Häiden jälkeinen masennus
Menin hiljattain naimisiin, mikä on tietenkin ihanaa. Ihmiset kyselevät, miltä nyt tuntuu ja pitäisi kai hymyillen kehua elämän ihanuutta.
Juttu on kuitenkin niin, että häät olivat aika kauhea kokemus ja vetivät itsetuntoni pohjalukemille. Hyvin moni vieras perui tulonsa. Vaikka monilla heistä oli varmasti ”hyvä syy” olla tulematta häihimme, koin peruutukset henkilökohtaisina loukkauksina. Olin nähnyt häiden eteen paljon vaivaa, ja kutsuvieraiden välinpitämättömyys todella satutti. Olisin halunnut kaikki itselleni tärkeät ihmiset lähelleni tuona päivänä, mutta koska osa heistä ei tullut, tulee väkisinkin sellainen ajatus, etten olekaan heille niin tärkeä.
Olen lapsesta asti kärsinyt siitä, ettei minulla ole paljoa ystäviä, ja olen aina haaveillut isoista juhlista. Nyt, kun kerrankin oli satsattu, että oli tilat ja ruokaa suurelle määrälle väkeä, niin porukkaa alkoi tippua pois ja juhlat kutistuivat varjoksi siitä, mitä odotin. Se oli kuin painajaista. Lisäksi tapahtuma laukaisi syvät epäonnistumisen ja arvottomuuden tunteet. Tuntuu, että ihmissuhteeni ovat valhetta eivätkä edes omat sukulaisenikaan välitä minusta oikeasti.
Häistä on nyt yli viikko, mutta olen edelleen itku kurkussa. Kelaan tapahtumia mielessäni uudestaan ja uudestaan, ja mietin mitä tein väärin, ja mitä olisin voinut tehdä paremmin. Erityisesti surettaa, että kyseessä oli kuitenkin ainutkertainen juhla. Syntymäpäiviä ym. tulee jatkossakin, mutta häitä ei (ainakaan periaatteessa).
Eikö kannattaisi panna asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Häät ovat uuden elämän alku ja te parina tärkeimmät. Ei kaikki elämässä suju aina omien piirustusten mukaan. Jos te olette miehesi kanssa onnellisia niin mitä väliä paljonko vieraita oli. Juhlia tulee ja menee ja kaikki ei niitä arvosta samalla tavalla ja siihen on vain tyytyminen.
Itse en olisi koskaan uskaltanut järjestää isoja julhia, edes syntymäpäiviä. Ihan juuri tuon takia että pelottaisi kuinka vähän ihmisiä tulisi paikalle, enkä kestäisi sitä, olen liian herkkä ja otan itseeni.
mikä vaihnko ettet ajatellut etukäteen kestätkö sellaista painetta mitä tulee juhlista, ne kun ei ole vain pelkkää ihanaa huumaa, vaan siihen sisältyy myös varjopuoli.
Mutta oppia ikä kaikki, nyt olet selvinnyt siitä ja ajattele vain niitä hyviä asioita, muistele vihkivalaa ja kaikkea mitä se merkitsee ja niiden läheisten tärkeyttä jotka juhlissa olivat ja niidenkin jotka jäi pois joilla oli oikea syy olla tulematta.
Nuorempana jäin melkein kaikista juhlista pois, koska olin hirveän ujo ja estoinen. Nykyään jo menen ainakin joihinkin juhliin enkää enää pelkää niin paljoa. Ystävät tunsi minut ja antoivat anteeksi kun tiesivät minun ongelman, joten eivät loukkaantuneet siitä. En usko että kukaan tahallaan haluaa sinua loukata sillä ettei tule juhliin?
Olin todella ahdistunut, kun tapasin joukon ex-työkavereita ja jokainen kyseli vuorollaan "oliko isot häät" tai"oliko ihanat häät". Olin niin allapäin epäonnistumisestani, että valehtelin kutsuvieraiden määrää ylöspäin ja muutenkin tarinoin häiden kulusta puuta heinää. Jälkeenpäin oli kahta kauheampi olo, koska olin yrittänyt feikata tuntemuksiani ja sivuuttanut todelliset tunteeni. Kun aloitin viikko sitten koulun, kerroin kaikille opiskelutovereilleni suoraan, kuinka hirveät häät olivat olleet. Se, että puhuin suuni puhtaaksi kyselijöille, oli aluksi pelottavaa, mut nyt jälkeenpäin asiasta on parempi mieli. Nyt kaikki ihmiset opiskeluyhteisössä tietävät. Eikä tarvitse kärsiä typeristä kysymyksistä tai häiden hehkuttamisesta. Tietävät myös, miksi saatan olla allapäin, vaikka nyt ne negatiiviset tunteet ovatkin alkaneet vähetä.
Tätä häiden jälkeistä henkistä krapulaa poden edelleen.
Alkuperäisessä viestissäni en edes kertonut kaikkia hirveitä tilanteita, joita tuon kaksipäiväisen episodin aikana tapahtui. Maistraatista ulos kävellessä kävi nimittäin vaaratilanne, jonka seurauksena olisin saattanut kuolla tai vammautua. Meillä oli siis vihkiminen perjantaina ja juhlat lauantaina. Kauhu läheltäpiti-tilanteesta nostaa aina välillä päätään. Toistaiseksi olen kuitenkin saanut hengitettyä enkä vaivu lattialle sikiöasentoon itkemään, vaikka mieli tekisi. Molemmilla vanhemmillani on taipumusta paniikkihäiriöön, joten sitäkin pelkään, että tämä nyt laukaisee minussa jotakin ja sairastun.
Näen edelleen painajaisia häistä vähintään kahtena yönä viikossa. Mieheni sanoi, että olen ihan selvästi traumatisoitunut. En ole pystynyt kertomaan äidilleni tästä, koska hän nautti juhlista niin paljon ja hänellä oli hauskaa. En halua latistaa hänen onneaan. Kerroin asiasta kaasolleni, mutta tuntuu väärältä kuormittaa häntä enää enempää ongelmillani hänen omasta elämäntilanteestaan johtuen. Minulla ei ole ketään, jolle purkaa tätä ahdistusta.
Olen todella paljon pohtinut tätä hääjuttua.
Tajusin, ettei minulla ole ketään, jolle purkaa ahdistustani, koska en oikeasti halua kertoa siitä kellekään. En halua kenenkään läheiseni tietävän, kunka onnettomaksi juhlat minut tekivät. En halua pilata kenenkään häissä olleen kokemusta tai iloa, koska kaikki vieraat, joille olen juhlien jälkeen puhunut, ovat kehuneet juhlia onnistuneiksi. Ei siihen vaan pysty sanomaan, että itsellä on täysin epäonnistunut olo.
Muutenkin häät näyttävät toimineen sytyttimenä tai polttoaineena muille kriiseille. Kuvittelin, että saan nämä asiat käsiteltyä nopeammin, mutta urakka onkin isompi.
Täällä käyty keskustelu ei ole ollut kovin terapeuttista. En viitsi yksilöidä, mitkä kommentit ovat tuntuneet kylmiltä ja vähätteleviltä. Ehkä ongelmani ei kuulosta tarpeeksi suurelta. Ehkä itse sensuroin itseäni niin paljon, etten pysty kirjoittamaan rehellisesti huolistani. Ehkä ensimmäinen viestini kuulosti pinnalliselta. Joku morsian itkee sitä, ettei saanut tarpeeksi vieraita. Voin hyvin kuvitella, kuinka naurettavalta se voi jostakusta kuulostaa. Muttakun se oli vain jäävuoren huippu. Se oli se, johon pystyin sillä hetkellä tarttumaan ja minkä pystyin jakamaan muille. Se on aina ollut ominaispirteeni, en pysty puhumaan oikeasti kipeistä asioista, joten kierran niitä kuin kissa puuroa ja puhun vain niistä toiseksi tai kolmanneksi kipeimmistä asioista. Miksi on niin vaikeaa kohdata kipupisteensä?
Hei PinkkiOranssi. En oikein osaa nyt ihan tuohon hääasiaan täysin samaistua, enhän ole itse noin isoja juhlia koskaan järjestänyt. Tavallaan kuitenkin ymmärrän, kuinka pahalta tuntuu, kun porukka ei tule. Itsehän, en edes uskalla järjestää työpaikan vaihdon yhteydessä läksiäisiä, koska pelkään, ettei kukaan tule paikalle. Ja joskus kun olen illanvieton järjestänyt, olen surrut sitä, kuinka harva tuli paikalle, enkä osannut iloita niistä, ketkä tulivat.
Uskon, että sinullakin asia juontaa syvemmälle kuin näihin häihin, hylätyksi tulemisen pelkoon, siihen, että et kelpaa jne. Olisiko sinun mahdollista päästä työpaikan kautta juttelemaan psykologin kanssa muutaman kerra? Useissa paikoissa tämä on mahdollista. Ei ehkä kannata sanoa lääkärille, että häät masentavat, se tosiaan tuntuu monelta pikkujutulta (mitä se ei mielestäni ole, älä käsitä väärin!!), mutta voit sanoa yleisesti, että masentaa.
On ikävää, ettet ole saanut täältä tukea, oletko yrittänyt noita päivystysaikoja, jolloin pääsisit juttelemaan tukihenkilön kanssa. Olisi varmasti hyödyllistä päästä purkamaan tätä asiaa johonkin, olethan sitä mielessäsi jo useamman viikon pyöritellyt. Halauksia.
Kiitos sinulle jumittunut hyvistä ehdotuksista. Murehtiminen tekee selvästi putkinäköiseksi ja sitä unohtaa kokonaan vaihtoehdot. En ole tällä hetkellä töissä, mutta opiskelun aloittaneena pääsisin varmaan opiskelijaterveydenhuollon kautta keskustelemaan ammattilaiselle. Täytyy ottaa asiasta selvää.
Olen samoilla linjoilla kuin Jumiutunut ja ehdotan, että haet ulkopuolista apua. Voit myös pyrkiä omahoitamaan itseäsi, jos ulkopuolinen apu ei millään onnistu - esimerkiksi http://www.mielentervestalo-fi -sivulta löytyy omahoito-oppaat sekä ahdistukseen että masennukseen. Ulkopuolisen avun kohdalla puhuminen voi alkuun olla vaikeaa, mutta se helpottuu ajan myötä, kun jaksaa siellä käydä. Siitä vaikeudesta ei tarvitse välittää niin paljon, se on ihan tavallista ja ammattilaiset tietävät kyllä, että näin usein käy, kun kärsii sen tyyppisistä ongelmista kuin sinä.
Kyllähän se aloitusviestistäkin kävi selväksi, että sinun ongelmasi ei oikeastaan ollut se hääjuhla vaan paljon syvemmällä piilevät arvottomuuden ja hylätyksi tulemisen tunteet, jotka hääjuhla laukaisi. Siinä mielessä "häistä ylipääseminen" ei auta, koska ne ovat vain oire, ei itse ongelma. Kantsii hoidattaa ongelmaa.