On. Samanlainen tilanne oli, juuri sama asetelma, mutten tiedä, onko kokemuksistani sinulle apua. Ihmiset ovat niin erilaisia. Yritän silti kertoa, miten minulle kävi.

Olin vuosikausia juuri tuossa kuvaamassasi en tiedä -tilanteessa ahdistuneena ja tiesin että aika loppuu. Mies halusi lapsen. Minä en tiennyt. Jos olisin tiennyt, etten halua, olisin omalta osaltani jatkanut avioliittoa ilman lapsia, jos se olisi ollut miehellekin ok eikä sen vuoksi olisi halunnut erota. Näin ymmärsin miehenkin ajattelevan. Ongelma oli pelkästään se, että minä en tiedä.

Lopulta äärimmäisessä ahdistuksessani ylitin itselleni valtavan korkean kynnyksen ja hain apua tähän ongelmaan. Hain sitä vertaistuesta enkä ammattilaisilta, mitä jälkeenpäin kaduin. En tiedä, olisiko ammattiapu muuttanut lopputulosta mutta myöhempien kokemusten perusteella se olisi minun tapauksessa ollut parempi.

Puhuin lapsiongelmasta vieraille ihmisille. Sain tukea ja ajatuksia ja minulle kuvailtiin kokemuksia. Ei mennyt kauan, kun yhtäkkiä koin olevani varma: kyllä haluan lapsen. Olin aivan varma. Ihmettelin itsekin tätä sisäistä muutostani.

Mies suhtautui ihmeen nuivasti. Olin luullut, että hän olisi todella helpottunut, kun onnistuin ratkaisemaan ongelmani, joka oli ollut hänen toiveensa tiellä. En vieläkään tiedä, miksi näin oli.

Tulin raskaaksi, synnytin lapsen, masennuin ja ahdistuin, olin työkyvytön ja sairas ja yritin hoitaa vauvaa. Mies auttoi mutta kävi töissä ja muuallakin omissa menoissaan ja hoitaminen jäi pääosin minulle, kuten myös kotiasiat. Vaikea masennus, hain vihdoin ammattiapua ja sain sitäkin paljon ja jotenkin selvisin. Ikinä en ole kuitenkaan ennalleen toipunut. Tätä ei saisi nyky-yhteiskunnassa sanoa, mutta koin tehneeni väärän valinnan enkä ymmärrä, miksi koin niin selvää lapsen haluamista silloin yhtäkkiä. Luultavasti joidenkin ihmisten puheet vaikuttivat itseeni sillä tavalla. Heissä ei ollut mitään vikaa eivätkä he mitään pahaa tehneet, mutta se vain vaikutti minuun sillä tavalla.

Nyt lapsi on jo isompi ja elämä on helpompaa kuin pikkulapsiaikana. Olen kyllä jälkeenpäin ammattiavun ansiosta vahvasti kiintynyt lapseen ja yrittänyt aina hoitaa häntä mahdollisimman hyvin. Kuitenkaan selvästi en ole äitiainesta, jos niin voi sanoa. Äitinä oleminen ei ole tullut luonnostaan. Tarvitsen edelleen paljon rauhallista aikaa levätä ja olla yksin, jotta jaksan. Lapsen kanssa, etenkin pikkulapsen kanssa, elämä on täysin päinvastaista. Se vei kaiken. Oma elämä meni tauolle ja koko hereilläoloaika koko ajan lapsen tarpeiden ehdoilla, aina valmiina. Ruokaa, ulkoilua, säännöllinen tylsistyttävä ja uuvuttava päivärytmi, yöllä valvomista ja itkun tyynnyttelyä, välillä lääkärikäyntejä, neuvolan joutavia tapaamisia, sitten päivähoitorumbaa ja joutavia palavereja, edelleen jatkuvaa valvomista (ettei lapsi tee mitään itselleen vaarallista) jne. Myös esim. lapsen kanssa leikkiminen oli kauheaa, en kyennyt. Yritin sen sijaan ottaa häntä mukaan kotitöihin ja hän piti siitä, mutta sekin piti tietysti tehdä pienen lapsen ehdoilla eli hitaasti, vähän leikkimielisesti, korjaten sotkuja jne. Oli tosi raskasta ja epätoivoista. Jos mies ei tehnyt jotain, minun oli aina ihan pakko jaksaa, jaksoin tai en. Lasta ei voi jättää yksin tai ruokkimatta tai vaippaa vaihtamatta tai hampaita pesemättä, esimerkiksi. Jonkun on pakko jaksaa. Se olin minä. Useimmiten kai se on äiti. Olin pitkään itsemurhan rajoilla. Hain kaiken mahdollisen avun. Avun hakeminenkin vei voimia eikä varsinaisesti auttanut.

Mies ei ollut kiinnostunut pahoinvoinnistani. Eron jälkeen tajusin, että minulla oli kahdestaan pienen lapsen kanssa selvästi helpompaa jaksaa kuin silloin, kun vielä kaikki asuimme yhdessä. Ei tarvinnut ottaa huomioon toista, ”aikuista lasta”. Apua ja tukea sain ainoastaan ammattiauttajilta, jotka maksoin itse osin lainarahalla kun en muuten olisi selvinnyt enkä olisi niin nopeasti ja niin paljon apua kunnalta saanut. Jotain vähäistä apua sain kunnalta. Ilman itsemaksettua apua en enää olisi lapseni elämässä.

Ehkä on kaksi asiaa, joilla voisin yrittää näin jälkeenpäin antaa jotain vinkkiä harkittavaksi: Ehkä kannattaa hakea ammattiapua en tiedä -tilanteeseen. Ehkä, en ole varma. Toinen paljon tärkeämpi on se, että yrittäisi hahmottaa etukäteen, millaista elämä on pikkulapsen, esimerkiksi sellaisen 1-4-vuotiaan taaperon kanssa. Vauva-aika meni aika nopeasti ohi, mutta pikkulapsiaika tuntui kestävän ikuisuuden ja oli hirveää piinaa. Samaa oli vielä pikkukoululaisenakin. (Toki oli myös hyviä ja arvokkaita hetkiä, mutta huonovointisena jo pelkästään itsestäkin huolehtiminen oli piinaa.) Tästä saattaisi saada jotain tuntumaa, jos olisi mahdollisuus saada hoitoon esim. jonkun sukulaisen pieni esim. 1-3-v. lapsi pariksi vuorokaudeksi niin, että häntä joutuu hoitamaan vuorokauden ympäri. Siitä voi vähän kuvitella, millaista se olisi, jos sitä olisi ”aina”. Ei silti ehkä pysty, kun lapsiakin on niin erilaisia, mutta se olisi parempi kuin pelkät omat epärealistiset tai kokonaan puuttuvat kuvitelmat lapsiperhearjesta.

Sitten voi miettiä, haluaako sitä. Tuntuuko äidin rooli luontevalta. Ettei miettisi ”haluanko lapsen” vaan ”haluanko pikkulapsiarkea” ja sen jälkeen lapsiperhearkea, noin 20 vuotta pääsemättä siitä irti. Se voi kestää paljon kauemminkin, jos on useampia lapsia. Sitä ei voi perua. Jos haluan sitä ja mieskin haluaa, niin sitten on hyvä antaa raskauden tulla ja mennä kohti tätä toivetta. En itse tajunnut yrittää hankkia etukäteen kokemusta pikkulapsiarjesta.

Susan8, vielä lisäisin omasta kokemuksestani, että minulle raskausaika ja synnytys olivat vaikeita ja ns. menivät huonosti, mutta silti minusta niillä ei niin ole ollut merkitystä tässä kokonaisuudessa. Ne kyllä hoituvat jotenkin, ja etenkin synnytykseen voi tarvittaessa pyytää epiduraalia tai sektiota jne. Ne ovat lyhytkestoisia asioita. Varsinainen kysymysmerkki on, että haluaako lapsiarkea ja miten sitä osaisi etukäteen arvioida edes vähän. Kaikki varmaan yllättyvät siitä ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen mutta ne ehkä vähemmän, joilla on edes jotain kokemusta pienten lasten hoitamisesta.