Kerrompas oman tarinani ja toivoisin, että kertoisitte asiallisesti mielipiteenne.
Aloimme seurustella v. 2003, kun olin juuri täyttänyt 17 vuotta. Pian jo huomasin, että mies (tai no poika, joka on minua vuoden vanhempi) suuttui todella herkästi ja oli hyvin hyökkäävä, mustavalkoinen ja puolustautuva suuttuessaan. No, pidin hänestä kuitenkin paljon ja hain jotain pysyvää elämääni (vaikea tilanne kotona) ja jatkoimme seurustelua. Muutimme yhteen kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Kihloihin menimme v. 2005.

Hän ei halunnut osallistua kotitöihin ja suuttui aina, kun koitin häntä pyytää avuksi… Alistuin kohtalooni ja siivosin, kokkasin ja sisustin asunnon. Mies keskittyi harrastuksiinsa ja pelikonsolipeleihin sekä toki kavereihinsa. Kovin monesti hän suuttui minulle, mitä pienimmästä asiasta, mutta aina riidat päättyivät siihen, että syy oli minussa, vaikkei ollutkaan. Ok, alistuin aina pyytämään anteeksi, mutta tämä siksi, että kihlattuni oli todella pelottava ja lisäksi vihasin riitelyä ja pelkäsin yksin jäämistä. Ja halusin kieltää näkemästä todellista tilannetta eli, kuinka rakastamani ihminen voi loukata minua niin verisesti. Tyydyin nielemään kaiken syvälle sydämeeni. Monesti hän suuttui minulle kavereiden tai perheensäkin edessä ja oli todella loukkava minua kohtaan julkisesti. Se tuntui todella pahalta, mutta aina jotenkin nielin pahan oloni, vaikka tiesin, ettei se ollut oikein. Tunsin olevani lammas… ☹️ Usein haaveilin toisenlaisesta elämästä ja ihastuinkin pari kertaa, mutta mitään en tehnyt toisten kanssa.

Vuonna 2008 ostimme yhteisen asunnon, koska vuokranmaksussa ei ollut mitään järkeä. Puhuimme ennen asunnon ostoa, että hän sitten osallistuisi kotitöihin, mutta ei niin tapahtunut – sama malli jatkui, enkä uskaltanut vastaan laittaa. Hän ei ole osannut oikein hoitaa raha-asioitaan ja kun itselläni on ollut aina isäni avokätisyyden vuoksi normaalia parempi rahatilanne, hoidin suurimman osan menoista… Lisäyksenä tähän, että mies oli koko suhteemme ajan vakituisesti töissä. Minä olin opiskelija, kunnes valmistuin joulukuussa 2008.

Päätimme mennä naimisiin helmikuussa 2010, kun tuntui, että kaikki sitä odottivat ja toki oli jo ”aikakin”… Uskoin myös, että nyt hän viimeistään oppisi arvostamaan ja kunnioittamaan minua. Hetken häiden jälkeen tuntui, että kaikki oli ihan hyvin. Aloimme häiden jälkeen yrittää lasta (mikä ei onneksi onnistunut). Mies on aina ollut hyvin mustasukkainen ja nyt olen tajunnut kuinka huono itsetunto hänellä on. Toisaalta löydän hänessä narsistisia piirteitäkin. Hän on oppinut kontrolloimaan minua ja jollain tavalla kaikennäköisestä alistamisesta ja mollaamisesta tuli arkipäivää… Ehkä pahimmalta tuntui empatiakyvyn puute.

Pahin kolhaisu parisuhteemme suhteen tapahtui kuitenkin kaksi kuukautta häidemme jälkeen… Hän suuttui, kun pyysin häntä lähtemään kotiin ravintolasta puolta tuntia ennen sulkemisaikaa, koska olin hyvin väsynyt. Hän otti sen niin, että koitin määräillä häntä, mutta lähti kuitenkin suuttuneena kotiin… Hän nälvi minua jo taksissa ja tiesin, mitä oli luvassa… Kotiin päästyämme menin suoraan nukkumaan, hän halusi iltapalaa. Keittiössä hän alkoi riehua: Repäisi yhden keittiökaapinoven paikoiltaan ja sotki keittiön ruualla… Tämän jälkeen hän tuli raivoissaan makuuhuoneeseen, missä esitin nukkuvani. Hän huusi jotain (en muista mitä, kun iski melkoinen shokki päälle ja toki olin jonkin verran humalassa) ja alkoi tämän jälkeen nyrkeillä hakata seinää rikki vierestäni. Jossain vaiheessa hän huusi, pitääkö hänen heittää minut läpi seinästä… en muista oikein mitä vastasin, mutta otin puhelimen ja lukkiuduin vessaan… aioin soittaa hätäkeskukseen… mutten niin tehnyt (ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin jo hädissäni soittamassa, mutta jostain syystä en koskaan sitä tehnyt). Palasin hänen luokseen ja olin aivan hajalla… hän puhui avioliiton mitätöinnistä.. sanoin, ettei tämä ole tervettä ja hän sanoikin olevansa sairas… Sitten tein jotain kauheaa: kävin kiinni hänen kurkkuunsa… No, ei hänellä mitään hätää ollut, koska koko eromme on huomattava, samoin voimamme suhde. Hän vain väänsi käteni irti itsestään ja minulle jäi käden muotoinen mustelma käsivarteeni. Jotenkin siitä sitten vain nukahti. Viikon verran hän oli MINULLE vihainen tapahtuneesta. Lopulta leppyi ja harrastimme seksiä – emme koskaan keskustelleet riidoistamme. Seksi oli jollain tavalla aina se merkki, että hän on leppynyt… huoh…

Kesällä ihastuin melko vahvasti taas erääseen tuttuun mieheen, mutta mitään puhetta kummempaa en tehnyt hänen kanssaan. Olen seitsemän vuoden aikana vain yhdesti suuttunut miehelleni pahasti, kun hän solvasi minua kavereiden edessä (uhkasi tuolloinkin ensin hajottaa tavarani ja asuntomme) ja tuolloin hän pelkäsi että lähden (lupasi silloinkin muuttaa käyttäytymistään, mitä ei tietenkään tehnyt). Hän tirautti pari kyyneltä ja annoin hänelle anteeksi.

No, olimme muuttamassa syyskuussa isäni omistamaan taloon, ja muutimmekin. Lähdin parin päivän työreissulle ja kun palasin, talo oli kuin pommin jäljiltä… mitään muuttopuuhia hän ei ollut vaivautunut tekemään. Hän oli tuolloin viikot reissuhommissa muualla Suomessa, ja soitin hänelle, ja väsyneenä, mutta hienovaraisesti ilmaisin, ettei hän ollut viitsinyt kauheasti hommia tehdä. Tästä seurasi lähes viikon mykkäkoulu. Olin niin väsynyt… Työmatkallani olin ihastunut erääseen herrasmiesmäiseen mieheen ja aloimmekin pitää yhteyttä, koska olin niin vihainen mieheni käytöksestä. No, loppu viikolla minun piti lähteä yhteen kokoukseen, eikä mieheni tosiaan puhunut minulle mitään joten lähdin ja sanoin heippa. Kerkesin ajaa autoa parikymmentä kilometriä, kun alkoi puhelin soida ja tuli viestiä, että olisi parempi tulla kotiin, kun meillä on puhuttavaa… vastasin miehelleni, että nyt on mentävä. Hän oli aivan sekaisin siitä, etten totellut häntä (soitti n. 30 kertaa) ja lopuksi, kun vastasin, hän huusi, että aja kolari ja kuole! Ajattelin, että nyt tuli viimeinen loukkaus, mitä hän enää koskaan sanoisi… Myöhään illalla kun palasin, hän pyyteli anteeksi ja käyttäytyikin viikonlopun kuin unelma kaikenlaiset työt tehden ja ruusut ostaen… mutta, sydämeni pamppaili jo toiselle. Ihastus syveni nopeasti enkä enää halunnut miestäni. Pian sanoinkin hänelle, että olisi parempi, että hän lähtisi. Hän lähti ihan nätisti, olihan talo minun sukuni. Pari viikkoa hän oli todella surkea, mutta melko pian hän voi jo paremmin. Hän tietää ihastuksestani, sillä näin reiluksi asiaksi, ettei hän syyttäisi aivan kaikesta itseään. Pelkäsin, että hän tekee itselleen jotain. Hän sanoi menevänsä terapiaan, jos vain otan hänet takaisin (sanoi, ettei näe syytä mennä, jos emme palaa yhteen). En vain enää jaksanut uskoa meihin… Olemme hoitaneet kaikki asiaan kuuluvat asiat järkevästi – hän on ottamassa asunnon ja auton, tai no oikeastaan molemmat lainat ja olemme muutoinkin sopineet raha-asiat. Ainoa asia, mikä epäilyttää on, että pystyykö hän hoitamaan velkojaan (on minullekin n. 1500€ velkaa).

Pari kuukautta mietin kovasti, kuinka paljon ihminen voi muuttua… Olen kuitenkin päätynyt siihen, ettei kovin paljoa… Kriittisintä tässä on, etten tule koskaan unohtamaan loukkaavia sanoja ja tekoja. Ja säikähdin todella, kuinka halusinkaan silloin huhtikuussa satuttaa miestäni. Vihasin häntä niin ja olin pohjattoman pettynyt häneen. Pelkään, että olen muuttunut miehen käytöksen vuoksi ja syytänkin helposti itseäni kaikesta… Näin vasta painajaisen miehen väkivaltaisuudesta minua kohtaan ja heräsin siihen, että huusin. ☹️ On paljon enemmänkin pahoja asioita, mitä hän on tehnyt, mutten jaksa niitä nyt kirjoittaa… Onko vika ollut minussa, kun olen hyväksynyt niin kauhean käytöksen häneltä? Aluksi säälin kovasti exääni. Tällä hetkellä viha miestä kohtaan täyttää mieleni. Joulukuun puolivälissä hän vielä laittoi viestin yöllä, että ”Rakastan sinua. Vain sinua.” Sain mutkien kautta selville, että hän oli toisen naisen kanssa jo samana yönä. No, en voinut olla mainitsematta tästä viestistä ja siitä, että tiedän uudesta. Hän vastasi: ”Ei se tainnutkaan olla sitä.” Siis hän lyttäsi täysin 7 vuoden rakkauden. Tuntuu, ettei tuon miehen (vaikea edes nimittää häntä mieheksi) ilkeydellä ja pahuudella ole mitään rajaa.Ystäväni ja isäni ovat olleet suurena tukenani ja isäni sanoikin, kuinka olinkaan niin sinisilmäinen ja hölmö, kun olen antanut tämän tapahtua… Olen kai liian kiltti ja hyväuskoinen. Käyn mielenterveystoimistossa puhumassa asioista. Tiedän, että vaikealla lapsuudellani on vaikutusta tapahtumiin… mm. hylkäämisen pelko ja turvattomuus. Olen myös saanut tukea kesän aikaiselta ihastukseltani.. 🙂 Hän on kyllä myös mieheni kaveri, mutta meillä on vain kemiat kohdallaan ja on vaikea olla olematta yhteydessä toiseen. Kiitos, kun sain avautua. 🙂