En tiennyt minne purkaa näitä ajatuksia enää, koska mun parhaimmat ystävät ovat jo saaneet kuulla mun tuskailut enemmän kuin kerran tai kaksi, enkä halua tai kehtaa heitä kuormittaa tällä enempää.

Yritän lyhyesti alustaa tilannettani:

noin vuosi sitten erosin avopuolisostani. Syyni ei ollut näin jälkikäteen mitenkään järkevä. Olin nimittäin rakastununt toiseen mieheen edellisenä vuonna kevättalvella, eli v -21. Tämä kysyeinen mies oli töissä samassa isossa työpaikassa kuin minä silloin. Kävimme yhdessä lounastelemassa ja tutustuttiin salaa, kunnes kesällä oltiin samoissa grillijuhlissa joista lähdin hänen mukaan hänen kotiinsa ja siellä sitten harrastimme seksiä. Aamulla tullessa kotiin avopuolisoni ymmärsi mitä oli tapahtunut ja myönsin toki heti mitä olin tehnyt. Puhuttiin asiasta ja sovittiin että korjaamme suhteemme. Tästä en piitannut, vaan jatkoin tämän toisen miehen tapaamisen salaa pettäen avopuolisoani. Mulla oli tunne että pystyn tekemään mitä vaan, eikä kukaan koskaan tiedä. Siis mitä? Kysyn itsekin, että mitä ihmettä oikein ajattelin ja tein?! Ympärillä oli jonkin verran eroja josta aivoni varmasti nappasi mallia, jos muilla menee tuollain, niin meilläkin menee. Näitä asioita sitten aikani veivattua päädyin siihen että minun on erottava ja pystyä olemaan omillani. Mua niin vaivasi ettei avopuolisoa kiinnostanut tehdä yhteisiä asioita meidän tyttäremme kanssa,vaan minä olin pääsääntöisesti hänen kanssaan ulkona, askartelemassa, uimassa kesäaikana, viettämässä aikaa yhteisten perhetuttavien kanssa jne. Avopuoliso teki näitä silloin kun pyysin kun olin vaikka iltatöissä tai vastaavassa. Ei vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta tutustua omaan lapseensa, joka nyt on 6 vuotias.

Harrastuksiani eivät olleet koskaan kiinnostavia hänelle ja kysyttäessäni hänen pelaamisista tai mönkijällä ajelusta, välitti hän minulle selkeästi ettei mulle halua kertoa asioista. Hän ei myöskään halunnut kertoa miten hänen päivänsä on mennyt esim kun yritin luoda keskustelua ruokapöydässä.

En toki usko olleeni itse mikään helppo ihminen, vaan ahdistuessani lamaannun enkä pysty puhumaan. Lamaantumisen ohimentyä en edelleenkään osaa puhua ja kertoa mikä hiersi. Olen kasvanut siihen että kumpikaan vanhemmistani olisivat näyttäneet tarpeitaan ja tunteitaan puhumattakaan niitten perkaamisesta rakentavasti perheessä. Raivokohtauksia saanut kylläkin kokea ja minun kohdalla iltatähtenä rajattomuutta melkein kaiken suhteen. Valehtelin, varastin rahaa äidiltäni, lintsasin koulusta ylä-asteella, vaadin saada sitä tätä ja tuota, joita yleensä sainkin jankutuksen jälkeen. Vanhempani eivät osanneet sanoa ei tahi keskustella asioista rakentavasti tai edes ei-rakentavasti. No joo, jätän nämä taustat tähän ja hyppään siihen erohetkeen viime vuonna.

Silloin ajattelin olevani niin vastuullinen aikuinen joka tunnista omia tarpeitaan ja tunteitaan sekä ymmärtää että niitten on saatava täytetyiksi, joten jos parisuhteessa se ei tapahdu, on erottava. Tänä päivänä olen eri mieltä ja pystyn vain näkemään kuinka hetken mielijohteesta silloin toimin vaikkakin olin miettinyt eroa jo parin vuoden ajan.

Muutin pääsiäisenä vuokrakämppään muutaman km päähän exästä. Ja kuukauden päästä siitä olin ekoilla Tindertreffeillä, omassa kämpässäni. Me päädyimme sänkyyn silloin,vaikka en olisi mennyt tämän miehen kanssa kotiin jos treefit olisivat tapahtuneet julkisella paikalla. Hän oli kuitenkin ihana sängyssä ja tuntui että otti minut kokonaan huomioon. Olin toisaalta myyty, toisaalta kauhuissani siitä että olin hänen kanssaan mennyt niin pitkälle. Tapasimme useampia kertoja ja olin hänen luonaan jossa huomaisin ekoja keroja meillä olevan eri arvoja mm eläinten ja ympäristön kohtelussa. Hän on eteenpäin katsova ja menevä yrittäjä jolla on omaisuutta (mm omakotitalo ja talli) josta pitää pitää huolta = aikaa menee tosi paljon näihin asioihin. Naissuhteistaan hän kertoi alussa heti ja ne sai minut hiukan pakittamaan, koska niitä on ollut minun mittapuulla monta ja useampi niistä päätynyt ovet paukkuen nainen lähtiessään hänen luotaan. Päädyimme kuitenkin parisuhteeseen jossa tunnen eläväni lapsuuttani uudestaan. Hänessä ja hänen elämäntavassa on monta yhdistävää tekijää lapsuuteni maatilalla. Ainoa ero on se että hän puhuu, ja usein ihan liian suoraan, jolloin lamaannun enkä osaa puolustaa itseäni. Hän esim. kehitti riitoja usempaan kertaan viime kesänä ollessani menossa harjoituksiin toisella paikkakunnalla vkl. Silloin myös lapseni oli mukana muutamaan otteeseen ja näki riitamme. Tämä on toistunut myöhemminkin syksyllä ja talvella. Hänen mielestä elämäni on hasardia kun käyn jossain vkl, hän usein sanoo että elämäni pysähtyy kun lapsi on mulla, eli se tarkoittaa sitä etten ole hänen luonaan juurikaan sillä viikolla, koska sisimmässäni en halua olla kolmisteen. Kitkaa aiheuttaa mm se että puhun ruotsia lapseni kanssa ja mies ei siedä tätä, vaan haluaa että puhuisin aina vain suomea meidän ollessa yhdessä. Hän ei osoita mielenkiintoa lastani kohtaan, sanoo kyllä hei mutta siihen se yleensä jääkin. Tästä olen puhunut hänelle monesti. Hän sanoo olevansa hyvä lasten kanssa ja tyttäreni ei vain ole puhelias, vaikka hän yrittää kaikin keinoin saada huomiota mieheltä ja jotain juttelua aikaiseksi kun he ovat samassa tilassa. Mies ignoraa nämä yritykset. Mies on myös sanonut erittäin tiukasti mielipiteensä mulle mun kasvatustavoista jotka eivät oikein kohtaa hänen näkemyksiään (joiltakin osin kyllä). Tulin raskaaksi reilu kolmen kk:n seurustelun jälkeen ja olin huolestunut tilanteesta siihen saakka että raskaus saatiin turvallisesti komplikaatioitta keskeytettyä, tällöin tartuin masennuslääkkeisiini taas (olin syönyt näitä yli vuoden ja lopettanut pari kuukautta aikaisemmin). Tästä kerrottuani miehelle, hän tuohtuneen kertoi ettei hän todellakaan jää katsomaan sellaista toimintaa ja että hän ei hyväksy mielialaläkkeiden käyttöä kun olin kertonut lopettaneeni ne jo. En sitten koskaan ottanutkaan niitä, vaan paketti on avaamattomana kaappissani edelleen. Muutenkin hän osoitti selkeästi haluavan minun muuttavan hänen luo maalle ja ois mieluiten pitänyt jo olla sinne muuttanut. Hän tarvitsee apua hänen elämään koska hänellä ei riitä vuorokauden tunnit kaikkeen. Välillä tuntuu siltä että olen hän avustajansa ja pitäisi olla paikalla kun hän tarvitsee. Tämä ei tunnu oikealta mulle. Hän toivoo myös perhettä mutta itse mietin vain että missä vaiheessa hän kerkee olla läsnä? Hän ohjeistaa minua monessa asiassa, usemmiten pyytämättä, ja tästä en pidä. Joskus hän kyllä osuu oikein ja neuvoo syystä, jolloin nielen loukatun ylpeyteni ja teen käsketyllä tavalla. Muutin joulukuussa edullisempaan vuokrakämppääm kauemmaksi miehen luota (ei tarkoituksella, täällä vaan ei ole juurikaan valinnanvaraa pienellä paikkakunnalla), mikä aiheuttanut sen ettei hän enää yövy mun luona. Aikaisemmin hän kyllä kävi yökylässä silloin tällöin, mutta vaikeeta se oli. Musta tuntui ettei hän oikeastaan ois halunnut tulla luokseni, hän omista henk.koht. syistä joita mulla on tiedossa. Tässä uudessa paikassa on hän käynyt 6-7 kertaa mukaan lukien muuttopäivät joina hän oli mukana.

Tämä mies ei kannusta minua minuun omiin juttuihin, vaan hänelle merkkaa työn teko sekä omakotitalon ja pihan hoito. Hän ei ole mtn saanut ilmaiseksi elämässään, vaan tehnyt töitä jokaisen hankintansa eteen. Yrityksensä hän on itse rakentanut nollasta joten panostus siihen on 110%. Hän valitsee yrityksen parisuhteen edelle omien sanojensa mukaan. En ole missään vaiheessa pyytänytkään hänet valitsemaan. Suhteen alkuaikoina hän kertoi mulle etti minusta koskaan tule omakotitalossa eläjäksi sekä rakastavansa minua. Olin hämmästynyt!

Musta tuntuu että olen hänen luonaan ollessani oppimassa miten olla ja mitä tehdä jne. Tulee lapsuuden muistoja mieleeni ja saatan lamaantua täysin kykenemättä puolustamaan itseäni.

Tämän vuoden aikana eroni jälkeen on työpaikkani yrittäjänä vedetty jalkojeni alta, hain töitä ja sain kauempana olevalta paikkakunnalta määräaikaisuuden. Pitkä päivittäinen ajomatka inhotti vaikka työ itsessään oli ihan ok. Koeajalla siellä irtisanouduin, sillä sain vakituisen paikan asuinpaikkakunnaltani jossa aloitan pääsiäisen jälkeen. Mies on kyllä kysynyt miltä tuntuu vaihtaa paikkaa ja aloittaa uudessa jne, mutta ei tunnu ymmärtävän jännitykseni. Hänen mielestä pitää vaan kovasti tehdä töitä koska ilman työtä ihminen on vain verorahoilla elävä loinen. Itse en ota työteon ehkä noin vakavasti, siis joo, pitäähän tuloa olla jotta tulee toimeen, sitä en sano ettenkö töitä haluaisi tehdä, mutta en ehkä ole vieläkään löytänyt itselleni sopivimman työn. Olleassani flunssan taki saikulla mies ohjeistaa minua olemaan paikallaan ja kertoo etten saa liikkua ulkona omin jaloin, Autolla vaan saisi silloin liikkua. Mitä jos pää hajoaa ja takapuoli puutuu sisällä ollessa ja on pakko päästä ulos? Vai johtuuko se ulkoiluhalu flunssaisena hetken mielijohteesta jota pitäisi olla kuuntelematta

Huh, minkä pituista kirjoitusta olenkaan tänne oksentanut! Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen tuntuu että vaikkakin osa minusta haluaisi katsoa mitä miehen luokse mutto toisi tullessaan, toinen osa minusta nousee takajaloilleen toppuutellen minua keskisttymään mun omaan fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin jotka molemmat ovat olleet tauolla suurilta osin tämän miehen myötä. Tuntuu että olen hylännyt itseäni miehen tarpeiden takia. Totta kai hän on muutamasti ollut mukana mun touhuissa mutta käytännössä olen kokenut velvollisuudekseni olla hänen luonaan koko lapsettoman viikkoni. Toki kahdessa paikassa asuminen on haastavaa mulle, kun ei ole kaikkea tarvittavaa hänen luonaan esim. En tiedä olisinko innoissani eri tavalla mikäli mies olisi kiinnostunut lapsestani ja minun kiinnostuksen kohteistani sekä mun arvoista, voinnista sekä tarpeista. Tuntuu että mun tarpeet ovat mitättömiä suhteessa hänen tarpeisiin ja velvollisuksiin. Kai minun nyt vain on valittava mennäkö hänen mukaansa vai jättäytyä matkasta pois?