoille, me muut lähetään mukaan, ei ole kiirettä himaan. Pussailen poikaa. Katotaan leffaa, sammun lattialle. Kaveri vastaa x:lle aamulla puhelimeen, ei herätä muo. Herään sängystä, säikähdän, olen nukkunut pari tuntia, luikin ulos, menen kotiin. X on suihkussa, menen sinne. Sanaharkkaa. Raiskaa mut.Valmistun ylioppilaaksi.
Katellaan omistuasuntoa. Toivo on paremmasta. Löydän hesarista kivan kämpän, soitan X:lle töihin, se innostuu. Esittely: riita, heitän kukkaruukun seinään, se hajoaa palasiksi. Itken. Mennään esittelyyn. Tarjous. Meidän asunto, Muutto. Riitoja. Edellen.
9kuukautta menee, mun isä kuolee. Isä on ollu mun sedän(joka inhoaa muo) holhouksessa jo muutaman vuoden (se on juonu paitsi sisäelimensä, myös aivonsa), se meni sedälle(holhous siis)kun olin alle 18. Setä ilmoittaa isän kuolemasta kirjeitse. Aiemmin on syyttänyt, että mm. varastan rahaa isältä ja muuta mukavaa. Käydään matkalla. Saan tietää olevani nraskaana. En halua lasta. X puhuu mut ympäri. Suunnitellaan lasta. Toinen koira kuolee matkan aikana (x syyttää mun äitiä, joka oli koirien hoitaja, koiran tappajaksi). X lähtee samantien työmatkalle. Mulla on ikävä, kaipaan olkapäätä, itkettää. Se tulee takas, menee pari päivää ja yksi känninen ilta kavereiden kanssa, kun olen kotona nukkuessa. se tulee kotiin, herättää mut, sopertaa pettämisestä, nauran, en voi uskoa, selittää lisää, uskon, alan itkeä, shokki. Seuraavat puoli vuotta menee shokissa, en muista paljoakaan. Tuli riidat, isän hautajaiset, muutin pois, äidille, tosin äidin kanssa tuli riitoja.
Kevät 2003, olen 21, seuraavat vajaa pari vuotta meni edes taas muutellessa äidin ja x.n välillä. Kanniskelin tavaroita, sain haukkuja, tapeltiin, tuli riitoja, asuin kavereilla, vaihtelin työpaikkoja, menetin omanarvontuntoni... Tulin hulluksi.
Kevät 2004. Olen taas kerran ‘lopullisesti’ eronnut x:stä ja muuttanut pois sen luota. Talvella tosin mentiin kihloihin (pariks kuukaudeks) mut mitä se ny asioita muuttaa. Riita, olen sen luona, se on kännissä ja vihainen, mä olen kännissä ja vihainen ja surullinen ja vihaan itseäni, otan puukon, joka on liian terävä, olen liian humalassa ja viillän, seuraavaksi olen sairaalan päivystyksen käytävillä vaeltelemassa monta tuntia, mut tikataan, äiti hakee mut kotiin, x vittuilee puhelimessa.
Mut pakotetaan menemään seuraavana päivänä psykiatrin juttusille. Äiti tulee mukaaan. Mä itken ja juoksen tupakalla. Mulle pistetään lähete eteenpäin. seuraavat kolme kuukautta -eli kesän- käyn psykiatrin juttusilla, Lapsuuteen asti ei päästä. Pitää puhua nykypäivästä. Käyn parin päivän ulkomaan matkalla yksin synttäreideni kunniaksi, uskaltaudun. Alan miettiä, että ehkä jopa uskaltaisin muuttaaa yksin. saan opiskelupaikan hakemastani koulusta. Itseluottamus kasvaa miinuksen puoleleta himpun verran plussan puolelle.
Syksyllä alkaa koulu. Ihastun. X ei tykkää kun olen koulukavereiden kanssa.
Ollaan syksyllä baarissa , voi kuinka typerää, olen sanonut sille puhelimessa, että, missäpäin (kaikkihan pitää aina salata) ja se ettii meidät, tulee sinne, lyö seuralaistani. ulkona lyö muo, olen ajanut seuralaiseni matkoihin. Raahaa mut taksiin. Kotona saan turpiini, saan aivotärähdyksen, mut raiskataan... Seuraavana päivänä en mene kouluun. X tulee töihin muo uhkailemaan, yrittää viedä mun avaimet. Pakenen äidille, äiti suuttuu, pakenen kaverille, itken koko yön. Koulu menee seinille. En saa apua sossusta, en mistään. Etsin asunnon, lainaan rahaa vuokratakuisiin, käy tuuri, saan asunnon viikon kuluttua. Muutan. eipä mulla paljoa tavaraa ole.
Seuraavat puoli vuotta kuluu juhliessa, koulussa, töissä, ihastuksen(jolla on tyttöystävä) ja x:n ja vähän muidenkin kanssa.
Vuosi sitten tapasin kaverin bileissä miehen, ihanan –oikeasti-. Nyt ollaan edelleen yhessä. X jäi hamaan menneisyyteen. Olin pari kuukautta työharjottelussa ulkomailla. Kaikki oli paremmin.
Tosin marrskuussa kävi niinkuin oon odottanut jo kauan, en jaksanu enää. Jäin kotiin nukkumaan aamulla-en käyny koulussa enää-, jaksoin raahautua töihin iltapäivällä. No, kuukauden kuluttua en enää sinnekkään, sitten terveysasemalle, sieltä antoivat saikkua. Viikon kerrallaan , kuukauden verran yhteensä ja masennuslääkket, jotka ei vaikuttaneet. En jaksanu tehä mitään, olo paheni, teki mieli alkaa viillellä taas, vaikka oli jo vuoden tauko alla.. Menin puhuu psykiatriselle hoitajalle terveyskeskukseen, no ei nyt oikeen pari puhekertaa auta. En jaksanu enää mennä kouluun tai lääkäriin. Töistä ei annettu pariks kuukaudeks palkatonta vapaata, joten jouduin lopettaa, sitten ei ollu enää varaa kämppään, jouduin luopuu siitä.
Nyt sitten oon muuttanu just poikakaverille väliaikasesti ennen kuin saan ehkä joskus halvemman kämpän..
Äiti vei mut psykiatrseen päivystykseen, ne oli tosi ikäviä, mutta laittoi mun pyynnöstä lähetteen mielenterveyspuolelle. Siel kävin kerran, pari viikkoo sitten. Siel oli joku psykiatri joka ei kuunnellu muo ollenkaan (mun poikakaveri on ollu lääkäreis mukana, muuten en ois selvinny vaik oonki ottanu rauhottavii, kun ahdistaa ja tulee kauheita paniikkioireita) nyt sit oottelen et joku soittelee sielt mulle joskus ja jonku kymmenen viistoist kertaa siel keskimäärin vois käydä juttelee. Miks mä en saa vaik parin vuoden psykoterapiaa? Mistä niitä saadaan?
Mul on muutenki kauheit ongelmii puhua tai siis ‘valittaa’ mistään, en halua olla hankala ja vaivaksi. En uskalla. Nyt mulla ja mun poikaystävällä menee tosi hyvin, mutta mulla on kauheita pelkoja ja ahdistuksia menneisyydestä. Vaikka kuinka aattelen, luen tai mitä vaan ne ei mee pois. siis mitä mä teen? Mitä te muut teette? Mä en enää jaksa olla vaan masentunut ja ahdistunut ja pelokas ja ailahtelevainen ja itseäni vähätteleväni itseni paskaksi tunteva minä. Mä haluyaisin joskus elää onnellista elämää. Onko se mahdollista? Nyt olen viimeisen vuoden ensimmäistä kertaa tuntenut oloni onnellisekis –ja mikä tärkeintä- turvalliseksi. Lulen, että hän voisi olla se ihmine, jonka kanssa voisin olla lopun elämääni. Haluaisin vain auttaa itseäni selviämään myös siitä lopuista elämästä... Pliis jeesikää jos mahollista ja kiitos kun luitte!! 
T.Mie😭

Heips sulle!Tutulta kuulostaa sun kirjotus...en osaa kyllä neuvoa sua mitenkään,mutta ainakin mun osalta aika teki tehtävänsä..(olin nuorisokodissa ym....)edelleen masis ja muistot iskee päälle,mulle on vaan sanottu et niistä pitäs päästä pois,mut ei se niin helppoa ole...arvet kädissä muistuttaa aina menneisyydestä,samoin mutsin soitot..anteeksipyyntelyt..olen jo alkanut antamaan anteeksi,mutta pitkä matka on mullakin ennenkun annan kaiken anteeksi🙄 hyvä että oot ees täällä apua kysynyt,ainakin mua se on helpottanut,oman kaupungin kautta en saanut vaikka olin ihan masiksessa ja oon 2:n lapsen yh-äiti😞 on vaan kuulemma ruuhkaa ym. mut voimia sulle🙂🌻TOIVOTAN SITÄ🙂👍NIIN PALJON tuli oma nuoruus mieleen...JAKSAMISTA JA VOIMAHALAUS SULLE🙂🌻