Olen sairastanut eri pituisia masennus jaksoja vuosituhannen vaihteesta asti. Sairauttani on hoidettu terapialla ja lääkkeillä. Elämä ei ole ollut minulle myönteinen kokemus, vaikka olen kokenut parisuhteissa rakkautta ja antanut sitä. Lapsuuteni oli traumaattinen ja olen kokenut masennusta jo 5-6-vuotiaasta lähtien…masennusta edellisi pelkotilat ja hylätyksitulemisen tunteet.

Isäni sairasti kaksisuuntaista ja vaikeaa persoonallisuus häiriötä. Minulla on biologinen isä, mutta isyyteen hän ei kyennyt. Nyt kun omat lapseni ovat 17 ja 19-vuotta ja kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta olen kysellyt ”minkälainen isä olen ollut heidån mielestään?”, ”tuntevatko he pettymystä kun sairasta masennusta enkä kykene tukemaan mielestäni tarpeeksi heitä?”, ”vihaavatko he minua tai sairauttani koska en kykene olemaan innostava/positiivinen isä?” 
Edellisiä kysymyksiä olen kysellyt viimeisen 3-4-vuoden aikana jonka tämä masennus jakso on kestänyt. Koin toisen avioeron vuosi takaperin. Parisuhde oli yhtä riitelyä ja pahaa oloa. Nyt jälkikäteen olen puhunut exäni kanssa siitä kuinka paljon pahasta olostani joka tuli pari suhteeseen oli saanut alkunsa jo minun lapsuudessani?
Tommy Hellsten kirjoittaa että parisuhteeseen voi myös nousta tiedostomattomasta isoja tunteita jotka ihminen luulee syntyvän tän hetkisestä suhteesta. Myös minun exvaimoni lapsuudessa oli tapahtunut ikäviä traumaattisia asioita. 
Useat parisuhteet näyttää hajoavan pettämiseen kun olen lukenut täällä foorumilla. Mietin mistä tulee ajatus siihen että kolmas osapuoli olisi jokin ratkaisu kahden ihmisen suhteeseen? Ehkä pettämin on opittua omilta vanhemmilta tai kaveri piiristä?

Kun ajattelen itseäni mitä jouduin kokemaan isäni puolelta hänen sairaudestaa johtuen, niin mietin mitä minun lapseni joutuvat kohtaamaan minun sairaudestani johtuen. Jotain kuitenkin olen tehnyt toisin kuin isäni. 
Olemme puhuneet mitä masennus tekee ihmiselle ja hänen ajattelulleen. Minun isästäni kerrottiin että hän on vain vaikea, mutta sairaudesta ei puhuttu mitään. Isäni raivokohtauksista sanottiin että ”ei hän tarkoita mitä sanoo raivokohtauksen aikana”. Oli mitä oli raivokohtaukset oli jäätävän pelottavia. Ehkä noissa raivokohtauksissa eroan isäståni koska minulla ei ole sellaisia. On minulla tietenkin ollut tiloja jossa tunnen kiukkua ja vihaa, mutta se ei ”karkaa” käsistä niin kuin isälläni.

Oletan myös kahden avioliittoni kaatuneen psyykkiseen sairauteeni, ei nyt ihan kokonaan sairauteen, mutta on se yksi syy muiden joukossa. 
Se mitä haluan sanoa on että hävettää että olen niin rikkinäinen psyykkisesti että siitä on joutunut kärsimään vaimoni ja lapseni. En ole pystynyt täysin katkaisemaan sukupolvien ketjua. Jonkin verran ymmärrän pystyneeni katkaisemaan, mutta en täysin koska sairastan edelleen. Olen vähän yli viisikymmentä vuotias kaksi avioliitoa takana, ja kahdelle nuorelle naiselle etä-isä.

Tällä hetkellä masennusta pitää yllä se että minulla ei ole läheisiä ystäviä, tai he asuvat kaukana. Taloudellinen tilanteeni pelottaa, sekä itse masennus pitää masennusta yllä en haluasi olla ahdistunut ja ajatella ”mustan kalvon lävitse maailmaa”. 
Joidenkin mielestä masennus on tahtotila. 
Mä olen hekenut apua kohta 25-vuotta ja saanut tukea (”tosin viimeinen vuosi on pelottavaa koska resursseja ei ole MT-toimistoissa). Olen kokeillut vuosia seurakunnan kristillistä tukea mutta minusta ei ole puhdas-oppiseksi kristityksi. Viimevuosina ole ollut mukana Zenbuddhalaisissa toiminnoissa mutta ei sekään ole tuntunut sydämmessä oikealta. Kristillisissä ja Zenbuddhalaisissa piireissä on kyllä ollut muutama ihan okei ihminen. Mutta kun minun ahdistukset ja pelot ei vaan katoa, hivenen ne hellittää toisinaan henkisissä piireissä. 
Jos katson taaksepäin niin kyllä parisuhteen alussa oleva rakastumisen tunne peittää shdustuksen ja pelot. Mutta en ole tyyppi joka lentelidi kukasta toiseen ja uskoisi hekumallisten rakastumisien kantavan mut hautaan asti. 
Tuntuu häpeälliseltä sekin että en parannu lääkkeillä, terapioilla, uskonnoilla, parisuhteilla, meditaatiolla, jne.
Voin senkin kertoa että kun tuntuu että kaikkeni olen yrittänyt ja mikään ei auta niin tää on sitten mun kohtalo, häpeä!