Kaipaisin sivullisen mielipidettä.
Koska omat tunteeni ovat ihan sekaisin enkä oikein enää hahmota tilannettamme.
Tarina on aika pitkä. Tapasimme jo nuorena ja pääosin yhdessä olomme on ollut ihan hyvää. Nuorena olin tulisesti rakastunut ja vähättelin poikaystäväni kontrollin tarvetta ja mustasukkaisuutta. Aluksi se lähti ihan siitä kun halusin mennä ystävien kanssa baariin niin aina sama virsi ”mitä minä sitten teen?”. No siitä tuli itselle myös huono omatunto ja pikkuhiljaa en mennyt mihinkään rientoihin ilman poikaystävääni. Baarissa hän oli salamana paikalla jos joku miespuolinen vahingossakin tuli juttelemaan. Meille tulikin ajan saatossa vain yhteisiä ystäväpariskuntia, jotka yllättäen olivat vain hänen kavereidensa kautta. Osasi silloin jo väheksyä ystäviäni eikä halunnut edes tutustua. Tosiaan vuodet vierivät. En mennyt opiskelemaan kaupunkiamme kauemmas, koska hän ei halunnut. Työpaikan yhteisiin menoihin en osallistunut koska puolisoni ihan suoraan kielsi. Tai jos menin alkoi parin päivän mökötys etukäteen, arvostelu laittautuessani, kotiintuloaika tietysti ja jatkuva viestittely koska tulen kotiin. Että varmasti oli paska fiilis lähteä mihinkään. Lopuksi aina hirveä mustasukkaisuuskohtaus. Joskus sain mustasukkaisuuksissa läimäisyn ja kerran ravintolassa hän sai kohtauksen ja repi minua ja nolasi todella minut. Tiesin mitä ystäväni ajattelivat tästä kaikesta, mutta minä vain selittelin ja yritin kaunistella asiaa. Pikkuhiljaa siinä sitten ystävät lakkasivat pyytämästä mihinkään kun en kuitenkaan tullut. Ei edes syömään. Olisi vain pitänyt mennä sen muutaman kerran vuodessa mutten jaksanut niitä konflikteja. Käytiin kyllä silloin tällöin yhdessä. Harvemmin kyllä, koska mieheni ei pidä sosiaalisista tilanteista eikä halunnut tutustua uusiin ihmisiin. Mieheni oli/on todella mustasukkainen ja välttelin antamasta aihetta. Hän löytää aina kritiikkiä jostain tekemisistäni. Menemisistäni, harrastuksista, rahan käytöstä. Sellaista pientä kontrollointia ja väheksyy itselleni tärkeitä asioita. Ymmärsin jo silloin ettei tämä tosiaan ole normaalia eikä oikein.Tämä koski ja koskee edelleen myös petipuuhia, joka on itselleni ollut aina pakkopullaa vaikka joskus ihanaakin. Sehän ei toimi napista painamalla ja se hänen on vaikea ymmärtää. Itse kun on kyltymätön. Eikä tämä historia auta asiaa ainakaan parempaan. Eli olen yleensä vain hoitanut homman ja teeskennellyt taitavasti. Hänellä itsellään on kova tarve todistaa kuinka mahtava on. Ja jos sillä hetkellä ei haluta niin hoitoonhan minun tämän vuoksi pitäisi mennä. Hänessähän ei todellakaan ole vikaa. En ole normaali kun en aina halua. Häntä? Ei ymmärrä. Välillä mietin että sama se voisi tästä rahaakin ottaa. Niin käytetty olo on. Itsetuntoni on murrettu jo lapsena kun äkkipikainen isäni ei koskaan kannustanut tai kehunut. Haukkui kyllä tyhmäksi ja remmi ja tukkapöllyt viuhui. Olin siis täydellinen puoliso tällaiselle persoonalle joka halusi ohjailla mielensä mukaan. Varmasti ei ole uskallusta lähteä ja jättää. Eikä ole ollutkaan. Varsinkin kun ympärillä on vain epäonnistuneita eroja. Äitini eli eronsa jälkeen köyhyydessä. Alkoholisoitui ja kuoli. Meille syntyi pari lasta, ostettiin talo jne. Elämä soljui siinä. Ja hyviä päiviä oli suurimmaksi osaksi kunhan asiat sujuivat miehelleni mieluisasti. Tämä pätee vieläkin.Töissä sain ylennyksiä ja minulle tarjottiin elämäni pestiä. Jouduin kuitenkin kieltäytymään siitä kun lapset olivat pieniä ja mieheni marttyyrinä ei kuulemma olisi selvinnyt siitä. Se kaduttaa vieläkin lähes parinkymmenen vuoden jälkeenkin. Samalla kun otin vastuun lapsista ja perheestä jäi minulle vastuu myös talousasioista ja itse asiassa ihan kaikesta. Mieheni psyyke ei kestänyt kohdata mitään ikäviä asioita, joten otin harteilleni kaiken. Hän vain kävi töissä ja teki kyllä paljon muutakin, mutta vain itselleen mieluisia. Välttelee edelleenkin vastuuta ja asioita/tilanteita joissa voisi epäonnistua. Kun kaikki vastuu jäi minulle yritin (ja edelleenkin) sumplia koko korttipakkaa ettei se sortuisi. Rahahuolista ja sen puutteesta miehelleni ei voi puhua, koska sitten alkaa syyttely ja tenttaaminen. Ja hänessähän ei koskaan ole syytä tietenkään. Se onkin hänelle pahinta. On aina ollut kova neuvomaan ja ”opettamaan” minua ja lapsia miten asiat kuuluisi tehdä ja hoitaa vaikka itse ei ota vastuuta yhtään mistään. Jankkaa niin kauan että vastapuoli myöntää olevansa samaa mieltä. Siis mieheni ei tiedä edes omia pankkitunnuksiaan eikä ole koskaan maksanut laskun laskua. Tämä tuntuu hassulta kun hän muuten haluaa määräillä isoista asiosta. Mutta sehän on ikävää hoidettavaa. Hänelle se raha vain aina tulee jostain ja sitä on aina oltava kun hän sitä tarvitsee. Minä hoidan autojen huolloista lähtien lähes kaiken. Kun hän saa päähänsä että nyt lähdetään matkalle niin se raha on löydyttävä jostain. Hänelle ei voi sanoa ettei nyt ole varaa. Suojelen tällä itseänikin koska en jaksa sitä tenttaamista ja syyllistämistä. Siitä johtuen olen menettänyt luottotietoni kun olen jättänyt laskuja maksamasta ja yrittänyt setviä kaiken itsekseni. Olen valehdellut ja salaillut. Välttääkseni taas tenttaamista ja syyllistämistä Todella tyhmää tiedän. Mutta tilanteet on johtaneet toiseen. Olen ehkä suojellut itseäni ja ennen kaikkea lapsiamme. Poikamme varsinkin ahdistuu vielä aikuisenakin riidoistamme. Asioita en enää saa tekemättömäksi. Ja vaikka näistä asioista on vuosien varrella keskusteltukin ja nostettu kissa pöydälle niin mikään ei muutu. Mieheni väittää muuttuneensa ettei ole enää mustasukkainen ja haluaa myös hoitaa raha-asioita yms. niin ei se miksikään ole muuttunut. Huomaan hänen yrittävän hienovaraisesti kontrolloida minua kaikessa. Työssäni (tällä hetkellä minulla on yritys) miten asiat pitäisi hoitaa. Ei kyllä tue ja auta minua, mutta arvostelee ja neuvoo pyytämättä. Ei tue minua kehittämään yritystäni vaan pyöritän sitä paskoilla työvälineillä ja yksin. Itse hän ei takuulla ajelisi romulla autolla asiakkaiden luokse ja hoitaisi paperiasioita ikivanhalla tietokoneella. Esimerkiksi. Itselleni todella noloa eikä anna hirveän uskottavaa kuvaa yrityksestäni vaikka työni todella hyvin teenkin. Luulisi että miehellä on sen verran selkärankaa ettei haluaisi vaimonsa alentuvan tuollaiseen. Vaan auttaisi kaikin mahdollisin tavoin minua ja meitä menestymään. Mutta tällä on mentävä kun lainaa en saa. Hän myös puuttuu opiskeluuni. Vaatii todisteita että varmasti opiskelen. Yrittää saada minut laihduttamaan. Eli hienovaraisesti ostaa minulle punttisalikortin. Kyttää syömisiäni. Jos joskus avaan viinipullon viikonlopuksi (huom. ehkä pullo parissa kuukaudessa) niin vahtii kuinka monena iltana otan lasillisen siitä pullosta. Piti juuri saarnan siitäkin. Kuinka siitä voi tulla tapa. Samaan aikaan pitäisi mennä nukkumaan vaikka olen iltavirkku ja haluan omaa aikaa kun muut ovat nukkumassa. Kyttää edelleen ostoksiani ja piilottelen niitä. Aiemmin hänen pienet kontrollointinsa olivat hienovaraisempia, mutta nyt äänen sävy on mennyt komentelevaksi käskemiseksi ja todella hermostuu jos olen eri mieltä enkä myötäile enää. Mieheni ei itse käy missään, hänellä ei oikein ole ystäviä eikä ostakaan itsellen mitään. Joten en minäkään silloin saisi. Juuri piti minulle puhuttelun ja kielsi etten saisi mennä enää hierojalle kun on niin kallis. Käviin kymmeneen vuoteen ensimmäisen kerran. Hänen kuntosalikorttinsa maksaa saman verran vuodessa! Eli sielläkin minun on käytävä salaa! Jotta saan lisää työvuosia kun selkä reistaa. No, nyt sitten kun lapset ovat aikuisia mieheni halusi ostaa remonttikuntoisen talon. Ja koska se talo on hänen isovanhempiensa niin tottakai suostuin. Ja tämähän on meidän yhteinen projekti ja tästä alkaa meidän yhteinen uusi aikamme? Niin sovimme. Siis mieheni osaa olla myös hurmaava, avarakatseinen, kiltti ja ihana. Kun on hyvä aika. Se voi muuttua ihan päivässä. Olen sanonut hänelle että tätä rakastan mutta hänen toisesta persoonastaan en pidä. Vihaan. Nyt jo remontin alkuvaiheissa on alkanut näkyä hälytysmerkkejä. Emme tee päätöksiä yhdessä liittyen projektiin ja budjettiin. Emme ole tehneet yhteistä suunnitelmaa miten edetään ja koska vanha talo laitetaan myyntiin yms. Vaikka suunnittelimme kaiken yhteisymmärryksessä ennen ostoa. Hänen ”suunnitelmansa” poukkoilee milloin mitenkin. Mielialan mukaan. Ja minulta ei kysytä taaskaan mitään. Tämä on todella ahdistavaa koska suunnittelu ja hankinnat kuuluvat sovitusti minulle. Hankintoja ei voi tehdä koska ei ole rahaa. Ostimme talon muutama kuukausi sitten ja sanoin heti että lainaa on haettava alkuremonttiin heti jotta saamme talon edes siihen kuntoon että siellä voi asua rempan keskellä. Siis siellä ei tällä hetkellä ole kuin vanha purettava wc. Hän sivuutti koko keskustelun. Nyt kun hänen purkutyönsä on ohi ja on tullut vaihe tehdä hankintoja niin rahaa tarvitaan. Mainitsin että puhuin tästä jo heinäkuun lopussa ja sen jälkeenkin eli oli kyllä tietoinen. Tapansa mukaan käänsi tämän minun vastuulleni ja minun olisi se kuulemma pitänyt hoitaa. Öö miten ihmeessä?? Vaikka tietää etten lainaa saa vaan hänen se pitää hakea. Siis ihan uskomatonta taas. Itsellä alkaa henkisesti palikat olla loppu. Odotan vain että tämä hemmetin projekti on ohi ja ehkä meillä sitten alkaa se uusi elämä, tuskinpa, tai sitten saan niitä voimia erota. Tai välillä jopa mietin sitä pahinta, miehelleni. Kamalia ajatuksia. Ja siitäkin tunnen hirveää syyllisyyttä. Tunnen itseni tyhmäksi, huonoksi, luuseriksi. Vaikka mieheni päivittäin kehuu rakastavansa ja kuinka ihana ja kaunis olen. Täydellinen vaimo. En usko sanaakaan. Rakkauteni ei riitä enää. Eikä hyvä uskoni. Rakastan syvästi sitä hyvää hänessä, mutta niitä huonoja päiviä alkaa olla liian usein. Itken viikottain kun hän on loukannut minua tai tunnen itseni petetyksi. Olen ollut katkera jo vuosia. Pelkään omanarvontuntoni ja luottotietojen menetyksen lisäksi menettäväni myös terveyteni. Silti jokin sisälläni sanoo ettei todellakaan saa luovuttaa. En ole koskaan luovuttanut missään muussakaan vaikka vaikeuksia on ollut vaikka muille jakaa. Mieheni liidellessä kevyesti perässäni. Ja aina totean että itsepä olen valintani tehnyt ja niiden kanssa eletään. En itse asiassa tiedä miksi tämän kirjoitin. Sainpahan kevennettyä mieltäni kun en parhaimmalle ystävällekään uskalla avautua. Ehkä joku joka on suhteensa alussa ja kokee vastaavaa ottaa jalat allensa ennen kuin on liian myöhäistä.