miracle kirjoitti 20.03.2005 klo 12:06:
Koko ikäni olen hakenut hyväksyntää omilta vanhemmiltani. Oikeutta olemassaololleni ja sille että saisin olla minä, sellaisena kuin olen. Kaikki se vuosia kestänyt selittämätön pahanolon tunne, mikä on jäytänyt sisimmässäni löytämättä ratkaisua. Ihan kuin olisin ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Kanssaihmisiä miellyttäen, olemalla kiltti lapsi ja olemalla huomaamaton olen oppinut, että täytyy tyytyä siihen mitä saa, mitää ei saa haluta lisää, ei parempaa.

Tuntuu kuin olisit ollut ainoa lapsi, vaikka kirjoitatkin että SInulla sisar. Kokeeko sisaresi samaisia tuntemuksia? Sinulla todennäköisimmin on olleet vanhemmat hyvin nuoria, kun olet syntynyt. He tuskin ovat osanneet siihen aikaan välittää siitä mistä olisi pitänyt. Oletko ollut paljon muiden hoidettavana? Eli mielestäni kyseessä hyvin vallanhaluinen kasvatustapa, auktoriteettinen, aivan vääränlainen. Tuo kasvatustapa vääristää totuudet, ja tekee nuoresta ahdistuneen, ja sen että omaa elämää ei ole, vaan elämää sellaista kuin vanhemmat tahtovat.Vanhemmat ovat siis sanelleet kenen kanssa ja missä saat olla. Kuri lienee ollut aivan kohtuutonta. Onko isäsi ollut ns "hahmo"?

On ihan epäreilua huomata vasta +40, miten kaltoin sitä on lapsena kohdeltu. Kaikki se huutava vääryys, mikä niin salakavalasti naamioitiin hyviin kulisseihin. Uskonnon varjolla tehtiin "hyvää". Koti oli rakkaudeton ja kylmä, etäinenkin. Vanhemmat paljon poissa, töissä. Elämä oli velvollisuuksia täynnä, jouduinhan hoitamaan siskoanikin alle kouluikäisenä. En edes muista kiitettiinkö, kannustettiinko koskaan, se oli sellaista hiljaista moittimista tekemisistäni. Ei oltu kiinnostuneita , mitä oikeesti minulle kuuluu ja miten oli mennyt. Koin ,että aina muut oli parempia, en minä. [lainaus/]
Jossain vaiheessa elämää ne katkeruudet ja totuudet valahtaa esiin, kuin ykskaks huomaat että miten on voinut olla näin, ja miksi minulle on tehty näin ? Toisaalta on hyvä että voit käsitellä asiat, mutta olen todella sitä mieltä, että käy puhumassa ammatti-ihmiselle, saat pois asiat, ja voit ehkä antaa anteeksikin.Olen sitä mieltä kuitenkin että elämä kasvattaa, ja opettaa. Sinun ei ole pakko olla sellainen kuin vanhempasi, ehkäpä onkin niin että et edes haluaisi tehdä niin. Uskon että et teekään, vaan teet asiat oikein ja parhain päin, ei laiteta huonoa kiertoon.

Ensimmäisen kerran huomasin murkkuikäisenä, että jotain oli pielessä. Koin olevani erillainen, kuin muut ja minua kohdeltiin eritavalla.Vielä väärää sukupuoltakin. Syntynytkö ei toivottuna? Kuka sitä lasta puolustaisi, jos ei omat vanhemmat. Se on niin epäreilua että minulta vietiin se mahdollisuus olla minä. Sisälläni onkin paljon purkaamatonta vihaa ja raivoa, että pelottaa! Enää en ihmettele, miksi minulla on etäiset välit vanhempiini ja ihmissuhteet ovat vaikeita. Vielä en tiedä, voinko antaa vanhemmilleni anteeksi, ymmärtää en voi tätä vääryyttä, miten voi tällaista tehdä omalle lapselle. Toivon, että en siirrä tätä omiin lapsiini.

Se vaan on niin, että asiat on pakko puhua ulos, et voi patouttaa asioita mieleesi, ja uskon että koska tiedät mistä kaikki mielipahasi johtuu, voit antaa itsellesi rauhan siitä, että SInussa ei ole vikaa. Vika on ollut kasvatuskodissasi, vanhemmissasi. Joitain asioita ei voi koskaan antaa anteeksi, mutta ne unohtuvat ja jäävät taka-alalle jossain vaiheessa. Se on tuo 40 vaihe elämässä, jolloin punnitaan asioita hyvinkin tarkkaan. Ja huomaa kuinka vääryyksiä on tullut koettua. Sitä haluaisi ehkä elääkin uudelleen joitain asioita, joita ei ole saanut elää kuten halunnut. Mutta aikaa ei voi siirtää taaksepäin, mutta voit ainakin yrittää nauttia elämästäsi. Olethan aikuinen,ja päätät juuri itse siitä mitä teet. Olen samanikäinen kanssasi, ja kokenut joskus samanmoisia asioita, mutta olen pystynyt antamaan anteeksi ja unohtamaan. En voi elää menneessä ja kun se ei mitään tai ketään auta enää. Minulla on perhe, ja päätän omista asioistani, ja olin aikanaan hyvin helpottunut, kun muutin nuorena pois kotoa. Itsenäistyin aikaisin, koska olin nuorena aika paljon yksin ja vanhemmat aina töissä tai pois kotoa. Isäni oli auktoriteetti, jota pelkäsin joskus. Hän oli hyvin ankara, ja äitikin tuntui joskus pelkäävän. Mutta ne ajat ovat ohi, ja olen vahvoilla, uskallan sanoa mielipiteeni, olen aika jyrkkäkin joskus. Olen päässyt siis yli, ja toivon että Sinäkin. Meillä on elämä elettävänä, ja liian lyhyt siihen että miettisi menneitä, eikö vaan?? Nauti tästä hetkestä ja ota elämästi irti se mitä haluat, elämästi kortit ovat nyt SInulla.🙂👍
Koko se totaalinen hylätyksi tulemisen tunne, on ollut seurassani koko ajan........ Olla niin yksin, ettei voi kuin itkeä, itkeä😭
En tiedä mikä minut on pelastanut, etten ole sortunut esim. päihteiden väärinkäyttäjäksi.... En tiedä.

Hei ja kirjoituksesi oli aivan niin saman oloinen kun on minun tuntemukseni. Minulekin on noussut vihaisuus ja raivo reiluna aikusena. Ja nyt yritän tosisani päästä vihaisuudesta eroon ja se on vaikeaa. Tuntuu että on viiminen mahdolisuus selvytyä eroon siitä vihaisuudesta ja raivon tunteesta tai muutun äkäiseksi katkeraksi akaksi joka näivetyy pystyyn ja lopulta halkean siihen vihaisuuteen joka kumpuaa sisältäni.

Kiitos.On helpottavaa tietää, ettei ole yksin. näiden kaikkien tuntemusten kanssa.

Joku onkin ilmaissut, että viha pitää vihata pois. Turvallisessa ympäristössä, esim. hyvän terapeutin luona....
Siis siellä mä kohtaan mun menneisyyteni haamut ja päästän irti, jolloin voin kasvaa oikeaan ja parempaan suuntaan. Ehkä sitten osaankin paremmin nauttia tästähetkestä.
Mä olen kuin alkoholistin lapsi, ilman alkoholia.😑❓

Hei,
haluaisin sanoa että muistakaa, että kaikesta menneisyydessä tapahtuneesta
vääryydestä ja ikävyydestä huolimatta elämästä on lupa nauttia!
Mitä enemmän jää miettimään kokemaansa vääryyttä ja ajattelee olevansa
huonompi kuin muut, sitä enemmän siihen jää kiinni.
Pitäisi ajatella olevansa kaiken sen hyvän arvoinen, mitä elämä voi
tarjota ja ajatella väkisellä positiivisesti. Positiivisuus alkaa
toteutua kuin itsestään.
Tiedän, että se kuulostaa mahdottomalta, mutta oikeasti se on
ainoa mahdollinen tapa selvitä.
Tärkeintä elämässä on ilo, onni ja rakkaus ja eniten pitää
rakastaa itseään, vaikka joku muu ehkä sinua rakasta, olet
itse oman rakkautesi arvoinen!!!

Et ole yksin, meitä on muitakin. Olen itse kolmekymppinen ja painin samojen ongelmien kanssa. Olen aivan eksyksissä itseni kanssa koska en ole koskaan saanut kasvaa omaksi persoonakseni, aina sain kuulla miten pitäisi olla ja ottaa esimerkkiä muista. Kaikki tuttavien lapset oli aina parempia ja osasivat käyttäytyä ym. Uskonto tosin ei ollut kovin suurena vaikuttimena, mutta jonkun verran kuitenkin. Ikävää on myös on kuulla lapsena salaa kun kerrotaan tuttaville miten meidän lapsi on sellainen omanlaisensa antaen ymmärtää ettei päässäni olisi kaikki "kotona" vaikka "normaali" kaikkien mittapuiden mukaan muuten olisinkin. Nuorena olin vilkkaampi ja puheliaampi, vanhempana minusta on tullut arka ja syrjäänvetäytyvä. Nyt tuntuu kuin olisin eetteriä, en osaa olla"oma itseni" oikein missään tilanteessa. Joka paikasta saa lukea miten pitäisi vaan olla reipas ja vahva eikä antaa lapsuudenkokemusten vaikuttaa enää aikuisiällä, mutta se ei todellakaan ole helppoa, haavat on liian syviä umpeutuakseen tuosta noin vaan. Kipu on piintynyt liian syvälle.
Hyvää kevättä ja voimia kaikille.

Onko kellään kikkaa, miten vanhemmistaan voisi ns. ottaa eron tai muuten päästä eroon? Olen ainoa lapsi, jonka isä on jonkinasteinen maanisdepressivispotilas ja äiti vanhanajan hyssyttelijä. Sukumme on pieni ja perheemme vielä pienempi, joten kaikki asiat tuntuvat tuhat kertaisilta. Olemme aina olleet jollain tavalla läheisiä, tai sitten vain riippuvaisia, kun ei oikein muitakaan lähisukulaisia ole. Nyt olen pian 35, ja vieläkin tuntuu, että napanuoraa ei ole täysin katkaistu. Vieläkin uskon, että isän sanaan ja avuntarjouksiin voi luottaa - ja vieläkin lyön päätäni seinään. On vaikea sanoa ei taloudelliselle avulle ja äidin puhelinsoitoille, joissa kerrotaan, kuinka isä on "taas sillä tuulella" ja äidillä on niin paha olla. Hyväksyntää olen minäkin hakenyt heiltä koko ikäni, tuloksetta. Itsetunto on huono enkä osaa rakentaa ihmissuhteita. Sanotaan lapsuudesta ja syyllistämisestä mitä hyvänsä, niin minä syytän vanhempiani!

Räyhä-Reetta kirjoitti 12.04.2005 klo 14:34:

Onko kellään kikkaa, miten vanhemmistaan voisi ns. ottaa eron tai muuten päästä eroon? Olen ainoa lapsi, jonka isä on jonkinasteinen maanisdepressivispotilas ja äiti vanhanajan hyssyttelijä. Sukumme on pieni ja perheemme vielä pienempi, joten kaikki asiat tuntuvat tuhat kertaisilta. Olemme aina olleet jollain tavalla läheisiä, tai sitten vain riippuvaisia, kun ei oikein muitakaan lähisukulaisia ole. Nyt olen pian 35, ja vieläkin tuntuu, että napanuoraa ei ole täysin katkaistu. Vieläkin uskon, että isän sanaan ja avuntarjouksiin voi luottaa - ja vieläkin lyön päätäni seinään. On vaikea sanoa ei taloudelliselle avulle ja äidin puhelinsoitoille, joissa kerrotaan, kuinka isä on "taas sillä tuulella" ja äidillä on niin paha olla. Hyväksyntää olen minäkin hakenyt heiltä koko ikäni, tuloksetta. Itsetunto on huono enkä osaa rakentaa ihmissuhteita. Sanotaan lapsuudesta ja syyllistämisestä mitä hyvänsä, niin minä syytän vanhempiani!

Heissan,
On aika katkaista napanuora, todennäköisesti vanhempasi vieläkin pitävät Sinua pikkutyttönä (jos Reetta olet). Alat itse päättämään omista asioistasi, sanot mielipiteesi aidosti ja rehellisesti, etkä ajattele mitä isäsi tai äitisi ajattelee tai mitä he haluavat. SInä elät omaa elämää. Tiedän kokemuksesta nämä asiat, ja on helppo hengittää kun tavallaan revin liekan irti.Ja se, että otat vastaan taloudellista apua, voi pahimmassa tapauksessa johtaa ikuiseen kierteeseen nimeltä kiitollisuudenvelka. Vanhempasi voivat tilanteissa vedota siihen että onhan me autettu ja annettu. On aika lopettaa sekin. Se hyväksynnän hakeminen on lopetettava, sitten he huomaavat että on heidän aika kääntää toimintatapansa toiseksi. Kyllä se mielestäni on niin, että vanhemmat tekevät asiat lapsilleen, eivät halua päästää irti, on joku jota paapoa, omaa keskinäistä suhdetta pidetään yllä Sinun avulla. Kuinka he pärjäisivät jos jättäisit ne soitot ja huomion vähemmälle, sanoisit että haluat elää omaa elämää? Itse aikanaan nostin ns kytkintä, katkaisin välit, koska muu ei auttanut, otin loparit ns. Puoli vuotta meni, ja tuli ymmärrys, tein kertaheitolla selväksi että elän omaa elämää, en tarvitse enää huolehtimista, eikä soittaa tarvitse joka päivä. Haluan omaa rauhaa ja elämää, ja kappas vaan - se tepsi. Joskus on oltava aika kova, mutta en itse ainakaan halua että elämääni puututaan, ja sanotaan melkein sekin missä huonekalut pitää olla, ei sovi. Olet siis isän tyttö, isälle on kova paikka, menettää paapominen mutta sinulla on oikeus omaan elämään ja isän on vain selvittävä, tämä on elämää.
Eihän se tarkoita että heti katkaiset välit, mutta joskus se on ainoa keino. Vanhempien tulee antaa tilaa jo, ja elää omaa elämää. Itse koin joskus tosi ällöttäviä asioita, vanhempani puuttuivat asioihini, ja menivät jopa hoitamaan niitä. Silloin räjähdin ja kävelin pihalle ovet paukkuen. Minulla ja sinulla on oikeus rauhaan, vapauteen ja hyvään oloon. Tiedän että sinusta voi tuntua sille että vanhempasi kyttäävät yhä jokaista liikettä ja rahan menoa. Inhottavaa, ja ikävää!
Me tosin olemme yrittäjiä ja on monta yritystä, ja vanhempanikin ovat joissain mukana. Mutta yhteinen sävel on löytynyt jo useita vuosia sitten, ja se johtui minusta ja toimistani, en antanut enää mahdollisuutta puuttua, se loppui kertaheitolla. Ja nyt on niin, että asiat eivät olekaan niin itsestäänselvyyksiä joihin he voisivat puuttua, parempi kysyä ensin tai jättää kysymättä. Toivotan onnea Sinulle, pidä puolesi, eivät he Sinua jätä vaikka vaatisitkin jotain, vapautta esim, oikeus on omaan elämään.🙂👍

moi.
en ehkä ole vielä saavuttanut sitä 40 vuoden ikää, hyvä jos 20 vuodenkaan.
Enkä myöskään ole teini-ikäinen, joka vihaa vanhempiaan pelkästään sen takia,että he ovat epäreiluja koska eivät päästä iltaisin kaupunkiin. Ei, olen 18-vuotias tyttö, jota on aina kohdeltu hyvin siihen asti, kun asiat ovat menneet vanhempien tahtomalla tavalla. Sitten tapahtuikin,että halusin opiskelemaan eri paikkoihin kuin he olisivat halunneet, aloin myös seurustelemaan heidän mielestään "rentun" kanssa, joka on kumminkin ihminen joka kohtelee minua kuin prinsessaa.
En uskalla sanoa vastaan, on siitä seurauksena varmasti vielä kylmemmät välit ja syyttely "kehtaatkin puhua meille näin.." tai "tee miten teet, tuut sitten huomaamaan,että me olemme oikeassa".. henkistä ylivaltaa.. miten IHMEESSÄ pääsen siitä eroon? auttakaa ihmiset minua. en tiedä, miten onnistuisin siinä. 😐