Anteeksi, että olen lyhytsanainen ja suorapuheinen. Minäkin ihmettelen, mikset eroa. Oletko marttyyri, kun itket sisäänpäin ja koet kipua, mutta et ilmeisesti halua sen loppuvan? Aika monille ihmisille tunnut ongelmastasi kertoneen.

gardenia kirjoitti 12.2.2017 14:45
Kaikki minuan kanssa tästä keskustelleet ovat sanoneet että olen liian kiltti,no voin olla..... muille .. mutta en itselleni.

En tiedä, onko salasanojen antaminen miehelle kiltteyttä vai alistuvuutta. Mitä tapahtuisi, jos vaihtaisit salasanat etkä kertoisi niitä uusia miehellesi? Onkohan ongelmasi sittenkään liiallinen kiltteys vai esimerkiksi muutoksen pelko. Pelottaako sinkkuelämä? Pelkäätkö, ettet silloin ainakaan löytäisi ketään halaajaa? Vai pelkäätkö taloudellista pärjäämistä itseksesi? Tai sitä, selviätkö lampun vaihdosta? Vai pakottaisiko ero sinut luopumaan kukkapenkistäsi?

Millä tavalla muuten ero satuttaisi aikuisia lapsianne?

Ensinnäkin, en ymmärrä, miksi parisuhteen pitäisi merkitä luopumista yksityisyydestä. Suhteessa ollaan vapaasta tahdosta, ei pakosta. Jos haluaa pettää, keinot löytyvät aina.

Toiseksi, mitä pelkäät? Että aiheutat kipua miehellesi – entä sinä itse? Miksi miehen kipu olisi pahempaa kuin omasi? Tiedät, että asiat eivät muutu. Ehkä eniten kipua ei aiheutakaan läheisyyden puute itsessään, vaan se, että joudut kokemaan pettymyksiä jatkuvasti. Että suhteenne ei ole täytä niitä (hyvin kohtuullisia) kriteerejä, joita sille asetat.

Hei,

On joskus hyvin vaikea itse tunnistaa mistä on kysymys kun ei pysty toimimaan kuten itsekin tietää, että tulisi toimia. Toki jokin sopiva kysymys voi vahvistaa tunnetta, että täytyisi ottaa aloite omiin käsiin ja erota, mutta silti kynnys tuntuu olevan enemmän ylitsepääsemätön muuri kuin kynnys jonka yli pitäisi astua.

Olen useamman vuoden itse työstänyt omaa parisuhdetta, missä järki (ja tukihenkilöt) sanoo, että eroa, mutta jokin pidättelee. Olen täysin varma, että puoli vuotta eron jälkeen olisin hyvin tyytyväinen, että sain lopulta otettua sen ratkaisevan askeleen, mutta kaikki tämä vaatii sen ensimmäisen ratkaisevan askeleen. Pieniä askelia olen ottanut kohti kynnystä, mutta yli en ole vielä päässyt. Lisäksi tiedän, että jääminen tarkoittaa jatkuvaa tyytymättömyyttä ja kurjuutta.

Voin ymmärtää että väkivaltaisissa (fyysinen tai henkinen) suhteissa toinen alistuu ja toivoo muutosta ja uskoo jokaista pientäkin merkkiä siihen suuntaan, mutta on sokea sille, että tilanne muuttuu koko ajan pahemmaksi. Alkoholistin uhrilla on varmaan sama tilanne. Ja patologisen valehtelijan ja epävakaan kanssa tilanne taitaa olla sama. En enää näe kokonaisuutta, vaan toivon salaa muutosta parempaan, edes pientä helpotusta tilanteeseen ja normaalia tervettä kanssakäymistä toisen kanssa - mutta tätä ei tapahdu. Uskon toisen vakuutteluun muutoksesta ja niistä pienistä teoista lupauksen jälkeen, kunnes taas mennään väärään suuntaan. Tiedän, että toista ei muuttaa, ei edes auttaa kun hän ei edes tunnista ongelmaa vaan uskoo ongelman olevan muissa.

Tilanne on niin epäuskottava, eihän kukaan voi käyttäytyä noin rakastamaansa ihmistä kohtaan - vai onko se rakkautta vai pelkkää tunteetonta (itsekeskeistä pelkoon perustavaa) hyväksikäyttöä?

Omalla kohdalla ongelmat ovat moninaiset. Koko suhteemme on perustunut valheisiin, kaikista suurista asioista: lapsista, taloudesta, työstä, terveydestä, rehellisyydestä, avoimmuudesta jne. Minua on petetty, huijattu ja käytetty härskisti hyväksi. Alkoholi on tullut meidän väliin. Minua kehutaan ja nostetaan melkein jalustalle, mutta ymmärrän tämän olevan vain suunniteltua teatteria.

Olen hakenut omaa asuntoa ja täyttänyt avioerohakemuksen, mutta toteutus on jäänyt puolitiehen. Olen hakenut apua, mutta en ymmärrä itseäni - kumpaa haluan - jatkaa vai erota. Elättelen yhä toivoa, että vaimo muuttuu, myöntää valheensa, ja pääsemme työstämään asioita. Mutta hän ei osaa pyytää anteeksi tai edes myöntämään ääneen kaikkea mitä on tehnyt, joten tilanne on aivan lukossa. Hän kärsii ja minä kärsin. Mitään en voi suunnitella, unelmoida tai edes toivoa, sillä puolison toiminta tuhoaa kaiken yhteisen hyvän.

Ymmärrän siis hyvin, että halipula voi vaivata ja että on joskus vaikeaa ottaa vastuu omasta ja omien lasten hyvinvoinnista ja lähteä rakentamaan elämää uudelleen. Itse olen tämän jo tehnyt ja yhä uudelleen ajautunut hyväksikäytetyksi, joten usko parisuhteeseen on myös mennyt ja huonokin suhde on parempi kuin rakentaa uutta. Ainakin tiedän mitä saan ja voin ilman murhetta kasvattaa ulkokuoreni vahvemmaksi ja tunteettomaksi. Enää minua ei loukkaa toisen valheet, lähinnä ne ovat merkkinä siitä, että toinen on sairas. Se mikä minua siinä harmittaa on, että pysymällä mahdollistan tämän ja lähtemällä tarjoan toiselle mahdollisuuden hakea apua ja muuttua. Eli minä olen se joka pitää huolen, että molemmat voivat huonosti - paradoksi 😯🗯️

Hei,
tilanteesi kuulostaa todella ikävältä ja ymmärrän kyllä voimattomuutesi ja ahdistuksesi. Silti olen samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa siitä, että tilanne kuulostaa siltä, että vain sinä itse voit sen muuttaa. Miehen muuttumista lienee turha toivoa, koska tilanne on ollut huono jo pitkään. Eikä sinulla ole sitä paitsi mitään keinoja miehen muuttamiseen, jos mies ei siihen näe mitään syytä.

Kertomasi perusteella mies ei ole ainoastaan välinpitämätön sinun tunteistasi vaan alistaa ja manipuloi sinua. En ymmärrä, miten mihinkään liittyen olisi välttämätöntä tietää toisen salasanat someen. Se on silkkaa kyykyttämistä. Älä enää suostu siihen.

Sanoit, ettet halua aiheuttaa kipua miehelle ja lapsille. Miehesi aiheuttaa kipua sinulle joka päivä - miksi ihmeessä sinun pitäisi uhrautua hänen takiaan? Ja toivooko mies edes sitä? Ja lapset, he ovat aikuisia ja elävät omaa elämäänsä, ei sinulla ole myöskään heidän takiaan velvollisuutta uhrautua. Ja oletko varma, että eronne edes aiheuttaisi heille kipua? Oletko varma, etteivät he kärsi siitä, kun seuraavat sinun pahaa oloasi? Entäs, jos he olisivatkin helpottuneita siitä, että pitkällinen paha olo loppuisi? Kertomasi mukaan tilanne on siinä määrin kuormittava, ettet millään näyttelijän taidoilla sitä varmaankaan salassa heiltä pysty pitämään.

Anteeksi suorapuheisuuteni, en halua loukata tai tuottaa lisää ahdistusta. Tiedän, että muutos ja uuteen hyppääminen pelottaa. Entäs, jos alkaisit ikään kuin vaikka kokeeksi tehdä ensin pieniä asioita muuttaaksesi tilannetta? Aloita muutos vaikka siitä, että vaihdat salasanasi ja otat oman somesi haltuusi 🙂👍

Voimia sinulle 🌻🙂🌻