Miehesi käytös kuulostaa aivan kohtuuttomalta. Olet onneksi huomannut että olet henkisen väkuvallan uhri ja hän tahallaan haluaakin sinua satuttaa millä hyvänsä eikä se tarkoita että sinussa on mitään vikaa. Ei kai hän ole väkivaltainen tai että sellaisesta olisi pelkoa? Silloin voisi hyvänä hetkenä yrittää ottaa puheeksi miltä sinusta tuntuu yksin lapsen kanssa ja vielä odottaessasi toista. Ja selvittää onko hänelläkin stressiä joka saa hänet reagoimaan kuten reagoi? Jos hän on viikot poissa, olisiko sinum mahdollista muuttaa työskentelypaikkakunnalle jotta olisitte lähempänä. Jos hän ei aina ole ollut tuollainen, mikähän tämän on laukaissut. Lapsenkin tulo perheeseen ja vielä toisenkin voi jo aiheuttaa paljon elämänmuutosta teille molemmille ja muuttaa teitäkin ihmisenä.

Minulla on myös kokemusta tuollaisesta. Joskus mietinkin ihmisten hämmästelyjä exäni ja minun erosta. Sanoivat, että teillähän oli kaikki niin hyvin. Niin, olihan se kulissi pystyssä vuosikaudet. Ja kun toista ei saisi haukkua muille, kun siinä nyt menee se oma kunnia ihan ensiksi.

Meillähän ei ollut alkoholiongelmia tai pettämistä (ainakaan mitään sänkyjuttuja), tai juuri fyysistä väkivaltaakaan, jos ei lasketa paria tönäisyä (mies lapsia välillä töni ja hakkasi nyrkkiä käteensä heidän edessään) ja tykkäsimme mieheni kanssa monista samoista asioista. Kaikenlaista pientä ongelmaa tietysti oli ja suurempaakin, kuten minulla se loppuunpalaminen. Minä muistan kyllä hävenneeni miestäni kaikki ne vuodet, kun olimme yhdessä ja välillä mietin, että eikös se ole hiukan huono homma, kun tuntee niin, mutta ajattelin kuitenkin, että sehän on vain minun ongelma.

Mies alkoi näyttää kaksi viikkoa häiden jälkeen todellista itseään. Siinähän tietysti useinkin tulee pettymys. Hän oli tosi ilkeä ja huusi asioista. Minä taas olin hirvittävän herkkä ja liian kiltti, enkä ymmärtänyt ollenkaan hänen käytöstään. Jotenkin ajattelin, että silloin kuuluisi vielä olla onnellinen, eikä itkeä joka viikko pahaa oloa. Tietysti minä kuljin liikaa ruusuiset lasit silmillä, mutta miehellä oli selvästikin stressin purkukeinona minulle huutaminen ja syyttely.

Vuodet vierivät ja lapsia meillekin syntyi. Olihan siinä paljon onnellisia hetkiä ja minä olin anteeksiantavainen ja kiltti, niinkuin "kunnon vaimon" kuuluikin olla. Vanhoista asioista ei sitten anteeksiantamisen jälkeen enää saanut puhua. Vuodesta toiseen se oli sellaista jatkuvaa syyttelyä asioista. Koko perhe oli siinä syyllisen etsimisen kehässä. Mies huusi ja syytteli, muut pelkäsivät ja kunnioitus oli loppunut, ennenkuin se edes oli alkanutkaan. Asiat tulivat puun takaa ja selvääkin selvempäähän se oli, ettei miehellä mitään hyvää itseluottamusta tai itsetuntemusta koskaan ollut. Eipä kyllä minullakaan niinä vuosina.

Suhteessa aina on tietysti kaikenlaista, mutta ajattelen niin, että perusasiat olisi hyvä olla kunnossa suurimaan osan aikaa. Se nyt ainakin on selvää, että vuosikausien syyttely ja huutaminen tappaa ihmistä henkisesti. Minulla oli eron jälkeen pitkään iso viha miestä kohtaan ja se liittyi nimenomaan siihen, miten hän kohteli lapsiakin. Hän jopa syytti eron jälkeen lapsia siitä,kun eivät halunneet isänsä luona käydä.

Oli pitkällinen tie eron jälkeen saada lapset rauhallisiksi. Päätin silloin, kun mies lähti, että meillä ei enää syyllisiä etsitä ja sanoinkin sen lapsille. Tänä päivänä tuo asia on jo melko hyvin asettunut kohdalleen, turhaa syyllisyyttä esiintyy enää vähän, mutta vieläkin työskennellään.

Isänsä kanssa ollessaan lapset ovat jotenkin hirvittävän varpaillaan ja "hengästyneitä".
Lasten kanssa ollessa se vain itsestä lähtevä näkökulma ei oikein toimi, eikä tuo suhteeseen hyvää asiaa.

helpottavaa oli lukea vastauksia! Tilanne on edelleen sama meillä, olen yrittänyt puhua ja kysellä miksi ansaitsen tällaista kohtelua? Mutta ikinä ei vastaa tai selittää jotain epämääräistä.. Eli ei halua/osaa keskustella. Mieheni tekee reissu hommia joten työmaa muuttuu vähä väliä. Tuntuu ahdistavalta elää ihmisen kanssa jolta tietää ettei saa mitään kaunista sanottavaa ikinä. Oma perheeni ei usko minkälainen mies minulla todellisuudessa on. Heille en voi puhua mitään koska he ei usko minua. Tuntuu pahalta miten pilaan elämääni tässä..tänään hän palasi kotiin ja alkuun potki lastenkirjat nurin. Lämmin kotiin paluu. Pakko tilanteeseen saada jotenkin muutosta, kun keksis että miten.😞

On niin surullista lukea kuinka muillakin samankaltaisia kokemuksia. Itse elän seitsemättä vuotta avoliitossa jossa olen kuullut enemmän haukkumasanoja kun saatan muistaakkaan. Luojan kiitos minulla ei ole lapsia. Olen pitänyt ehtona että lasta ei tule suhteeseen jossa äitiä huoritellaan. Kuitenkin sitten tästä syystä olen lapseton. Yritän erota, mutta tuntuu että kokoajan tulee seinä vastaan. Omistamme yhteisen asunnon ja sen myyminen on osoittautunut hankalaksi. Ollut yhteensä 6 kk myynniissä, muttei yhtään tarjousta. Itselläni ei ole varaa, jos ei niin mielenkiintoakaan asuntoa lunastaa. Asuntoa, jonka piti olla se unelmakoti, jossa lapset leikkivät pihalla ja vanhemmat grillaavat. No toisin kävi. Asunnosta määrää mies kaikella lailla, vaikka yhteisomistuksessa onkin. Hänen ystävät ovat aina muka tervetulleita, menin aamulla töihin tai en. Ryyppäävät, sotkevat ja huutavat. Sanallani ei mitään merkitystä. Naapuritkin jo asiasta sanoneet. Ja tietysti olen osasyyllinen kun en saa omaa miestäni aisoihin. Olen ilonpilaaja, ainainen valittaja. Kun sitten menetän malttini, olen huora, läski,ruma,ym ja sitten alkaa mykkäkoulu jonka minun pitäisi sopia. Voi kun olis niin paljon kirjotettavaa, mut ei taida tila riittää siihen. Nyt olen taloudellisesti tiukoilla sairasloman vuoksi, joka johtui miehen kännäämisestä. Ostaa ruokaa jääkaappiin jonka kertoo sitten olevan hänen. Valittaa kun en missään käy, vaikka ei lainaa rahaa bensaan. Asutaan maaseudulla ja kavereilleni matkaa sen verran etten voi nyt vierailla rahatilanteeni vuoksi ja tänne eivät tule mieheni vuoksi. On tyystin lopettanut asunnosta huolehtimisen, jättänyt kaiken vastuulleni ja huutaa pienimmästäkin tekemättömättä jätetystä asiasta. Jättelee baarikuitteja pöydälle, jotta näkisin paljollako taas on tarjonnut kavereilleen samalla kun syön mannapuuroa vieressä. Alan oleen täysin epätoivoinen millä pääsisin pois. Lainavapaita ei suostu hakemaan, vuokraan ei ole varaa lainan lisäksi. Umpikujassa siis. Ja kun ei tiedä koska pääsee pois.

kuullostaa aivan kuin minun elämä, mutta en vain omista mitään tästä talosta. Minulla on ainoa omaisuus vaatteeni, lastensängyt jotka hankin.. Ja jotain pientä tavaraa. Kovasti haluaisin muuttaa pois täältä, mutta pelkään että mies veisi minulta lapset suutus päissään vaikka minä lapset yksin olen hoitanut silloinkin kun toinen on kotona. 4vk päästä olis toisen lapsen laskettu aika, olen yrittänyt puhua vauvasta ja tulevasta miehelle mutta hän en ole puhunut sanallakaa mitään, valehtelin jopa neuvolaan kun sieltä kysyttiin onhan sinua muistettu pitää hyvänä ja kuin kukkaa kämmenellä raskaus aikana. En osaa avata suutani siellä vaikka haluaisin sanoa aina että kotona on hirveää. Minua on huoriteltu, haukuttu useasti läskiksi joka ei muka tee muuta kuin syö ja makaa, olen milloin mikäkin. Vasta mieheni sanoi kun vauva syntyy et voin sit muuttaa pois, mutta en halua viedä lapsia asuntoon missä ei ole yhtään mitään. ☹️ lasteni takia jaksan pysyä vahvana, ilman niitä olisin ihan loppu. Jaksan toivoa että saan toisen synnyttyä voimaa lähteä tästä jollain tapaa ja puhua oikeasti jollekin joka vois auttaa, vaikka turva kotiin. En halua lopun ikääni kuulla miten mies haukkuu minua ja kohtelee. Asun vielä kaupungissa missä ei ole mitään ystäviä kenen luokse voisi paeta tätä kaikkea välillä. Kadehdin kyllä heitä kenellä on rakastava mies kotona joka ei tuskin ikinä sano tai kohtele huonosti.

Nyt kun mainitsit tuon turvakodin niin oikeasti sitä kannataa vakaasti harkita. En ala neuvomaan tai sanomaan että tietäisin mistä puhun, mutta olen seurannut yhtä perhettä lähipiiriissäni, tosin avomieheni puolelta, jossa nainen hakeutui lapsen kanssa turvakotiin. Ei ollut mitään fyysisen väkivallan pelkoa, mutta henkinen rankkaa. Saivat apua sieltä suurinpiirtein kaikessa. Me naiset taidetaan vaan joskus ajatella niin että väkivalta on väkivaltaa vasta sitten kun joku lyö. Ja toki yhteiskuntakin hieman auttaa tässä asiassa kun uhkaus ei oo rikos, mut teko on. Vasta kun on näyttää todisteet. Mut eiköhän mekin jo ruveta oppimaan ettei se asia ole niin. Toivon todella sulle voimia. Itekkin tehnyt sata päätöstä ja yhtä monta pyörtänyt. Uskonut muutokseen. Mut enpä oo siltikään toivosta luopunut. Luopunut vaan toivosta yhtä ihmistä kohtaan.

Hei jane882,

kuvaat hyvin tilannettasi, joka ei tosiaankaan kuulosta hyvältä. Sinun pitäisi jaksaa hoitaa esikoisesi ja aivan kohta myös vastasyntynyt pienokainen. Energiaa ei kahden pienen lapsen äidillä tarvitsisi riittää muuhun, mutta sinulla suuren osan vie vaikea parisuhde.

Kerrot puolison harjoittamasta henkisestä väkivallasta, joka on minusta erityisen karkeaa. On mahdollista, että väkivalta ajan myötä lisääntyy ja muuttuu fyysiseksi.
Jatkuessaan henkinen väkivalta alistaa ja lannistaa väkivallan kohteen. Hienoa, että sinä jaksat pohtia miten päästä suhteesta irti! Et siis ole lannistettu!

Turvakoti on hyvä vaihtoehto. Muitakin mahdollisuuksia varmasti on. Pääasia on, että et jää tilanteeseen, vaan viet itsesi ja lapsesi turvaan ja alat suunnitella uutta elämää lastesi kanssa. Et tietenkään pärjää ilman apua, mutta sitä on tarjolla, jos osaa pyytää. Turvakodissa neuvotaan eteenpäin.

On ihan harhaa, että lapset kärsivät enemmän erosta kuin elämästä väkivaltaa harjoittavan vanhemman luona. Lapsilla on satumainen kyky haistaa epävarmuus, ahdistus, pelko ja imeä nämä tunteet syvälle itseensä. Älä siis jää "lasten takia" väkivaltaiseen parisuhteeseen.

Taloudellisia vaikeuksia ei myöskään kannata pelätä: niukkakin taloudellinen elämä on parempi kuin pelossa eläminen. Erityisesti lapsille.

Kirjoitathan jatkossa(kin) kuulumisistasi!

terv Iida

jane882 kirjoitti 17.9.2012 21:32

4vk päästä olis toisen lapsen laskettu aika, olen yrittänyt puhua vauvasta ja tulevasta miehelle mutta hän en ole puhunut sanallakaa mitään, valehtelin jopa neuvolaan kun sieltä kysyttiin onhan sinua muistettu pitää hyvänä ja kuin kukkaa kämmenellä raskaus aikana. En osaa avata suutani siellä vaikka haluaisin sanoa aina että kotona on hirveää.

Hei jane882 ja toki muutkin!

Tukinetissä alkaa huomenna sarja liveryhmiä raskaana oleville naisille. Sinun raskautesi Jane882 alkaa tosin olla jo loppupuolella, mutta voisit silti hyötyä ryhmästä. Ryhmän ohjaajina toimivat Väestöliiton asiantuntijat ja se on avoin kaikille. Ryhmään mahtuu aina kaksitoista osallistujaa. Ryhmään voi osallistua vain kerran tai vaikka joka kerta.

Ensimmäinen ryhmä on huomenna keskiviikkona 3.10. klo 13-15 täällä Tukinetissä. Teemana on: Tunteet vuoristoradassa raskauden aikana.

Tervetuloa!
🙂🌻

helpotus että täällä saan neuvoja teiltä muilta, helpottaa jo paljon omaa oloa kun joku kuuntelee.. Olen harkinnut että keskustelen asioista kaupunkini perhetyöntekijän kanssa, heiltä varmaan tulen saamaan vinkkejä miten toimia tässä tilanteessa. Ja totta se on, että parempi viedä itseni ja lapset pois tästä paikasta uuteen kotiin. En halua katua loppu elämääni tässä suhteessa ihmisen kanssa jolla ei tunnu olevan tunteita yhtään minua kohtaan. Luulen että on siksi vain kanssani kun kerran hän sanoi että jos otan eron, niin vien häneltä perheen samalla. Mutta ei tämä näin voi jatkua. Olen yrittänyt ottaa asioita taas uudelleen puheeksi mutta kun ei osaa mies keskustella ja sanoa miksi kohtelee näin, niin mitä vaihto ehtoja enää jää. 🤨 alku voi olla vaikeaa minulla aloittaa kaikki alusta, mutta toivotaan että aurinko paistaa vielä risu kasaankin 🌻🙂🌻